Suomalaiset rakastavat johtajia liikaa, eläviä ja kuolleita. Onneksi meillä on vielä aikaa ryhdistäytyä ennen presidentinvaaleja. Ei huudeta Niinistöä presidentiksi vaan tehdään näistä oikein politisoituneet, ikävät, riitaisat ja myrskyisät presidentinvaalit.
Mauno Koivistoa saattoi hautaan suuri väkijoukko sekä paikan päällä että sosiaalisessa mediassa. Hautajaiset saivat tavallisesti ihan järkevät suomalaiset erikoiseen tunnetilaan.
Toimittaja kertoi, miten pilvet väistyivät ja aurinko tuli esiin, kun Koiviston arkkua kannettiin kirkosta. Joku ihasteli, miten ”kansa on yhtenäinen” surussaan. Koiviston komeutta ihailtiin ja pohdittiin oliko hän enemmän James Bondin vai Gary Cooperin esittämän sheriffin näköinen.
Journalisti-lehden pilapiirroksessa joukko itkeviä sopuleita lohdutti toisiaan katsoessaan kyynelten läpi puolitangossa liehuvaa siniristilippua.
Lapsiasiainvaltuutettu kiitti nöyrästi Koivistoa teitittelyä unohtamatta: ”Olitte myös lasten presidentti”. Nykyinen presidentti julisti puolestaan Koiviston kuolemastaan huolimatta olevan ”yhä lähellämme”.
Koivisto oli siis kansakunnan sheriffi, lasten suojelija, kenties jopa säiden herra. Kuolemansa jälkeenkin hän jää kristuksena suojelemaan kansakuntaa.
Tällainen kuolleeseen valtiomieheen kohdistuva henkilöpalvonta ei ole kovin puoleensavetävä piirre suomalaisissa. Erityisen huonosti se sopii yhteen Koiviston kanssa. Koivisto on ainakin minulle aina Kekkosen ajan ja samalla Kekkosen kultin päättymisen symboli. Paras tapa kunnioittaa Koiviston perintöä on muistella häntä ja muita poliitikkoja ankaran historioitsijan, ei ihailevan alamaisen näkökulmasta.
Elävän presidentin nostaminen jalustalle on tietysti monin verroin synkeämpää kuin kuolleen. Siksi Sauli Niinistön kansansuosio häiritsee minua aika paljon. Se tuntuu perustuvan paljolti kuninkaalliseen karjalanpiirakoiden vastaanottamiseen kansallispukuisilta valtuuskunnilta. Presidentillä on myös lahjakas puoliso ja söpö koira. Mitään suurta visiota tai muita valtiomiesmäisyyksiä on ollut vaikea havaita.
Kenties kansainvälisen tilanteen uudet epävarmuudet saavat nekin suomalaiset kaipaamaan vahvaa johtajaa. Voi myös olla, että suomalaiset ovat tavanomaista alttiimpia alkukantaiselle johtajankaipuulle.
Oli syy mikä tahansa, ilmiö on tylsä ja epädemokraattinen. Johtajien ihailu vain sen vuoksi että he ovat johtajia ei sovi kypsään demokratiaan. On syytä olla iloinen ja kiitollinen hyvin toimivasta yhteiskunnasta. Kiitollisuus on kuitenkin kohdistettava instituutioihin, ei henkilöihin.
Ilmiötä ei ehkä voi kokonaan estää, ja se asettaa tiettyjä vaatimuksia presidentille. Suosion keskellä presidentin olisi syytä pitää oma päänsä kylmänä ja noudattaa korostetun tarkasti politiikan tavanomaisia pelisääntöjä.
Siksi Sauli Niinistön yritys huudattaa itsensä presidentiksi on epämiellyttävää. Sen sijaan, että Niinistö korostaisi suomalaisen demokratian vakiintuneisuutta ja arkipäiväisyyttä, hän haluaa nostaa itsensä politiikan yläpuolelle. Hän ei halua olla poliitikko muiden joukossa, vaan jotakin suurempaa.
Tässä häntä auttaa opposition heikkous ja hajanaisuus. Siitä ahdistavimpana esimerkkinä on sosialidemokraattien kyvyttömyys pakottaa ketään eturivin poliitikkoa ehdolle Niinistöä vastaan.
Koska Niinistöltä puuttuu selkärankaa, meidän kansalaisten on ryhdistäydyttävä. Ryhdistäytymisen hengessä pyydän sinulta seuraavaa, hyvä lukija.
Jos et arvostanut Niinistöä valtiovarainministerinä tai vastustit hänen näkemyksiään salolaisena kansanedustajana, yritä päästä takaisin tuohon mielentilaan. Jos et pidä kokoomuslaisesta arvokonservatiivisesta maailmankuvasta, muista että Niinistö edustaa sitä sydänjuuriaan myöten.
Poliitikkoja ajaa muiden motiivien lisäksi myös henkilökohtainen vallan- ja kunnianhimo. Yritä siis muistaa, että valinta presidentiksi ei ainakaan vaimenna näitä pyrkimyksiä ihmisessä. Kukaan ei halua presidentiksi vain koska rakastaa sinua ja kotimaatasi niin kovasti.
Vapauden hinta on ainainen johtajiin ja johtajiksi haluaviin kohdistuva epäluulo. Mitä suositumpi johtaja, sitä epäluuloisempi kansalaisen on syytä olla. Ole epäluuloinen kansalainen.
Kehittyneessä demokratiassa, kuten Suomessa yksikään johtaja ei ole korvaamaton. Älä usko muuta.
Muista, että olet eri mieltä lähes kaikkien kanssa kaikesta, myös niiden harvojen kanssa joiden kanssa sinulla ei ole suoria eturistiriitoja. Ei siis ole mitään kansakunnan yhteistä tahtoa tai etua, jota joku yksi hieno mies voisi edustaa, ei edes ulkopolitiikassa.
Avoin yhteiskunta perustuu sille, että ristiriidat nostetaan näkyviin, niistä väitellään ja kiistellään kovaäänisesti. Sitten asiat ratkaistaan yleensä kaikkien mielestä epätyydyttävällä tavalla. Vaalikampanjoissa on kysymys juuri tästä.
Ryhdistäydy siis, hyvä lukija. Älä allekirjoita kannattajakorttia. Älä suostuttele itseäsi uskomaan, että presidentti voi olla politiikan tai puolueiden yläpuolella.
Presidentiksi hurraamisen sijasta nyt tarvitaan kunnon vaalikampanja, jossa Niinistö haastetaan ihan tosissaan. Kansainvälinen tilanne on vaikea ja merkittäviä ulkopoliittisia päätöksiä on edessä. Niistä on syytä keskustella äänekkäästi.
Vielä on aikaa tehdä näistä oikein politisoituneet, ikävät, riitaisat ja myrskyisät presidentinvaalit. Sellaiset vaalit, jotka Suomi tarvitsee.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
23 kommenttia artikkeliin Presidentinvaalit ja suomalainen johtajakultti
Niinistö on kostautunut ajan myötä suomettuneeksi konsensuspoliitikoksi. Jos oikeasti rakastaisi maataan, ymmärtäisi jättäytyä syrjään, jäädä eläkkeelle pelkäämään Venäjää ja haaveilemaan tupoista.
Parasta pitkiin aikoihin!
Erikoistutkija Pursiaisella on huomiota herättävän erikoisia kykyjä. Kirjoittaja pystyy ”selvänäkemään” näkemään toisen ihmisen motiivit, halut ja pyrkimykset. Minua kovasti kiinnostaa, missä gurukoulussa moiset esoteeriset, ylimaalliset taidot on hankittavissa:
– Niinistö HALUAA nostaa itsensä politiikan yläpuolelle
– Niinistöltä puutuu selkärankaa
– Niinistö edustaa arvokonservatiivista maailman kuvaa sydänjuuriaan myöten (nyt)
Guruvihkimyksen yhteydessä lielnee saanut myös universaalin tietäjän armolahjan:
”Presidentti ei voi olla puolueiden yläpuolella”.
Kumpa olevaisuuden Herra vuodattaisi minuunkin armolahjana ihmisten mielen sisällön erehtymättömän katsomisen kyvyn.
no jopas. jopa kaltaiseni puskassa asuva maallikko ymmärsi mihin Pursiainen viittasi. Voin vastata hänen puolesta:
-Niinistö pyrkii jatkokaudelle kannattajayhdistyksen, ei puolueen kautta
-Niinistö ei ole ottanut vahvasti kantaa mihinkään
-Niinistön arvokonservatiivisen maailmankuvan voit tarkastaa vaikka viime vaalien vaalikonevastauksista.
ei tähän nyt kummoinen guru tarvinnut olla, riittää että on seurannut politiikkaa noin niinko yhtään.
Ja kaiken vahvistamiseksi: Erkki Tuomiojan tuki on riittävä syy epäillä Niinistön pätevyyttä.
Olisi tosiaan virkistävää, jos tällaista keskustelua käytäisiin laajemmin. Sen sijaan epäilen (ja ihan kokemuksesta ehkä jopa uskallan sanoa että tiedän), että asian esille Otavaan asennoidutaan ylikriittisenä kyynisenä p..kana.
Kirjoituksesi ovat hyviä, mutta jos haluat että ne ovat erinomaisia, kannattaa yleensä käsitellä myös vastakkaisia näkökulmia – asiat kun harvoin ovat mustavalkoisia. Toki yksisilmäisyys lienee raflaavampaa ja ehkä siten helpommin yleisöjä kuohuttavaa.
Tässä olisi voinut pohtia esimerkiksi kansaa yhdistävän instituution positiivisia puolia tällaisena aikana, jolloin kansojen jakautuneisuus on suuri ongelma globaalisti, ja uhkaa olla sitä meilläkin.
Sveitsissä ei ilmene poliittista johtajakultti meininkiä. Johtuisikohan aidosta demokratiasta?
Instituutiot, joiden väität Suomessa olevan hyviä, kuvastuvat osittain laeissa. Niinistö toimii täysin lainmukaisesti pyrkiessään presidentiksi. Lienee mahdollista, että Niinistöä ihaillaan, koska hänen arvellaan olevan hyvä johtaja; ei siksi että hän on johtaja.
Katseltiin Arkadiankadun varrella, me jotka taas kerran olimme sunnuntaina töissä, ulkomaalaisten tohtoriopiskelijoiden ja muidenkin kanssa Koiviston hautajaissaattuetta näköalapaikoilta neljännen kerroksen parvekkeelta. Italialainen jatko-opiskelija kiinnitti huomion siihen, että Koivisto oli ollut vähintään viikon jääkaapissa; väitti, että Italiassa haudataan heti kuolemaa seuraavana päivänä. Mielestäni johtajia ei pitäisi säilöä niin pitkään jääkaapissa.
Voisimme saman tien tehdä Niinistöstä Suomen kuninkaan. Karjalanpiirakoiden virallinen vastaanotto voisi rauhassa jatkua, mutta saisimme samalla johtajakulttiimme runsaasti kansainvälistä glamouria.
Vakavasti puhuen: näin riviäänestäjänä olen tällä hetkellä paljon enemmän kiinnostunut (huolestunut) siitä, kuka hoitaa asioitani kunnanvaltuustossa tai eduskunnassa. Presidentin valtaoikeuksien kaventumisen jälkeen on ollut vaikeaa nähdä kyseistä tehtävää suuria intohimoja herättävänä. Ulkopoliittisissa asioissakaan en ole kovin usein törmännyt presidentin merkitykseen – liekö median syytä, vai voisiko tämänkin roolin siirtää kokonaisuudessaan muille? Minun kohdallani ei siis ole kyse niinkään johtajankaipuusta, vaan siitä, että koko presidentin rooli jää minulle aika näkymättömäksi ja värittömäksi. Jos siinä on jonkun oltava, niin olkoon nyt sitten vaikka Niinistö. Mitä Koivistoon tulee, niin suotakoon hänelle kauniit muistopuheet edes yhtenä päivänä. Tuskinpa sitä nyt viikkoja jatkuu.
Hallitus joutuu koko ajan ottamaan toimissaan ennalta huomioon Niinistön-Tuomiojan puoliputinistisen linjan. Kansasta ei läheskään noin suuri osa kannata puoliputinismia, mutta kuninkaallisuus sokaisee. Vastakkaistakaan vaihtoehtoa ei tosin edes ole tarjolla, mutta Haavisto sentään puolustaisi ihmisoikeuksia ja ehkä joku muukin hyvä ehdokas vielä ilmaantuu.
Arvoliberaalille kuplaeläjälle on tietysti mahdoton ajatus että joku oikeasti kannattaisi arvokonservatiivisuutta ja siksi oikeasti kannattaisi Niinistöä. Sen sijaan keksitään satuja jostain myyttisestä ”vahvan johtajan kaipuusta” jotta päästään ylenkatsomaan junttikansaa.
Presidentillä kuin ei valtaa niin ihan sama mitkä vaalikuviot.
EVAn populismiraportin mukaan 74% ihmisistä kaipaa nimenomaan vahvaa johtajaa. Tai ainakin johtajaa, joka pystyy pitämään yllä illuusiota siitä, että olisi vahva johtaja. Vaikka taas ja taaskin joka ainoa ’vahva’ johtaja on lopuksi näyttäytynyt sinä, mikä onkin, eli ihmisenä, jolla on hyviä ja vähemmän hyviä ominaisuuksia. Vahva johtaja lienee sellaista tarvitsevien projektio.
Niin samaa !ieltä! Miksi aina samat puhuvat päät. Onhan Suomessa ihmisiä. Kyvykkäitä ihmisiä!
Loistava kirjoitus!
Lehdistö toivoo, että suomalaiset vielä soisivat poliitikoille tarpeeksi vapaat liikkumatilaa toimia ilman ylimääräistä arvostelua. Niinistö noudattaa Koiviston hyväksihavaitsemaa tapaa toimia ehdottomasti kulisseissa, ja lehdistön tehtäväksi jää hänen harkitsevuutensa ja arvojohtamisensa korostaminen.
Johtajien, niin nykyisten kuin menneiden, yksituumainen ylistäminen kertoo siitä, että henkilökultilla halutaan kääntää huomio pois muista asioista. Toivottavasti suomalaisten tietoisuudentaso nousee pikkuhiljaa sille tasolle, ettemme tarvitsisi kuninkaita vaan voisimme hallita itseämme suoran demokratian avulla jossain muodossa.
Elossa olevaa presidenttiä ei tarvitse kritiikittömästi ylistää. Myöskään entistä presidenttiä, joka on vainaja, ei tarvitse historiankirjoituksessa käsitellä silkkihanskoin. Hautajaiset ovat kuitenkin hautajaiset, ja käyttäytymiseen ihan kenen tahansa hautajaisissa kuuluu mielestäni se, että kunnioitetaan vainajaa ja muistellaan häntä vain hyvällä. Ei sitä nyt arkun äärellä eikä in memoriam -kirjoituksissa ruveta ketään arvostelemaan ja suomimaan. Vainajan puutteet ja mahdolliset pahat teot ruoditaan niin suvun kuin kansakunnankin kohdalla muilla foorumeilla ja muuna ajankohtana.
Aika monen matti-/maijameikäläisenkin muistopuheessa lausutaan ylisanoja vainajan merkityksestä ja ihanuudesta. Se nyt vain sattuu kuulumaan asiaan, eikä vain Suomessa vaan muissakin tuntemissani kulttuureissa. Siksi en pitäisi Koiviston hautajaisiin kuuluvaa fiilistelyä ”erikoisena tunnetilana” vaan ihan normaalina, kohteliaana kollektiivisena hautajaiskäytöksenä. Erikoista sen sijaan on, jos Koiviston kautta ei kriittisesti käsitellä suruajan hälvettyä. En usko niin käyvän. Ei Manusta varmasti olla pyhimystä tekemässä, vaan surujuhla haluttiin pitää surujuhlana, jossa noudatetaan perinteistä tapakäytäntöä.
Heikki Pursiainen on oman elämänsä Juha Vuorinen
Lehdet tarvitsevat lööppinsä ja klikkauksensa, lehdissä ”tunteet”, inho ja tykkäykset käyvät aina kovin voimallisina. Tavallisilla ihmisillä ei niinkään esiinnyt tätä syndroomaa, toki muutamat poliitikot (kuten Ville Niinistö, joka kiihtyy nollasta sataan nopeammin kuin Toroidion-sähköauto) poislukien. Mitenkäs tuo Niinistön jyrkkä arvokonservatiivisuus muuten näkyy käytännössä: Eutanasian sallimisen kannatuksena?
Heikki, missä viipyy blogaus arvoista?
Nyt eetterissä vallan vilisee arvoja, vaikka Sveitsi on ainoa kolkka, jossa niitä kuuluisia länsimaisia arvoja on enää jäljellä.
”Presidentiksi hurraamisen sijasta nyt tarvitaan kunnon vaalikampanja, jossa Niinistö haastetaan ihan tosissaan.”
Koska olet nähnyt Suomessa kunta- , eduskunta- tai presidentinvaalikampanjan, jossa puhutaan keskeisistä linjakysymyksistä ja esitetään konkreettinen politiikan sisältö? 🙂
Asiallinen kirjoitus. Meiltä puuttuu vielä Suomesta avoin, rehellinen ja arvioiva keskustelu yhteiskunnasta ja sen tilasta. Myös medialla, tai oikeastaan varsinkin medialla. Media haluaa lähinnä tyydyttää kansaa, tekemällä työn helposti ja olemalla laiska.