Liittovaltio olisi ainoa toimiva ratkaisu Euroopan unionille, mutta yhdellä ehdolla (2/2)

Julkishyödykkeen ominaisuus on, että niiden kustannus veronmaksajaa kohden on sitä pienempi, mitä enemmän on maksajia. Luontevia julkishyödykkeitä on kansallinen turvallisuus eli yhteiset puolustusvoimat. Se ei Euroopalle ole kuitenkaan luonteva ratkaisu: on vaikea ajatella Ranskan ja Saksan (tai Ison-Britannian) kansallisen puolustuksen yhdistämistä muutoin kuin puolustusliiton muodossa. Kullakin maalla on oma kansallinen armeijansa kuten Nato-mailla on. 

Myös sisäisen turvallisuuden toteuttaminen kollektiivisesti, eli poliisivoimien ylikansallisuus, olisi utopiaa. Yhteinen rajavalvonta sen sijaan on luonteva yhteisesti toteutettava julkishyödyke. EU on pyrkinyt sellaisen toteuttamaan, mutta se on jäänyt puolitiehen. Myös yhteismarkkinat ovat sinällään jo luonteva julkishyödyke kuin myös kilpailupolitiikka ja ilmastopolitiikka. Yhteinen energiapolitiikka ja maahanmuuttopolitiikka voisivat olla julkishyödyke, mutta todellisuus on osoittanut, että Euroopan unionin tapauksessa näin ei ole. Myös yhteinen ulkopolitiikka on julkishyödykkeenä vaikea laji ilman liittovaltiota.

Liittovaltioratkaisu

EU ei voi toimia menestyksekkäästi vapaaehtoisten jäsenten klubina. Toinen vaihtoehto olisi pyrkimys täysimittaiseen liittovaltioon Yhdysvaltain tai Sveitsin esikuvan mukaan.  Markku Kuisma osuu oikeaan: ”Liittovaltiona EU olisi vahvempi ja toimivampi.” Silti ”Ranska ja Saksa eivät alistu sellaisen keskusvallan vietäviksi, joka ei edusta ranskalaista, saksalaista tai yhteistä ranskalais-saksalaista hegemoniaa”. ”Yllättävää olisi, mikäli Puola ja Unkari menisivät mukaan liittovaltioon, tai edes Italia”.

Liittovaltioajatus ei ole suosiossa missään Euroopan unionin jäsenmaassa, vaikka edustaa monelle EU-poliitikolle salarakasta. Budjettivallan siirto Brysseliin on kirjattu moneen arvovaltaiseen EU-aloitteeseen, mutta sitä on kavahdettu. Vastikään läpi ajetun elvytyspaketin tapauksessa joitakin askelia siihen suuntaan otettiin. 

Liittovaltioratkaisu edellyttäisikin perusteellista poliittisen arkkitehtuurin muutosta ja poliittisten liittovaltion instituutioiden luomista. Yhdysvallat siinä aikanaan onnistui. Se tuli mahdolliseksi, kun näköalana oli vallan jakaminen toimivien instituutioiden pohjalta. Euroopassa tätä näköalaa ei nykyisellään ole. Edes eurooppalaiset arvot eivät ole juhlan aihe, pikemmin tekopyhyyttä. Demokratiassa arvoista päättää kansa, ei johtajat.

Miten Olsonin teoria voidaan hyödyntää EU:n tulevaisuutta ajateltaessa? Olsonin teorian valossa on oleellista nähdä jäsenvaltioiden kansalliset kannustimet.

Ratkaiseva tekijä: Saksan ja Ranskan yhteiset edut

Historiansa valossa kaikkein oleellisin kysymys EU:n osalta on se, miten taataan Euroopan kahden suuren valtion, Saksan ja Ranskan akselin pysyvyys. Euroopan yhdentymisen tausta alusta lähtien on ollut se tosiasia, että nämä kansat olivat sotineet kolme kertaa toisiaan vastaan vuosien 1870-1945 välillä. 

Olsonin teorian avulla katsottuna on oleellista pystyä yhdenmukaistamaan niiden kannusteet keskinäisen yhteistyön ja valtiollis-poliittisen kytkennän luomiseksi. On oleellista pystyä luomaan kannusteet sille, että nämä kaksi maata näkevät Euroopan tulevaisuuden samalla tavalla. Muiden maiden rooli tässä suhteessa on toissijainen. Vaikka Italia, Espanja ja Puola myös ovat suuria eurooppalaisia valtioita, niiden asema tässä kysymyksenasettelussa on sittenkin toissijainen.

Voisiko kauppaliitto pystyä tähän tavoitteeseen? Ei voisi. Se ei sido näiden kahden Euroopan suuren valtion intressejä toisiinsa riittävästi. 

Voiko nykyinen EU siihen pystyä? Toistaiseksi se on pysynyt. Oleellista on kuitenkin taata, ettei mikään tuleva hallitus näissä kahdessa suuressa maassa näe kansallisen intressinsä sellaiseksi, että tosissaan haastaisi suuren naapurinsa. Tästä näkökulmasta sellainen liittovaltio, jossa toteutuu sekä yhteistyö että hyväksytty vallanjako Saksan ja Ranskan kesken, on ainoa toimiva ratkaisu. Miten se käytännössä tulisi toteuttaa, on toisen pohdinnan aihe. 

Yhdysvaltain ja Sveitsin liittovaltiot tarjoavat esimerkin siitä, miten tämä on kohtuullisen onnistuneesti toteutettu. Keskeinen ero toki on siinä, että Yhdysvalloissa ja Sveitsissä on kansallinen, siis osavaltion tai kantoninrajat ylittävä puoluejärjestelmä. Silti etenkin Yhdysvalloissa vallanjako osavaltioiden ja liittovaltion välillä on usein iso kiistakysymys.

Kuinka laajaksi Euroopan liittovaltio muodostuisi, riippuisi kansallisvaltioiden kannusteista olla osa liittovaltiota. Kun kriisiin ajautuneiden euromaiden pelastaminen muiden jäsenmaiden varoin ja EU-jäsenmaiden väliset tulonsiirrot ovat olleet poliittisesti merkittävä riidanaihe, ne ovat nyt nähtävissä toisesta näkökulmasta. Tulonsiirrot saattaisivat muodostaa kannusteen Saksan ja Ranskan ympärillä oleville jäsenmaille hyväksyä jopa jäsenyys liittovaltiossa.

On aivan selvää, että tämän illuusion toteutuminen kuitenkin edellyttäisi yhtä ehtoa: paluuta subsidiariteettiperiaatteeseen, eli jäsenvaltioiden kansallisen päätösvallan palauttamiseen niissä kysymyksissä, joissa EU on epäviisaasti astunut niiden tontille. Ilman tätä ehtoa pyrkimys liittovaltiokehityksen edistämiseen päinvastoin hajottaisi Euroopan unionin lopullisesti.