Suomi viimeisenä – Pohjoismaiden tasa-arvon osakilpailu on päättynyt

Tänään 1.3.2017 Suomi liittyy niiden 22 maan joukkoon, joissa avioliiton instituutio on muutettu sukupuolineutraaliksi lain edessä. Pohjoismaiden välisissä tasa-arvokisoissa Suomi tuli maaliin viimeisenä.

Ruotsi ja Norja saavuttivat jaetun ykkössijan laillistamalla sukupuolineutraalin avioliittolain vuonna 2009, Islanti seurasi perästä vuonna 2010 ja vaikka Tanska laillisti rekisteröidyt parisuhteet maista ensimmäisenä vuonna 1989, se kompuroi matkallaan ja selvitti viimeisen etapin vuonna 2012.

Selvittääksemme miksi ja miten Suomi on päätynyt tämänpäiväiseen lakimuutokseen, vertaukset muihin Pohjoismaihin ovat tärkeitä. Maidemme väliset kulttuuriset ja poliittiset yhteydet johtavat usein siihen, että valtioiden sisäinen sosiaalipolitiikka etenee eräänlaisena viiden joukkueen viestihiihtona. Historia osoittaa, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kehittyminen ei ole sprintti, vaan kestävyysmatka. Tällä matkalla Suomi on laahannut jopa vuosikymmeniä perässä muita Pohjoismaita.

Yhteiskuntatieteilijä Kees Waaldijkin teorian mukaan seksuaalivähemmistöjen lailliset oikeudet etenevät vakiojärjestyksessä alkaen homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista ja päättyen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, noin 30 vuotta muita Pohjoismaita jäljessä. Seuraava askel Waaldijkin teoriassa on suojaikärajan tasa-arvoistaminen eri seksuaalisuuksien välillä, jonka Norja asetti vuonna 1972, Tanska seurasi vuonna 1976, Ruotsi 1978, Islanti 1992 ja taas viimeisenä Suomi 1999.

Norja otti kolmannen askeleen asettaessaan ensimmäiset syrjintäkiellot seksuaalisen suuntautumiseen perustuen vuonna 1981, jota Suomi seurasi toiseksi viimeisenä vuonna 1995, juuri ennen Islantia (1996). Suomi oli viimeisenä myös Waaldijkin neljännellä askeleella muodostamassa lakia rekisteröidyistä parisuhteista vuonna 2002, pitkät 13 vuotta Tanskan jälkeen.

Syitä siihen, miksi Suomi eteni koko matkan peränpitäjän asemassa on monia. Suhteemme Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana loi Suomeen ahdasrajaisen poliittisen ilmapiirin, joka hidasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vaativan kansanliikkeen muodostamista (s.62).

Myöhäinen kaupungistuminen ja maaseudun väestön vanhoillisuus on historiallisesti jakanut Suomen poliittisia puolueita ja estänyt yhtenäisten linjausten muodostamisen seksuaalivähemmistöjen asioissa. Puolueiden haluttomuus ajaa yhdenvertaisia ihmisoikeuksia jätti taakan kansalaisyhteiskunnan harteille ja muutokseen päästiin vasta kansalaisaloitteen avulla.

Liberaalin demokratian kriteereihin kuuluu, että ihmisiä kohdellaan lainsäädännössä tasavertaisesti etnisyydestä, uskonnosta tai seksuaalisuudesta riippumatta. On tarpeellista huomioida, että Suomi on systemaattisesti laahannut Pohjoismaiden perässä seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa.

Sukupuolineutraali avioliittolaki on askel kohti samanarvoisuutta, mutta se ei edusta lopullista maaliviivaa. Suomessa on muun muassa edelleen voimassa translaki, joka edellyttää kemiallista kastraatiota sekä psykiatrista diagnoosia sukupuolen juridiselle vahvistamiselle. Tanska ja Norja ovat jo antaneet transihmisille täydet itsemääräämisoikeudet. Ruotsi häpeää omaa vuonna 2013 päättynyttä sterilisaatiolakiaan ja alkaa todennäköisesti tarjoamaan vahingonkorvauksia sen läpi käyneille.

Aika näyttää löytyykö puolueilta tahdonvoimaa uuteen translakiin vai joutuvatko ne jälleen kerran peesaamaan kansalaisyhteiskuntaa, kun oma suksi ei luista.