Kunnat ovat liian pieniä selviämään niille asetetuista tehtävistä ja velvoitteista
Sote-uudistusta on perusteltu toistamalla mantramaisesti, että sote-palveluiden järjestämiseen tarvitaan “leveämmät hartiat”. Tästä ovat samaa mieltä myös useat sote-uudistuksen vastustajatkin. Lähes tulkoon kaikki hyväksyvät sen, että suuri osa Suomen 311 kunnasta ovat liian pieniä järjestääkseen kustannustehokkaasti lain velvoittamia sote-palveluita.
Asiantuntijoiden mukaan sote-palveluita järjestävän alueen tulisi kattaa vähintään 50 000-100 000 asukkaan väestöpohja, jotta toiminta voisi olla kustannustehokasta. Useimmissa muissa EU-maissa on päädytty selvästi tätä suurempiin yli puolen miljoonan asukkaan järjestämisalueisiin.
Esimerkiksi Suomen kanssa lähes samankokoisen väestöpohjan omaavassa Irlannissa on päädytty siihen, että yksi järjestäjä järjestää sote-palvelut koko väestölle. Tosin sanoen 4,8 miljoonan asukkaan Irlannissa on tasan yksi sote-alue. Tämä vaihtoehto on saanut minusta liian vähän huomiota Suomessa. Mihin vain hieman isompi Suomi tarvitsee 18 sote-aluetta?
Sama ongelma koskee myös muita kuntien tuottamia palveluita. Muut kuntien tuottamat palvelut kuten opetus ja varhaiskasvatus eivät edellytä yhtä suurta väestöpohjaa kuin sote-palvelut, mutta osa kunnista on liian pieniä itse tuottamaan niitäkään.
Tänä keväänä Puolangan kunta päätti ulkoistaa koko varhaiskasvatuksen. Puolangan pormestari totesi asian suoraan ”Meillä lähtökohtana on se, että jos kunnalla on kymmenen ihmistä töissä päivähoidossa, niin se ei ehkä ole paras sen kehittäjä.”
2700 asukkaan Puolangan kunta, jossa syntyi viime vuonna kahdeksan lasta, ei ole järkevä yksikkö varhaiskasvatuspalveluiden tuottamiseen tai järjestämiseen. Useammassa kuin joka toisessa kunnassa syntyi viime vuonna alle 50 lasta.
Ongelma on, että Suomessa on liian monta liian pientä kuntaa. Ratkaisu tähän ei ole tehtävien siirtäminen pois kunnilta, vaan isommat kunnat. Suomi tarvitsee kuntauudistuksen, jolla kuntien lukumäärä pudotetaan nykyisestä 311 kunnasta alle sataan.
Monet kunnat ovat liian pieniä demokratian toteutumiselle
Sen lisäksi, että yhä harvemmat kunnat selviävät nille asetetuista tehtävistä, pienimmät kunnat eivät kykene varmistamaan demokratian toteutumista kunnallishallinnossa.
Muutaman tuhannen asukkaan ikääntyvissä kunnissa on vaikeaa löytää päteviä ehdokkaita kuntavaaleihin. 2017 kuntavaaleihin asettui 9,4% vähemmän ehdokkaita kuin edellisiin vuoden 2012 kuntavaaleihin. Lasku on selvästi voimakkaampi kuin kuntaliitosten vuoksi tapahtunut avoimien valtuustopaikkojen lasku.
Ehdokasmäärän laskun takana on vielä vahvempi muutos ehdokkaiden ikäjakaumassa. Nuorten eli 18-30-vuotiaiden ehdokkaiden määrä laski erityisen kovaa 19,5%. Samanaikaisesti yli 65-vuotiaiden ehdokkaiden määrä kasvoi 16,5%. Tämä ennakoi, että vaalikauden tai kahden kuluttua tullaan näkemään entistä voimakkaampi pudotus ehdokkaaksi haluavien määrässä.
Erityisen akuutti ongelma on kaikkein pienimmissä kunnissa. Esimerkiksi Luhangan kunnassa annettiin viime kuntavaaleissa 461 hyväksyttyä ääntä, joilla valittiin 15 paikkainen valtuusto. Olettaen että valitut valtuutetut itse äänestivät, heidän omat äänet muodostivat yli kolme prosenttia kaikista annetuista äänistä.
Lisäksi jokainen ehdolla ollut valittiin vähintään varavaltuutetuksi. Jotta demokratia toimii, täytyy olla mahdollisuus vaihtaa valtaa käyttävät edustajat. Jos kaikki ehdokkaat ovat automaattisesti vähintään varavaltuutettuja, tämä periaate ei toteudu. Voi perustellusti sanoa, että luhankalaisilla ei ollut vaaleissa todellista valinnanvapautta.
Myöskin osa Kittilän kunnan ongelmista on sellaisia, jotka olisivat ratkenneet viime kuntavaalien yhteydessä jos äänioikeutettujen määrä olisi ollut suurempi ja tarjolla olisi ollut parempia vaihtoehtoja.
Naapurimaamme ovat toteuttaneet kuntauudistukset
Virossa toteutettiin viime vuonna laaja kuntauudistusta, joka asetti kunnan väestöpohjalle alarajaksi 5000 asukasta. Uudistuksen myötä kuntien lukumäärä putosi 213:sta kunnasta nykyiseen 79:een. Samalla myös tarvittavien kunnanvaltuutettujen määrä putosi yhteen kolmasosaan aiemmasta.
Myös Ruotsi ja Tanska ovat järkevöittäneet kuntarakenteitaan. Tanska toteutti merkittävän kuntauudistuksen 2007, jolloin kuntien lukumäärä laski alle sataan. Ruotsissa isot uudistukset tehtiin jo 1970-luvulla, jolloin kuntien lukumäärää supistettiin alle kolmeensataan, mikä on lähes 10 miljoonan väkilukuun suhteutettuna mielekäs määrä.
Nykyisin valtioneuvosto pystyy päättämään kuntien pakkoliitoksista ainoastaan tapauksissa, joissa kunta on taloudellisissa vaikeuksissa ja luokiteltu kriisikunnaksi. Tämä on ongelmallista, sillä se kannustaa vastuuttomaan talouden pitoon. Kunnanjohtajat voivat antaa velkataakan kasvaa tietäen, että pakkoliitoksen myötä siitä suurin osa tulee naapurikunnan veronmaksajien maksettavaksi.
Muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin on johtanut merkittäviin muutoksiin kuntien elinvoimaisuudessa ja asukasluvuissa. Nykyinen yli 300 kunnan malli toimi Suomessa, jossa väestö oli jakautunut huomattavasti nykyistä tasaisemmin ympäri maata. Kaupungistumisen myötä Suomen 313:sta kunnasta nykyään jo lähes puolet on alle 5000:n asukkaan pikkukuntia.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lähes kaikkien pikkukuntien väkiluku on tasaisessa laskussa eikä muutosta tähän ole näköpiirissä. Hajanainen kuntakenttä tarkoittaa runsaasti päällekkäistä hallintoa ja pienten kuntien talous ei välttämättä kestä kunnan perustoimintojen vaatimia investointeja kuten koulujen peruskorjauksia.
Suomen tulisi ottaa mallia kuntauudistukset toteuttaneista maista. Selkeintä olisi asettaa kunnan väkiluvulle alaraja, esimerkiksi tuo Viron suunnittelema 5000 asukasta, ja antaa kuntien valita liitoskumppaninsa.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Mikko Kiesiläinen
Mikko Kiesiläinen is an economist at EK – Confederation of Finnish Industries. He has previously worked as the Director of HYY Group and as a consultant for McKinsey. He has a Master's degree from the London School of Economics, and a Bachelor's degree from the University of York. Mikko was the CEO of Libera Foundation in 2018-2019.
11 kommenttia artikkeliin Suomi tarvitsee kuntien pakkoliitoksia
Irlanti on pinta-alaltaan pieni verrattuna Suomeen. Paikallishallintoa ja sivupisteitä tarvitaan, jotta edes jotenkuten inhimilliset matkat ja matka-ajat hoitoon voidaan taata.
Kriisikunnan yhdistäminen toiseen on liian myöhäistä. Eduskunnan pitäisi määritellä rajat, kuinka paljon veroprosentti ja/tai velka/asukas voi olla korkeampi kuin kuntien mediaani on.
Pakkoliitokset ovat poliittinen päähänpinttymä, jonka Katainen sai monille markkinoitua. Koska sotea ei kannata eikä tulla hoitamaan kuntarahoitteisesti, pakkoliitoksiakaan ei tarvita. Sotessa paras ratkaisu olisi eittämättä valtakunnallinen malli, jossa Terveyshallitus (http://ahkalevisalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251723-kansantaloudellisesti-ylivertainen-sote-4-himmelista-terveyshallitukseen) kantaisi vastuun ja suorittava taso olisi sairaanhoitopiirit ja niiden alaiset terveyskeskukset. Se olisi yksinkertaista sekä tehokasta ja joka suhteessa parempi kuin hallituksen maakuntamalli.
Toisin kuin Kiesiläinen antaa ymmärtää ilman sotepalveluja pienten kuntien riskit ovat hallittavia. Esimerkiksi vaikkapa mainittu ainoastaan kahdeksan lapsen päivähoito ei tietenkään muodosta minkäänlaista ongelmaa edes paikallisesti ja mitä sitten jos jossain joudutaan toimiaan naapurikunnan kanssa yhteistyössä. Paikallisuus synnyttää yhteisöllisyyttä, joka puolestaan lisää hyvinvointia ja kriisinsietokykyä. Paikallisdemokratia ehkäisee juurettomuuden syntymistä. Ottaisin esimerkkiä Ahvenanmaalta. Kannattaisi ottaa selvää mitä paikalliset ajattelevat todellisista minikunnistaan.
Mihin hemmettiin tarvitaan kuntaa jonka ainoa tehtävä on kahdeksan lapsen hoitaminen päiväkodista kouluun, jos terveys- ja sosiaalipalvelut on ulkoistettu muille. kun omat rahkeet eivät riitä? Noin pienessä kunnassa ei varmasti ole tarvetta myöskään maankäytön ohjaamiselle, mikä on se kolmas nykyisistä kunnan tehtävistä.
Ei meillä ole mitään tarvetta ylläpitää kunnallisdemokratiaa ja -byrokratiaa verotusoikeudella pelkästään jonkun kyläseuratoiminnan takia. Suurempien, väestöpohjaltaan järkevien kuntien sisään voidaan kyllä tarvittaessa perustaa vapaaehtoispohjalta toimivaa kaupunginosahallintoa, joka voi päättää kylätalon kukkaistutusten väristä varsinaisen kunnanvaltuuston jakaman budjettirahan puitteissa, mikäli paikallisidentiteettiä pidetään riittävän arvokkaana asiana.
Suuret kunnat antavat leveät hartiat ja kunnolliset resurssit. Näiden resurssien käyttö on tietysti poliittinen kysymys; niitä voitaisiin käyttää esim. lähidemokratiaan, pieniin ryhmäkokoihin jne.
Itse asun Tampereella. Tampereen todelliset naapurikunnat ovat Hämeenlinna, Turku, Pori, Seinäjoki (tai Vaasa), Jyväskylä ja Lahti. Nykyinen kuntarakenne, jossa jokainen pieni taajama on oma kuntansa, on kallis historiallinen jäänne ajalta ennen kunnollisia liikenne-, tele- ja datayhteyksiä.
Tässä kirjoituksessa kuuluu kaikuja taannoisesta Kataisen hallituksen kuntauudistuksesta. Karkeasti ottaen silloin kokoomus halusi yhdistää kuntia riittävän vahvoiksi, jotta ne voisivat hoitaa perusterveydenhuoltonsa itse, mihin arveltiin Paras-lain jäljiltä tarvittavan sellainen 20 000 asukkaan väestöpohja. Samaan aikaan demarit halusivat tehostaa sotea yhdistämällä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon, ja erikoissairaanhoidon järjestämiseen tarvittiin THL:n mukaan mielellään 200 000 asukkaan väestöpohja.
Näitä sitten yritettiin yhdistää tinkimällä erikoissairaanhoidon minimiväestöpohjasta jopa tuonne tässä blogissa mainittuun 50 000 asukkaaseen, mutta kun karttaa katsoo, käy selväksi, ettei ole poliittisesti mahdollista tehdä sellaista kuntauudistusta, että päästäisiin 50 000 asukkaan kuntiin. Pikkuhiljaa ja vastahakoisesti poliittiset puolueet ovat sitten tunnustaneet, että sotea varten tarvitaan välitason hallinto.
Senkin jälkeen, jos ja kun sote joskus saadaan nostettua kunnilta välitasolle, on paikallaan miettiä, millainen kuntarakenne olisi järkevä. Silloin 2012 tietämillä oli sellaisia kriteerejä kuin vähintään 20 000 asukkaan väestöpohja ja vähintään 50 lapsen ikäluokka. Lisäksi tarkasteltiin työpaikkaomavaraisuutta, työssäkäyntialueita ja kunnan taloudellista tilannetta. Kuntien, jotka eivät kriteerejä täyttäneet, piti silloin ilmoittaa mieluisin mahdollinen kuntaliitoskumppani.
Silloin uudistus kaatui poliittisen tahdon puutteeseen. Pienemmät kunnat eivät halunneet liittyä kehenkään, isommat eivät halunneet ottaa niitä vastaan, eikä hallitus halunnut pakottaa. Sinänsä perustuslaissa turvattuun kunnalliseen itsehallintoon ei tarvitse kuulua oikeus päättää kunnan rajoista.
Sinänsä monet noista kirjoituksessa mainituista pienen kunnan ongelmista tuntuvat tutuilta 6000 asukkaankin kunnassa. Olenkin sitä mieltä, ettei olisi riittävän kunnianhimoista tähdätä kuntauudistuksessa 5000 asukkaan kuntiin.
Että saisi käyttää nimekettä kunta niin pitäisi olla vähintään 50000 asukasta ja jos ei ole niin pakkoliitos toisen kunnan kanssa .
Liberaali sallii monenlaista vapautta, kuten erilaisia kuntakokoja. Libera näyttää nykyään sen sijaan kannattavan sääntelyn lisäämistä ja vapauksien rajoittamista.
Kuntien sopiva koko riippuu täysin kunnilla olevista tehtävistä. Hyvä koko voi olla eri asioiden kannalta ja eri konteksteissa ihan erilainen.
Tekstin demokratia-osuus on hyvin ongelmallinen. Miksi se olisi demokratian kannalta ongelma, jos valtuutettujen ”omat äänet muodostivat yli kolme prosenttia kaikista annetuista äänistä.” Tuohan nimenomaan tarkoittaa sitä, että äänestäjien näkökannat tulevat todennäköisesti valittujen edustajien joukossa aika hyvin edustetuiksi. Asiaa voisi verrata vaikkapa taloyhtiön yhtiökokoukseen, johon saapuu edustetuksi usein selvä vähemmistö sekä taloyhtiön osakkeista että osakkaista. Paikalle saapuneilla on ehkä kuitenkin keskimääräistä suurempi intressi taloyhtiön asioihin. Kyse on tavallaan lähivalvonnasta.
Kahdeksan syntyvän lapsen kunnassa lasten päivähoitopalveluiden järjestämiesn voi helposti hoitaa vaikkapa ulkoistamalla koko homman yksityiselle toimijalle. Isompi kuntakoko ei asiaa kauheasti esimerkkinä mainitussa Puolangassa kai muuttaisi. Matkaa lähikuntien päivähoitopalveluihin on sen verran paljon, että toiminnan yhdistäminen ei vaikuttaisi lasten päivähoitotoimintaan käytännössä välttämättä mitenkään. Lastenhoito jouduttaisiin kuitenkin järjestämään lähipalveluna, koska alle kouluikäisiä lapsia ei voi istuttaa kovin pitkiä aikoja päivittäin kuljetuksissakaan.
Miksi »varhaiskasvatus» ja monen monet muut asiat ylipäätänsä ovat kunnan tai jonkun muun julkisen sektorin tehtävä?
Kunta-, kaupungi-, valtiovalta ja verosysteemit ovat kyllä niin aikansa eläneitä historiallisia jäänteitä ja taakkoja. Eiköhän pitkällä tähtäimellä tulisi päästä eroon kaikista verorahoilla pyörivistä turhuuksista.
»On vain niin vaikea luopua saavutetuista eduista», sanoi virkamies.
Kiesiläinen on oikeilla jäljillä, kuntia on aivan liikaa ja osa liian pieniä, vain 1000 asukasta tai jopa alle sen.Tulisikin ottaa mallia mm Ruotsin, Tanskan ja Viron kokemuksista ja uudistuksista. Myös maakuntia on tulossa liikaa, 18 on liian paljon, koska osa, 4 kpl, on vain noin 75 000 asukasta. Sopiva lukumäärä olisi 5-10. Soten uudistus tältä pohjalta palveleekin vain Kepun intressejä.