Itämeren alueen turvallisuustilanne ja Suomi: jokohan kohta olisi NATO:n aika?

Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin kolmas kirjoitus.

Itämeren alueen turvallisuustilanne

Venäjän kansainvälisen oikeuden vastaiset toimet Krimillä keväällä 2014, separatistien harjoittamien sotatoimien jatkuva ja aktiivinen tukeminen itäisessä Ukrainassa sekä Venäjän asevoimien toistuva uhitteleva voimannäyttö maalla, merellä ja ilmassa ovat radikaalisti muuttaneet käsitystä Itämeren alueen turvallisuudesta. Osuvasti puhutaan jopa paradigman muutoksesta, ajattelun ja ymmärryksen perusteellisesta murroksesta.

Venäjä on näillä aggressiivisilla toimillaan selkeästi haastanut vakiintuneen kansainvälisen järjestyksen ja eurooppalaisen turvallisuuden pelisäännöt. Sen muista piittaamaton käyttäytyminen on ollut omiaan levittämään levottomuutta ja jännitteitä koko Itämeren alueelle.

Suomessakin Itämeren alueen kärjistynyt tilanne on herättänyt ymmärrettävää huolta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on jopa muistuttanut suomalaisia venäläisestä sananlaskusta: ”Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Merkittävää on, että olemme hänen mukaansa siirtyneet hienosäätöjen ajasta turvallisuuden peruskysymysten äärelle.

Vuoden 2015 uudenvuodenpuheessaan tasavallan presidentti hahmotteli Suomen turvallisuuspolitiikan keskeisiä elementtejä. Presidentin mukaan Suomi harjoittaa ”aktiivista vakauspolitiikkaa”, jonka tarkoituksena on tukea Pohjois-Euroopan vakautta sekä etsiä toimia vastakkainasettelun lieventämiseksi. Tämä sama ajatus on sittemmin toistettu niin valtioneuvoston vuonna 2016 julkaisemassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kuin sitä seuranneessa puolustusselonteossakin alkuvuodesta 2017.

Kansallinen puolustus muodostaa tässä katsannossa yhden tärkeän kokonaisuuden turvallisuuttamme kannattelevista neljästä pilarista. Muut tasavallan presidentin hahmottelevat pilarit ovat länsi-integraatio ja erilaiset läntiset kumppanuudet mukaan lukien NATO, pohjoismaat ja Ruotsi, toimiva Venäjä-suhde sekä kansainvälinen järjestelmä ja sen kautta rakennettava laaja yhteinen turvallisuus.

Maanpuolustuksen edellytysten turvaaminen lisääkin merkittävästi niin Suomen omaa turvallisuutta kuin koko Itämeren alueen vakautta. Vahvat ja toimintakykyiset puolustusvoimat ehkäisevät konflikteja jo ennalta korottamalla hyökkäyskynnystä. Sillä tavalla ne toimivat tehokkaasti jännitystä alentavana elementtinä erityisesti kriisiytyvässä tilanteessa.

Puolustuksen syömähampaiksi on viime vuosina hankittu kynnysasejärjestelmiä, on ryhdytty kouluttamaan erityisiä nopeasti perustettavia välittömän valmiuden joukkoja ja on järjestetty yhteistoimintaharjoituksia meille tärkeimpien maiden kanssa mukaan luettuna Ruotsi ja muut pohjoismaat sekä Iso-Britannia ja Yhdysvallat. NATO:n kanssa vuonna 2014 solmittu isäntämaasopimus (Host Nation Support, HNS) on keskeinen elementti tässä laajassa yhteistyö- ja harjoitustoimintakokonaisuudessa samoin kuin mukana olomme NATO:n nopean toiminnan joukossa (NATO Response Force, NRF) sekä brittien johtamassa vastaavassa joukossa (UK Joint Expeditionary Force, JEF).   

Suomen aseman puolustuksessaan monella tasolla länteen verkottuneena maana tulee olla niin selvä, ettei Suomen suuntaan erehdysten tai väärin ymmärtämisen vaaraa kerta kaikkiaan ole. Suomi ei ole ”neutraali” eikä ”puolueeton”, vaikka näillä ilmauksilla presidentti Vladimir Putin meidän asemaamme heinäkuun lopulla Punkaharjulla vieraillessaan kuvailikin.

Miten Suomen turvallisuuspoliittisen suuntauksen voisi sitten pultata kiinni sillä tavalla, ettei sen suhteen yksinkertaisesti ole erehtymisen mahdollisuutta? Ainakin tulisi ensi alkuun rehellisesti todeta, että puhuessamme aktiivisesta vakauspolitiikasta ilman vahvoja turvatakuita olemme rakentamassa asemaamme aika lailla tyhjän päälle. Tämä erityisesti siksi, että Venäjä ei ole antamassa mitään merkkejä siitä, että se olisi muuttamassa länsivastaisuuden ympärille rakennettua maailmankuvaansa, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta taas meidän omat voimamme, olkoonkin että ne ovat pienelle maalle kiitettävän hyvässä kunnossa, ovat kuitenkin moninaisiin tehtäviinsä verrattuna rajalliset.

Tässä tilanteessa me, kuten myös Ruotsi, olemme onnistuneet asemoimaan itsemme juuri pahimpaan mahdolliseen asentoon. Olemme NATO:n Walesin huippukokouksessa vuonna 2014 meille tarjotun ”vahvistetun kumppanuutemme” (Enhanced Opportunities Partners, EOP) kautta kaikissa muissa suhteissa lähellä NATO:a, mutta ilman jäsenyyttä me molemmat olemme ilman liittoutuman turvatakuita. Tämän tilanteen me olemme rakentaneet itse itsellemme. NATO:n puolella on ollut ja edelleenkin on jatkuva valmius ottaa Suomi ja Ruotsi jäseniksi kiireiselläkin aikataululla.

Vapun alla 2016 valmistui ulkoasiainministeriön tilaama arvio Suomen mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutuksista. Raportin läpi kulkevana teemana on se perushuomio, että Suomi on pieni maa, joka on historiansa aikana aina sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin. Ruma sana sanotaan raportissa niin kuin se on: Venäjä on tyytymätön valta ja arvaamaton naapuri, joka pyrkii muuttamaan vallitsevan eurooppalaisen järjestyksen normeja ja periaatteita. Näin toimiessaan se haastaa kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen järjestyksen oikeutuksen ja hakee voimapolitiikallaan itselleen etupiirejä ja erityisoikeuksia. Samalla se muodostaa raportin mukaan Suomelle ”pysyvän geopoliittisen dilemman, johon ei ole ratkaisua.”

Pienempiä rajanaapureitaan Venäjä uhkaa sapelinkalistelulla ja jopa ydiniskuilla, jos ne vaikka saisivat päähänsä hakeutua turvaan NATO:n suojiin. Raportti päätyy kuitenkin selkeään johtopäätökseen: ”Suomen NATO-jäsenyys todennäköisesti vahvistaisi Suomen välitöntä turvallisuutta, sillä maa pääsisi viidennen artiklan turvatakuiden piiriin, ja vahvistaisi pelotetta mahdollista hyökkäystä vastaan.”

Miten sitten Suomen tulisi tällaisessa maailmassa hoitaa turvallisuusintressejään? Olisiko Suomen kuitenkin mahdollista päästä eroon ”pysyvästä geopoliittisesta dilemmastaan” ja mitä siihen vaadittaisiin?

Useimmat suomalaiset poliitikot empivät tai suorastaan välttelevät vastausta, kun kysymys mahdollisesta NATO-jäsenyydestä heille esitetään. Vaikka vajaa kolmannes suomalaisista kertoo mielipidetutkimuksissa kannattavansa Suomen NATO-jäsenyyttä, on vain kourallinen poliitikkoja, jotka ovat julkisesti ottaneet jäsenyyteen myönteisen kannan. Usein myös todetaan, että voimmehan me liittyä NATO:on vasta sitten, kun maatamme uhataan sotilaallisilla toimilla. Silloin se on kuitenkin todennäköisesti liian myöhäistä. Miksi NATO sellaisessa tilanteessa ottaisi Suomen riesakseen?

NATO-kritiikin heikkous

NATO:on kriittisesti suhtautuvat marssittavat esille syitä, joista useimmat ovat kuitenkin lähemmin tarkasteltuna pelkkiä tekosyitä. Milloin NATO on Yhdysvaltain maailmanlaajuisen hyökkäyspolitiikan käsikassara, milloin se taas on kustannuksiltaan suomalaisten ulottumattomissa.  Myös NATO:n sotilaallista voimaa vähätellään, kumma kyllä. Sanotaan, ettei sillä ole tarpeeksi voimaa puolustaa kaikkia jäseniään – ei ainakaan sen kaukana pohjoisessa sijaitsevia liittolaisiaan. Toisinaan väitetään, että NATO muka vaatisi jäsen-Suomelta asevelvollisuudesta luopumista ja ammattiarmeijaan siirtymistä. Joskus taas uskotellaan, että NATO:n jäsenenä suomalaisten perinteisesti korkea puolustustahto romahtaisi. Näkee myös väitettävän, että NATO:n jäsenenä Suomi luovuttaisi päätösvallan pois omista käsistään.

Tosiasia kuitenkin on, ettei NATO tee mitään ilman sen muodostamien jäsenvaltion tahtoa ja poliittisia päätöksiä. NATO on hallitusten välinen organisaatio, eikä sillä ole ylikansallista päätösvaltaa. Kaikki päätökset tehdään konsensuksella, yksituumaisesti. Vahvat eivät pääse jyräämään heikkoja, vaan kaikilla on veto-oikeus kaikkiin päätöksiin.

Keskeistä on, että NATO:n kautta sen jäsenet antavat toinen toisilleen turvatakuut. NATO:n perusasiakirjan artikla 5:n mukaan kaikki jäsenmaat ovat sitoutuneet avustamaan toisiaan siinä tapauksessa, että jokin jäsenmaista joutuu sotilaallisen hyökkäyksen tai sillä uhkaamisen kohteeksi. Artikla 5 on aktivoitu yhden ainoan kerran, 12.9.2001, kun sen pohjalta NATO:n yhteistä ilmakuljetteista tutkajärjestelmää (AWACS) käytettiin Yhdysvalloissa ilmatilan valvontaan Yhdysvaltain omien ilmavalvontaresurssien rinnalla.

NATO on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä artikla 5. Perusasiakirjan artikla 3:n mukaan kukin jäsenvaltio on velvoitettu pitämään yllä omaa puolustustaan ja kontribuoimaan liittokunnan yhteiseen puolustukseen. Mitään määrällistä tai laadullista kriteeriä ei jäsenille tässä suhteessa ole asetettu. Walesin huippukokouksessa sovittu suositus kaikille jäsenvaltioille maanpuolustusmenojen tasoksi on 2 prosenttia bruttokansantuotteesta, josta 20 prosenttia toivotaan käytettäväksi merkittäviin asehankintoihin. Jäsenvaltioista vain harva yltää näihin suosituksiin, joskin selvää ryhdistäytymistä tässä suhteessa on havaittavissa.

Artiklojen 3 ja 5 lisäksi tärkeä perusasiakirjan pykälä on artikla 4, joka antaa kullekin jäsenvaltiolle oikeuden pyytää koko liittokunnan konsultaatiota, mikäli turvallisuustilanne  jäsenvaltion käsityksen mukaan sitä vaatii. Tätä oikeutta ovat viime vuosina käyttäneet Turkki ja Puola.  

Mutta kun meillä jo on naapureittemme ja muiden samanmielisten kanssa runsain mitoin yhteistyötä ja meille se riittää, niin sanotaan. Totta on, että alueellinen yhteistyö esimerkiksi pohjoismaisessa kehyksessä (NORDEFCO) on hyödyllistä, mutta se on myös selvästi riittämätöntä vastaamaan Suomen turvallisuushaasteisiin. Puolustusyhteistyön eurooppalainen ulottuvuus EU:n vahvistuvan puolustus- ja turvallisuuspolitiikan kautta on tärkeä osa Suomen identiteettiä, mutta sotilaalliseksi turvaksi ei siitä meille Venäjän rajanaapurina ole.

Meillä ei saa olla väärää illusiota siitä, että EU:n kautta saisimme todellisia turvatakuita. EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulauseke (artikla 222) ja keskinäisen avunannon lauseke (artikla 42(7)) määrittävät jäsenmaiden keskinäiset turvallisuusvelvoitteet. Ne vahvistavat Unionia turvallisuusyhteisönä ja lisäävät jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta. EU ei kuitenkaan ole sotilasliitto, eivätkä EU:n jäseninä olevat NATO-maat halua tuhlata voimavarojaan rakentamalla turhia päällekkäisyyksiä NATO:n kanssa. Kiistämätön tosiasia on, että NATO on ainoa kansainvälinen organisaatio, jolla on sotilaallisia kykyjä tarvittaessa tarjota jäsenilleen sotilaallista turvaa.

Ruotsin kanssa tehtävä yhäti tiivistyvä poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö on varsin viisasta toimintaa ja antaa molemmille osapuolille paljon, mutta ei siitäkään puolustuksemme perusratkaisuksi ole. Monet suomalaiset poliitikot näyttävät uskovan, että yhteistyössä Ruotsin kanssa ”vain taivas on rajana”.  

Tämä väite ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Käytännön askeleita Suomen ja Ruotsin välillä otetaan jatkuvasti ja hakeudutaan niin läheiseen yhteistyöhön kuin suinkin. Kumpikaan maa ei kuitenkaan ole osoittanut valmiutta laatia valtiosopimusta, jota sodanaikainen aseellinen yhteistyö yhdessä ennalta laadittujen puolustussuunnitelmien mukaan edellyttäisi. Aiemmin mainittu NATO-raportti tarjoaa Suomelle ja Ruotsille ratkaisuksi liittymistä NATO:on samaan aikaan. Ajatuksessa on järkeä, ja sitä kannattaakin perin pohjin ja avoimin mielin pohtia.

Mitä NATO:a vastustavista argumenteista kaikkien edellä esitettyjen näkökohtien jälkeen jää vielä jäljelle? Esille nousee hakematta Venäjä ja kysymys siitä, mitä venäläiset sanoisivat, jos Suomi ilmoittaisi hakeutuvansa jäseneksi NATO:on. Tämä on tavattoman tärkeä ja osin erittäin vaikeakin kysymys, johon ei voi suhtautua pelkällä olan kohautuksella. Venäjä on selvästi ja jyrkästi ilmaissut vastustavansa Suomen (niin kuin myös Ruotsin) liittymistä NATO:on ja tehnyt selväksi, että liittyminen tärvelisi Suomen ja Venäjän suhteita.

Toisaalta pitäisi olla itsestään selvää ja kaikkien valtioiden hyväksyttävissä, ettei yhdelläkään toisella maalla saa olla veto-oikeutta Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin. Avoimen yhteiskunnan ei pidä antaa pelottelulle periksi. Meihin pyritään koko ajan vaikuttamaan eri tavoin, myös sotilaallisella uhalla painostamalla. Meidän itsemme ei tule ainakaan kaventaa omaa poliittista liikkumavaraamme. Uskottelu, että Venäjää voitaisiin rauhoitella vaikenemalla meidän kiinnostuksestamme NATO-jäsenyyteen on pahinta laatua olevaa itsepetosta.

Sama pätee myös suhteessamme Ruotsiin ja sen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Olisi outoa sitoa Suomen NATO-jäsenyys Ruotsin toimiin jäsenyyden suhteen. Selvää toki on, että asialle olisi varmaankin eduksi, jos voisimme edetä ruotsalaisten kanssa yhtä jalkaa kohti jäsenyyttä.

Monet jäsenyyden vastustajista – ja myös jotkut sen kannattajista – näyttävät olevan sitä mieltä, että juuri nyt ei ole poliittisesti oikea hetki lähteä valmistelemaan Suomen NATO-jäsenyyttä. Kieltämättä Krimin liittäminen Venäjään ja laajemminkin Venäjän toiminta Ukrainassa ovat luoneet Itämeren alueelle poikkeuksellisia poliittisia jännitteitä. Mutta jos ei nyt, milloin sitten on se oikea aika?

Vanhan sanalaskun mukaan kattoakin paikattaessa ajankohta on aina väärä: kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene. Ollaan realistisia: tuskin tulee aikaa, jolloin Venäjä suhtautuisi kannustavasti Suomen aikeisiin hakeutua NATO:n jäseneksi. Jos sitä aikaa lähdetään odottamaan, saamme odottaa maailmantappiin saakka. Suomen on tehtävä tämä ratkaisu itsenäisesti ja omista kansallisen turvallisuuden lähtökohdistaan.  

Kohti NATO-jäsenyyttä

Suomen jäsenyys ratkaisisi myös maamme ikiaikaisen geopoliittisen dilemman. Sen luulisi olevan myös linjassa Venäjän pyrkimysten kanssa. Venäjällä olisi NATO-Suomen kanssa 1340 kilometriä yhteistä rajaa, jota ei missään olosuhteissa käytettäisi Venäjän turvallisuusetujen vastaisesti, sen Suomi voisi taata. Jos Venäjä todella aidosti pelkää hyökkäystä lännestä, ratkaisisi Suomen jäsenyys tämänkin dilemman. Suomen jäsenyys antaisi myös uskottavuutta aktiiviselle vakauspolitiikalle, sillä turvatakuut läntiseltä arvoyhteisöltä toimisivat takeina tälle politiikalle.

Kannattaa myös muistaa se, että NATO-jäsenyys ei ole saavutettavissa tuosta vain sormia napsauttamalla. Jäsenyysneuvottelut vievät oman aikansa, ja loppujen lopuksi kaikkien jäsenvaltioiden kansanedustuslaitosten on hyväksyttävä hakijan jäsenyys. Kaikkeen tähän kuluu helposti aikaa 2-3 vuotta. Olisiko nopeutettu jäsenyysprosessi (fast-track) mahdollinen, on vaikea ennustaa. Todennäköisesti Venäjä kuitenkin kaikissa tapauksissa pyrkisi estämään Suomen (tai Ruotsin) aikeet liittyä NATO:on. Tai sitten se näkisi yllä hahmotetulla tavalla Suomen jäsenyyden myönteisenä asiana myös omalta kannaltaan. Tällä tavalla Suomelle ja Venäjälle syntyisi ainutkertainen mahdollisuus historialliseen tilaisuuteen kohdata toisensa ”silmän tasalta”, tasavertaisina suvereeneina valtioina.

Suomen kansalaisista vajaa kolmannes tukee jo tällä hetkellä Suomen NATO-jäsenyyttä. Tämä siitäkin huolimatta, että poliittiset päättäjämme ovat debatointia asiasta pikemminkin kaihtaneet. Silti yli puolet maanpuolustuksesta erityisesti kiinnostuneiden kansalaisryhmien jäsenistä, esimerkiksi Reserviläisliiton kyselyissä, ilmoittaa tukevansa Suomen jäsenyyttä. Alan ammattilaisista, aktiiviupseereista, jäsenyyttä kannattaa 64 prosenttia Upseeriliiton hiljattain teettämässä kyselyssä. Eversteistä ja kenraaleista jopa 70 prosenttia on NATO-jäsenyyden kannalla.  

Mielipidetiedustelujen mukaan yli puolet suomalaisista tukisi valtiojohtoa, jos se lähtisi hakemaan Suomelle NATO-jäsenyyttä. Tämän voisi tulkita niin, että kansalaiset jopa odottavat tässä asiassa tasavallan presidentiltä ja hallitukselta johtajuutta. Syvään ja perusteelliseen keskusteluun jäsenyydestä ja sen plussista ja miinuksista on oivallinen mahdollisuus jo vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä ja sen jälkeen vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan ja sen kansalaisten sotilaallinen turvallisuus kyetään yhä vaativammissa olosuhteissa parhaiten takaamaan. Kansakunnallemme niin elintärkeässä peruskysymyksessä kuin isänmaan turvallisuuden maksimoinnissa ei veto-oikeutta tulisi luovuttaa sen paremmin Moskovalle kuin Tukholmallekaan.