Tilanteen jälleen kiristyttyä Itä-Ukrainassa on hyvä siirtää katse hetkeksi ulkopolitiikkaan. Itänaapurimme toimintaa tarkastellessa ei katteettomalle toiveajattelulle ole sijaa: Venäjällä on Suomi mukaan lukien viisi liittoutumatonta eurooppalaista rajanaapuria, joista neljää vastaan se on käyttänyt suoraan tai epäsuorasti sotilaallista voimaa. Poliittinen kehitys Moskovassa menee ainoastaan huonompaan suuntaan ja maa on ulkopoliittisesti erittäin epävakaa.
Venäjän etupiirihaaveet Euroopassa
Neuvostoliiton hajoaminen uudenvuodenaattona 1991 on Venäjälle kansallinen trauma. Sen nykyjohdolle tuntuu olevan erittäin vaikeaa hyväksyä, että entiset 15 neuvostotasavaltaa ovat nyt itsenäisiä maita jotka haluavat valita vapaasti poliittisen suuntautumisensa.
Moskovassa koetaan, että sen naapurimaiden syvenevä yhteistyö lännen kanssa on petos johon tulee vastata välittömästi. Kylmän sodan henkisestä perinnöstä johtuen erityisesti puolustusliitto NATO nähdään uhkana.
Traumaa pahentaa se, että muutamaan entiseen neuvostotasavaltaan jäi huomattava määrä venäläisiä. Venäjällä 1990-luvun elintason kehitys oli niin surkeaa, että useammat heistä jäivät asumaan uusiin kotimaisinsa, muun muassa Viroon, Moldovaan ja Ukrainaan.
Edellä johtuvista syistä Venäjä pitää entisiä neuvostotasavaltoja etupiirinään ja näihin maihin jääneitä venäläisiä politiikkansa välineinä – halusivat he sitä tai eivät. Tässä blogissa kuvailtu Venäjän kaava käynnistyi jo vuonna 1992. Tuolloin Venäjän armeijan avustamana pieni “Transnistrian tasavalta” ajoi juuri itsenäistyneen Moldovan armeijan ulos maan itäosasta. Transnistria julistautui tämän jälkeen itsenäiseksi Moldovasta, jota tosin mikään ulkomaa ei ole tunnustanut. Siitä on sittemmin muodostunut korruption kyllästämä Neuvostoliiton ulkoilmamuseo, jonka lipussa komeilevat edelleen sirppi ja vasara.
Historiasta ja osittain Moldovan tapahtumista johtuen suurin osa Itä-Euroopan maista pyrkivät NATO:on. Venäjä katsoi vielä sivusta, kun Baltian maat, Slovakia, Slovenia, Romania ja Bulgaria liittyivät vuonna 2004. Mutta kun Georgia ja Ukraina myöhemmin ilmaisivat liittymishalunsa, Venäjä päätti toimia.
Ensin se jyräsi liittoutumattoman Georgian kesällä 2008 ja on miehittänyt noin viidennestä Georgian maa-alasta siitä asti. Vuoden 2014 kansannousu Kiovassa tarjosi Venäjälle tekosyyn vallata maata myös Ukrainalta.
Venäjän kaava
Venäjän pääasiallinen uhkakuva on NATO:n laajeneminen sen rajojen tuntumaan. Tätä voi pitää yllättävänä, ottaen huomioon että NATO on puhtaasti puolustusliitto eikä peruskirjansa mukaisesti pysty hyökkäämään. Rationaalisuus uhkakuvan taustalla on kuitenkin toisarvoista. Venäjä itse kokee uhan vahvana ja reagoi siihen seuraavanlaisella kaavamaisella käytöksellä.
Ensinnäkin, maa-alan valtaaminen on itseisarvo. Kremlissä laskelmoidaan, että NATO ei ota jäseneksi maata, jolla on käynnissä oleva aluekiista. Tämän vuoksi Moldovan, Georgian ja Ukrainan miehitykset jatkuvat vuodesta toiseen. Sekä Georgiassa että Ukrainassa NATO:n kannatus oli pientä ennen sotaa, mutta nousi jyrkästi heti Venäjän hyökättyä. Silloin on kuitenkin myöhäistä, sillä NATO ei halua sitoutua puolustamaan valmiiksi miehitettyjä maita.
Toinen toistuva elementti on “ennalta-ehkäisevä miehitys” käyttäen tekosyynä alueella olevien venäläisten suojelua. Tätä käsikirjoitusta käytettiin niin 1992 Moldovassa, 2008 Georgiassa kuin 2014 Ukrainassakin. Aluevaltauksen jälkeen Venäjä jakaa passeja alueen väestölle, pyrkien oikeuttamaan siten näin luotujen kansalaistensa suojelun, jos hyökkäyksen kohteena ollut maa pyrkii palauttamaan alueen hallintaansa asevoimin.
Suomen geopoliittinen viitekehys
Venäjällä on viisi liittoutumatonta rajanaapuria Euroopassa: Azerbaidžan, Georgia, Ukraina, Moldova (maaraja miehitetyn Transnistrian kautta) ja Suomi. Näistä se on hyökännyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana suoraan tai epäsuorasti kaikkiin paitsi Suomeen.
Moldovan, Georgian ja Ukrainan tapaukset lueteltiin edellä. Azerbaidžanissa taas Venäjä on jo 1990-luvun alusta saakka tukenut aseellisesti sen vastustajaa Armeniaa, joka viime kesään asti miehitti suurta osaa Azerbaidžanista suojellakseen alueen armenialaisvähemmistöä. Toisin sanoen Venäjä käytti epäsuorasti sotilaallista voimaa liittoutumatonta naapuriaan kohtaan saavuttaakseen poliittisen tavoitteen, tässä tapauksessa Armenian sitomisen Venäjän johtamaan Euraasian Unioniin.
Venäjällä on vielä yksi rajanaapuri Euroopassa, Valko-Venäjä. Se on kuitenkin sotilasliitossa Venäjän kanssa ja siellä on kaksi Venäjän sotilastukikohtaa. Liittolaisuus henkilöityy vahvasti diktaattori Aleksandr Lukashenkaan, joka on kesän 2020 epärehellisten presidentinvaalien jälkeen kieltäytynyt luopumasta vallasta. Ennustin vuonna 2016 ilmestyneessä raportissa, että mikäli vallankumous pakottaisi Lukashenkan pakenemaan maasta, Venäjä tulee puuttumaan sotilaallisesti tilanteeseen.
Viime viikonloppuna Valko-Venäjän ja Venäjän turvallisuuspalvelut ilmoittivat mielikuvituksellisesta juonesta, jolla Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu olisi yrittänyt syöstä Lukashenkan vallasta. Lännessä näihin ei kukaan usko, mutta viestintä onkin suunnattu kotiyleisön tarpeisiin. Vastaavia esimerkkejä ovat muun muassa väitteet Ukrainan itse ampuneen alas Malesialaisen matkustajakoneen vuonna 2014, tai että Venäjän agentit olivat maaliskuussa 2018 turisteina Salisburyssa Skripalien myrkytyksen aikaan.
Harhakuva Suomen puolueettomuudesta
Viimeinen Venäjän liittoutumattomista naapureista on kaksilla rattailla ajava Suomi. Toisaalta valtiojohtomme muistuttaa aina hyvistä kahdenvälisistä suhteistamme ja presidentti Niinistö pyrkii tapaamaan presidentti Putinia melko säännöllisesti. Periaatteessa hyvä niin, Venäjä on ja pysyy rajanaapurinamme ja dialogille perustuva naapuruussuhde on toivottava asia.
Ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, emme missään nimessä ole puolueeton tai “neutraali” kuten Putin meitä luonnehti vuonna 2017. Suomi on EU-jäsenyyden kautta sitoutunut tuomitsemaan Venäjän aggressiot ja noudattamaan yhteistä pakotepolitiikkaa. Jatkossakin voimme joutua tilanteisiin, missä me EU:n kautta vedämme tiukempaa linjaa Venäjään kuin valtiojohtomme ehkä haluaisi.
Toinen ongelma on, että Venäjän kaava suhteessa rajanaapureihinsa on hyvin selkeä. Sotilaallista voimaa käytetään liittoutumattomia maita vastaan aina tarpeen tullen, NATO-maita vastaan ei koskaan. Neljä viidestä Venäjän liittoutumattomasta rajanaapurista Euroopassa on joutunut aggression kohteeksi, verrattuna ei yhteenkään viidestä NATO maasta.
Harhakuva Suomen erityisasemasta
Suomessa esiintyy joukko kansallisia narratiiveja, joilla pyritään perustelemaan epärationaalista päätöstämme pysytellä liittoutumattomina huolimatta Venäjän käytöksestä.
Ensimmäinen on muistutus siitä, että olemme edellä mainitun viitekehyksen ainoa maa, joka ei ole ollut neuvostotasavalta. Maamme oli kuitenkin osa Venäjää vuoteen 1917 asti. Neuvostoliitto yritti vallata Suomen toisessa maailmansodassa ja perusti tarkoitusta varten Karjalan Neuvostotasavallan, joka on edelleen olemassa yhtenä Venäjän osavaltioista. Emme ole niin erityislaatuisia Kremlin silmissä kuin haluaisimme kuvitella olevamme.
Toinen on väite, että Venäjä puolustaa muiden maiden sorrettuja venäläisvähemmistöjä. Suomen venäläisvähemmistö taas on pieni ja tyytyväinen. Tällä ei ole kuitenkaan väliä, sillä vähemmistökysymystä käytetään tekosyynä, ei syynä. Esimerkiksi Georgiassa ei ollut juuri lainkaan venäläisiä ja kuitenkin vuoden 2008 sotatoimet perusteltiin venäläisten suojelulla.
Kolmas väite on, että EU-jäsenyys suojaa meitä voimankäytöltä. Baltian mailla on sama profiili, mutta tästä huolimatta ne päättivät hankkia itselleen palovakuutuksen NATO-jäsenyyden muodossa heti kun pystyivät. EU:n yhteinen puolustus on olemassa vain paperilla ja sen heikohkoja solidaarisuuslausekkeita ei ole ikinä testattu tositilanteessa.
Neljäs väite on, että NATO:n rauhankumppanina saisimme puolustusliitolta tukea tosipaikan tullen. Ukraina – NATO:n rauhankumppani vuodesta 1994 – joutui kuitenkin kokemaan, että tämän kumppanuuden rajat tulevat yllättävän nopeasti vastaan.
Sama koskee NATO-optiota, joka on puhtaasti oma keksintömme eikä perustu mihinkään. Esimerkiksi Ruotsilla on yhtälailla optio pyrkiä NATO:on, mutta heille tämä on niin itsestäänselvä ja mitään tarkoittamaton termi, ettei sitä käytetä. Venäjällä ollaan tosiasiassa varmaan mielissään Suomen “optiosta”, koska tarvittaessa se voidaan neutralisoida hetkessä aiheuttamalla Suomellekin olemassa oleva aluekiista.
Viimeinen väite on mielestäni kaikkein vahingollisin. Sen mukaan Suomella ja Venäjällä on läheiset ja rauhanomaiset suhteet, ja siksi on turhaa maalailla epärealistisia uhkakuvia välien muuttumisesta vihamielisiksi. Tämä argumentti jättää huomioimatta, että Venäjä kuvaili Ukrainaa veljeskansaksi vain paria kuukautta ennen hyökkäystään keväällä 2014.
Toisin sanoen Suomessa on tullut aika hyväksyä se, että nyky-Venäjä on ulkopoliittisesti epävakaa. Verrattain hyvien suhteidemme pysyvyyteen ei valitettavasti voi eikä pidä luottaa.
Ulkoisesta turvallisuudesta huolehtiminen on valtion ydintehtävä
Suomalaiset ovat tottuneet oikeus- ja hyvinvointivaltioon, jossa kaikki ovat tasavertaisia lain edessä, heikoista huolehditaan ja päättäjämme valitaan vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Demokratia ja oikeusvaltio tulevat meille länsimaisen viitekehyksen mukana, hyvinvointivaltio-ajattelu taas on Pohjoismaista perua.
Vaikka järjestelmämme ei ole valmis tai täydellinen, se on aivan eri luokkaa verrattuna itänaapurimme demokratian parhaisiin päiviin 1990-luvulla, saati sitten nykypäivään. Lähihistoria näyttää, miten Venäjän vaikutuspiiriin joutuneet maat ottavat takapakkia kaikilla hyvinvointimittareilla. Venäjän malli on meille vieras eikä sillä ole täällä juuri kannatusta.
Venäjä kuitenkin pyrkii aktiivisesti viemään malliaan naapurimaihinsa. Ennen tämä tehtiin kommunismin varjolla, nyttemmin kyseessä on räikeämpi geopoliittinen ajattelu. Vaikka Kremlissä pyritään vaikutusvallan kasvattamiseen myös pehmeästi omia parhaimpia puoliaan esitellen, tämä ei juuri koskaan toimi. Venäjän yhteiskunta on yksinkertaisesti jäänyt liikaa jälkeen länsimaisesta vastineestaan. Luonnonvaroiltaan maailman rikkain valtio maailman suurimman talousalueen naapurissa alisuorittaa vuodesta toiseen entistä pahemmin. Venäjän idea ei toisin sanoen myy. Siksi se turvautuu sotilaallisiin painostuskeinoihin.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan neljä pilaria
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme nojaa presidentti Niinistön muotoilemiin neljään pilariin, jotka ovat uskottava puolustus, hyvät suhteet Venäjään, läntiset kumppanuudet, sekä YK. Suhteessa nyky-Venäjään nämä ovat kuitenkin riittämättömät välineet.
Ensinnäkin Venäjä käyttää sotilaallista voimaa liittoutumattomia maita vastaan kokiessaan sen tarpeelliseksi.
Suomessa elää harha siitä, kuinka “uskottava puolustuksemme” tekisi hyökkäyksen niin kalliiksi, ettei siihen ryhdytä. Tämä perustuu toiveajatteluun. Venäjän armeijassa simputetaan varusmiehiä hengiltä, eikä Kremlissä perinteisesti sotilaiden henget juuri paina vaakakupissa. Krimin valtaus on taloudellinen katastrofi monella tapaa, mutta ei siinäkään operaation hintaa juuri punnittu.
Toiseksi, hyvät suhteet eivät ole mikään turva, kuten Ukraina sai huomata. Autoritaarisessa maassa, jossa valtiojohto hallitsee lähes koko mediakenttää, on helppoa saada aikaan propagandakampanja Suomesta vihollisena tai Venäjästä syyttömänä mihinkään eskalaatioon. Esimerkiksi vuonna 2015 yli 94% venäläisistä piti maataan syyttömänä Ukrainan tapahtumiin. Tämä siis sen jälkeen, kun Putin oli myöntänyt suorassa tv-lähetyksessä käskeneensä Venäjän asevoimia valtaamaan Krimin.
Kolmanneksi, kävin jo edellä NATO:n rauhankumppanuuden ja EU-jäsenyyden tuoman sotilaallisen turvan asteen. Se on heikko. NATO puolustaa vain jäseniään, ja EU ei ole kokenut tarpeelliseksi rakentaa omaa puolustusta kun 90% sen kansalaisista on jo NATO-maiden kansalaisia.
Viimeiseksi, YK:n turvallisuusneuvostolla on toki ensisijainen rooli aggressioiden estämisessä, mutta siinä on pysyvien jäsenten veto-oikeuden mentävä valuvika. Turvallisuusneuvosto on hyödytön kun Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Iso-Britannia tai Ranska ovat osallisina selkkauksissa. Tämän ovat saaneet huomata kaikki Venäjän viime vuosien aggressioiden kohteet.
Valitettava lopputulos on siten se, että Suomen viitekehyksessä liittoutumattomana Venäjän naapurimaana turvallisuutemme ei ole täysin omissa käsissämme, vaan perustuu hyviin suhteisiin yhä syvemmälle autoritaarisuuteen vajoavan maan päättäjien kanssa. Lähempi tarkastelu osoittaa turvallisuusratkaisumme neljä pilaria kovin huojuviksi.
Suomi ei ole ollut puolueeton maa sitten vuoden 1995. Kuuluessamme kiistatta poliittisesti ja henkisesti läntiseen arvoyhteisöön on syytä varmistaa, että poliittinen suuntautumisemme on jatkossakin omissa käsissämme. Tämä varmistettaisiin puolustusliitto NATO:n jäsenyydellä.
Geopoliittinen viitekehyksemme ja Venäjän toimintamalli huomioon ottaen nykyinen liittoutumattomuutemme ei tuo mukanaan mitään etuja mutta sitäkin enemmän riskejä.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta

Tero Lundstedt
Sisältöjohtaja
+358 44 304 4350
Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta.
3 kommenttia artikkeliin Miten Itä-Ukrainan tilanne vaikuttaa Suomeen – Venäjän kaava