Suomalaisessa talouskeskustelussa ei ymmärretä arvon luomista

Keväällä kiihtynyttä talouskeskustelua ovat määrittäneet avainsanat kuten Panama, Uber, valtionyhtiöt ja taloustalkoot. Yleisimpiä puheenvuoroja ja lähestymistapoja Suomen talouden haasteisiin vaivaa yksi keskeinen ongelma, ymmärtämättömyys arvon luomista kohtaan. Esimerkiksi keskustelu veroparatiiseista liittyy pohjimmiltaan pelkkään tulonjakoon. Uber-puheenvuorot melkein jo hipovat arvon luomista, mutta hyvin kivikautisella ajattelutavalla. Siinä laatu on jotain viranomaisen määrittämää, irrallaan asiakkaan yksilöllisten tarpeiden ymmärtämisestä. Antti Rinteen viimeisimmistä ulostuloista puolestaan saisi kuvan, että talous olisi mekaaninen black box, joka kasvaa, jos mm. vientiä vauhdittamaan perustetaan erikseen oma valtionyhtiö. Politiikkasuosituksista puuttuvat prioriteetit ja nöyryys.

Yhteiskunnan toiminnot voidaan jäsennellä kakun leipomiseen, kaappaamiseen ja jakamiseen. Yksityinen toiminta markkinoilla on selkein todistettava muoto ”kakun leipomisesta”, nk. positiivisesta summapelistä. Kahden osapuolen välillä tapahtuva vapaa vaihdanta on ainut varma osoitus siitä, että molemmat kokevat saavansa jotain itselleen henkilökohtaisesti arvokkaampaa. Suomalainen talouskeskustelu ottaisi huiman edistysaskeleen heti, kun jokainen sisäistäisi tämän ajatuksen arvon subjektiivisuudesta. Vertailukohtia kakun leipomiselle olisivat nollasummapeli ja miinussummapeli. Niissä vaihdannan osapuolet vain kaappaavat ja jakavat toisten leipomaa kakkua keskenään osallistumatta itse sen leipomiseen. Julkinen sektori ja varsinkin eturyhmäpolitiikka toimivat tällä logiikalla.

Markkinoilla toimiva yritys on ensisijaisesti olemassa siksi, että tietty yrittäjä on tunnistanut mahdollisuuden luoda arvoa maksaville asiakkaille. Toimiakseen kannattavasti, yrittäjän on onnistuttava yhdistämään tuotannontekijöistä lopputuote tai -palvelu, jonka arvo asiakkaalle on korkeampi kuin yrittäjälle koituneet kustannukset. Pelkkä näkemys ei kuitenkaan riitä. Yritystoiminnan rahoittaja on laittanut omaa varallisuuttaan pantiksi epävarman tulevaisuuden edessä uskoen siihen, että kaikkien kustannusten, kuten välittömien palkkojen jälkeen hänelle jäisi tuottoa. Voitto on osoitus kannattavasta toiminnasta sekä lisäresurssi jatkaa onnistunutta toimintaa. Vastaavasti tappio vähentää resursseja ja toimii välittömänä kannustimena muuttaa toimintatapoja. Tässä on kuvattu pohjimmiltaan se mekanismi, jolla yhteiskunta vaurastuu. Myös jotkut julkiset palvelut voivat luoda arvoa sekä tukea yksityisellä sektorilla tapahtuvaa arvon syntymistä. Kuitenkin jäädessään markkinamekanismin ulkopuolelle niiden luomaa arvoa on hankalampi tunnistaa ja jopa mahdotonta varmistaa.

Talouskeskustelusta on tunnistettavissa harhaisia oletuksia arvon syntymisestä. Merkittävin viimeaikainen osoitus tästä on Panama-populismi, joka nosti verojen välttelyn Suomen talouskehityksen polttavimmaksi haasteeksi. Verotulojen maksimointi muuttui monen mielessä yhteiskunnan vaurauden ajuriksi. Logiikka ontuu pahasti, sillä verotus ja julkinen sektori ovat lähinnä kakun kaappaamista ja jakamista, eivät leipomista. Kenties tähän asti kovimmasta ylilyönnistä vastaa taloushistorioitsija Markku Kuisma, joka väläytteli verojen välttelyn johtavan kaikkien sotaan kaikkia vastaan ja ihmiskunnan taantumiseen. On syytä muistaa, että vaikka jo kivikauden ihmisillä olisi ollut nykyisten taloushistorioitsijoiden ja vero-oikeuden asiantuntijoiden kompetenssia tarttua verojen välttelyyn, se ei olisi kuitenkaan nostanut ihmisten elintasoa. Kaikkein tuhoisimmat konfliktit ja ikävimmät resurssipulat ihmiskunnan historiassa ovat tapahtuneet, kun yhteiskunnan voimavaroja on keskitetty valtiojohtoisesti markkinamekanismin ulkopuolelle.

Talouden harha-ajatukset johtavat myös kyseenalaisiin moraalisiin johtopäätöksiin, kuten yritysten syyllistämiseen ja lähtökohtaiseen skeptisyyteen yritysmaailmaa kohtaan. Vastaavasti kakun kaappaajat ja jakajat säästyvät sivussa jopa hyveellisellä imagolla. Esimerkiksi Kauppalehden pääkirjoituksessa väitettiin veroa välttelevien yritysten vihaavan avoimuutta. Asetelma antaisi helposti ymmärtää, että kyseessä olisi pelkästään yrityksille herkkä asia. Läpinäkyvyyden lisääminen olisi muille vielä suurempi haaste. Esimerkiksi laajasta julkisesta sektorista huolimatta palvelujen hinnat eivät Suomessa ole kovin läpinäkyviä veronmaksajille. Siihen ei ole edes painetta. Tulosvastuu ja erilaiset ohjausmekanismit ovat julkisella sektorilla vaihtelevan epämääräisiä. Myöskään kovin moni tulonsiirtojen nauttija ei pitäisi ajatuksesta, että muut saisivat tietää hänen hintalappunsa nettoveronmaksajille. Vähintään viimeiset puoli vuotta Suomessa on myös taistelu erilaista ”talouspuhetta” vastaan, eli taloudellisen logiikan soveltamista yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Esimerkkejä vasten on hyvin epäsuhtaista ja ongelmallista, jos kakun leipominen on sen kaappaamista ja jakamista epäilyttävämpää toimintaa.

Sivilisaation kannalta suurin hyöty yrityksistä on tuotteita ja palveluja vastaanottaville asiakkaille. Verotulot ovat toissijaisia. On muodikasta sysätä kaikki käsillä olevat yhteiskunnan ongelmat laillisesti veroja optimoivien yritysten niskaan. Populistisimmat kampanjat saavat jopa asian näyttämään siltä, että näiden yritysten olemassaolo olisi itsessään tuhoisaa. Vain taloudellisen tietämättömyyden tilassa on mahdollista, että tietoyhteiskunnan tikun nokkaan joutuvat ne yritykset, jotka tarjoavat iloisillekin veronmaksajille jatkuvasti tehokkaampia tietokoneita, matkapuhelimia, sovelluksia ja innovaatioita, joista emme vielä edes tällä hetkellä tiedä. Tämä ei tarkoita, että epäsuhtainen verotaakka olisi tavoiteltava tilanne. Asiaa tulisi kuitenkin tarkastella muullakin tavalla kuin tekemällä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ja kansantaloudellisia kokonaisarvioita vero-optimointitapausten pohjalta.

Politiikka ei voi tarjota vastauksia arvon luomiseen. Vaikka monet päättäjät hyvin itsevarmasti ehdottavat erilaisia ideoita saada Suomi kasvu-uralle, heillä ei kuitenkaan ole hallussaan minkäänlaista yksityiskohtaista reseptiä saati edes kilpailukykyistä strategiaa. Jos heillä olisi, he perustaisivat yrityksen, saisivat markkinoilta rahoitusta ja näyttäisivät, miten idea toteutetaan. Arvon luomiselle kohtuullisella kulurakenteella ei ole olemassa mitään tieteellistä takuuvarmaa kaavaa. Tämä johtuu siitä, että arvo on subjektiivista. Yrittäjät luovat arvoa hyvin spesifisti ja paikallisesti muuttuvissa tilanteissa tuntemalla omat asiakkaansa ja resurssinsa. Arvon luominen koostuu perusedellytyksistä ja tapauskohtaisista tekijöistä. Lohdullista tässä on se, että vaikka arvon luominen on spesifiä, arvon luomista haittaavat käytännöt liittyvät usein perusedellytyksiin. Ne ovat tunnistettavissa yleisellä tasolla, ja juuri niihin voi vaikuttaa politiikalla. Heti kun julkisen vallan edustajat oppivat perusteet arvon luomisesta, he ymmärtävät jättää sen tehtävän markkinoille ja keskittyä varomaan niiden tukahduttamista.