Liittovaltio olisi ainoa toimiva ratkaisu Euroopan unionille, mutta yhdellä ehdolla (1/2)

Euroopan parlamentin päätöslauselmassa on vuorostaan linjattu, että Puolan perustuslakituomioistuin ei ole päätösvaltainen tulkitsemaan maan perustuslakia. EU:n tuomioistuin määräsi Puolalle sakkoa miljoona euroa päivässä oikeusvaltiorikkomuksesta. Kaiken huippuna on EU:n instituutioiden keskinäinen kiista: Euroopan parlamentti on nostanut kanteen komissiota vastaan sen hitaudesta ja toimettomuudesta Puolan ja Unkarin tapauksissa.

Vaikka Euroopan keskuspankista onnistuttiin rakentamaan rahapoliittiseen päätöksentekoon kykenevä toimija, se on joutunut operoimaan rahaliitossa, johon kaikki EU:n jäsenvaltiot eivät kuulu. Jälkeenpäin on tullut ymmärretyksi, että esimerkiksi Ruotsi on hyötynyt omasta valuutastaan yhden vuoden bruttokansantuotteen verran (Björn Olsson, Ekonomisk debatt 7/2019). 

Osana Yhdysvalloista käynnistynyttä finanssikriisiä 2007-2009 Euroopan rahaliitto ajautui eksistentiaaliseen kriisiin ja joutui poikkeustoimin pelastamaan euron ”whatever it takes”-periaatteella. Historian professori Markku Kuisma kirjoitti Kanavassa 1/2017: ”Yhteisvaluutan synnytys lähestyy rikollista ihmiskoetta”. Taustalla on EKP:n ylikeveä rahapolitiikka kriisiä edeltävänä aikana ja sen ruokkima ylivelkaantuminen niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Erik Mäkelä on todennut (FinanzArchiv 2018), että julkisen sektorin koko EMU-maissa on keskimäärin korkeampi, kuin mikä se olisi ollut ilman rahaliiton luomista.

Markku Kuisman mukaan EU on ”mission impossible”. Hän jatkoi: ”Vahvistumista todennäköisempi skenaario on unionin pirstaloituminen sisäisiin ristiriitaisuuksiin”. Tässä kirjoituksessa kerrotaan kollektiivien teorian avulla, miksi Markku Kuisman raju arvio on perusteltu.

Euroopan unionin ongelma on nähtävä vallankäytön ongelmana. Unionia perustettaessa vallalla oli ajatus läheisyys- eli subsidiariteettiperiaatteesta: unionin toimivat instituutiot tekevät päätöksiä vain koko unionia koskevista asioista, mutta jättävät muutoin päätöksenteon kansalliselle tasolle. Rajanveto on kuitenkin ollut veteen piirretty viiva ja läheisyysperiaatteesta on tullut kuollut kirjain.

Nämä havainnot oikeuttavat seuraavaan johtopäätökseen: Euroopan unionin arkkitehtuurissa on rakenteellisia ongelmia, jotka ovat pysyviä, eivät tilapäisiä. Arkkitehtuurin luojat toimivat hyväntahtoisten illuusioiden varassa ilman, että heillä olisi ollut edellytyksiä selvittää, mikä on viisas strategia Euroopan pysyväksi poliittiseksi ratkaisuksi. 

Onko olemassa analyyttista kollektiivien ja vallankäytön teoriaa, joka auttaisi ymmärtämään, miksi kansalliset ja kollektiiviset intressit joutuvat jatkuvasti keskenään ristiriitaan? On. Se löytyy amerikkalaisen taloustieteilijän Mancur Olssonin tuotannosta.

Kansallisten ja kollektiivien intressien ristiriita

Mancur Olson (1932-1998) oli arvostettu amerikkalainen taloustieteilijä, joka kehitti kollektiivisten päätösten ja organisaatioiden teoriaa. Olson osoitti, että kansallisvaltioiden intressit ja federalistisen kollektiivin intressit joutuvat väistämättä konfliktiin keskenään. Kollektiivien jäsenillä on rajalliset kannusteet sitoutua kollektiivin tavoitteisiin. Kollektiivit, yhteisöt eivät käyttäydy optimaalisesti, koska niiden jäsenillä ei ole siihen hyöty-kustannusmielessä oikeita kannusteita. 

Olsonin tulos on universaali ja pätee kaikkiin kollektiiveihin, jotka eivät ole ”pieniä”. Ihmiskunnan varhaishistoriassa pienissä 50-100 hengen metsästäjä-keräilijäyhteisöissä voitiin toki konsensuksen pohjalta päättää yhteisistä asioista eräänlaisen ”sosiaalisen sopimuksen” hengessä. Kun ryhmän koko kasvoi ja muodostui kaupunki- tai kansallisvaltiota, jäsenten kannustimet kollektiivisten arvojen ja tavoitteiden puolustamiseen heikkenivät. Olsonin teoria on hyödyllinen EU:n ongelmien ymmärtämiseksi. 

Kun yhteisö ei toimi ryhmän intressin mukaisesti: esimerkkinä julkishyödykkeet

Julkishyödykkeitä ovat hyödykkeet, joita yhteisö arvostaa, mutta joita markkinat eivät tuota. Infrastruktuuri, kuten tiestö, on julkishyödyke. Julkishyödykkeiden optimaalisen määrän osalta on totuttu ajattelemaan siten, että kansalaisille koituvien hyötyjen summan tulee ylittää julkishyödykkeen tuottamisen kustannuksen. Tämä ehto on sittemmin tunnettu ns. Samuelsonin sääntönä amerikkalaisen taloustieteilijän Paul Samuelson mukaan.

Pienessä, esimerkiksi kahden henkilön ryhmässä vapaaehtoinen osallistuminen julkishyödykkeen tuottamiseen (esimerkiksi yhteisen maantien ylläpito) on mahdollista. Kumpikin jäsen antaa oman panoksensa. Jos ryhmä on suurempi ja vaikka Samuelson-ehto olisi voimassa, kollektiivihyödykettä ei tarjota, koska jokaisen toimijan dominoivana strategiana on vapaamatkustaa.

Suurissa yhteisöissä kollektiivinen yhteistoiminta epäonnistuu. Tämä perustuu itsekkääseen hyöty-kustannusarvioon. Vapaaehtoisena yhteisönä EU ei tuota kaikkia niitä julkishyödykkeitä, joita se voisi tuottaa: yhteinen ulkopolitiikka, yhteinen energiapolitiikka, toimiva rajavalvonta ja yhteinen puolustus. 

Suuryhteisössä neuvottelu on vaikeaa

Jäsenvaltioiden yhteistyötä ja päätöksentekoa EU:ssa toteutetaan EU:n perussopimusten hengessä jäsenvaltioiden päättäjien välisillä neuvottelukierroksilla. Neuvotteluteorian mukaan ristiriitaisinkin intressein varustetuilla kollektiivien jäsenillä voisi olla kannustin löytää ratkaisu, sosiaalinen sopimus, joka maksimoi hyvinvoinnin. Tämä tunnetaan niin sanottuna Coasen teoreemana.

Olson kuitenkin argumentoi, että sosiaalinen sopimus Coasen teoreeman hengessä voi toteutua vain pienyhteisöissä, ei suurissa. Yksityiset jäsenvaltiot perustavat toimensa omaan hyöty-kustannusarvionsa. Silloin vapaamatkustajuus ja omien intressien pohjalta toimiminen on kannattavampaa kuin kollektiivin intressejä kunnioittava. Syntyy yhteiskuntatieteilijöiden tunnistama ”vangin ongelma”.

Sallittakoon, että liitän tämän ominaisuuden niin sanottuun folk-teoreemaan peliteoriassa. Sen kuvaama ”hyvä” tasapaino, siis sitoutuminen, edellyttää tehokkaan rangaistusmekanismin olemassaoloa sopimuksesta poikkeavien kurittamiseksi. Lisävaikeus on, että sitoutumisen tuottaman taloudellisen ylijäämän jakaminen jäsenten kesken ei kuitenkaan ole yksikäsitteistä: jakosääntöjä voi olla monia ja kiista on valmis. 

Olen kirjannut nämä matemaattisen peliteorian tulokset osoittaakseni, kuinka hyödyllisiä alan teoriat ovat reaalimaailman polttavien ongelmien arvioimisessa.

Vallan ja vaurauden logiikka

Mitä on vallan logiikka? Miten valta liittyy vaurastumiseen?  Tiedetään, että välttämättömiä ehtoja vaurastumiselle ovat turvatut ja hyvin määritellyt omistusoikeudet, sopimusten kunnioittaminen ja saalistuksen estäminen. Hyvältä hallinnolta vaadittavat ominaisuudet ja toimintaperiaatteet ovat siis selvät. Tämä voi toteutua kansallisvaltioissa, mutta ei kollektiiveissa.

Sellaiset yhteisöt vaurastuvat, joissa pystytään suojelemaan ja säilyttämään kannustimet taloudelliseen menestykseen. Lyhytaikaisissa autokratioissa tämä ei ole uskottavaa, demokratiassa on. Demokratia on sitoutumista vallan jakamiseen tilanteessa, jossa yhteiskunnan jäsenten arvot ovat poikkeavat. Nobelisti Kenneth Arrown mahdottomuusteoreema sanookin, että poikkeavien arvojen integroiminen yhteiseksi sosiaaliseksi päätösten ohjenuoraksi on mahdotonta. Siihen tarvitaan ”diktaattori”. 

Demokratiassa diktaattorina toimii määräajoin vaihtuva kansanedustuslaitoksen enemmistö. Silti myös demokraattisessa päätöksenteossa voi syntyä Condorcet-syklinä tunnettu ongelma: parittaiset päätösehdotusten vertailut eivät tuota yksiselitteistä päätöstä.

Demokratioiden ongelma toisaalta on, että vaikutusvaltaiset lobbaajat menestyvät, vaikka edustavat pientä määrää edunsaajia, eivät äänestäjien enemmistöä. Taloudellisen suorituskyvyn kannalta kapeaa intressiä edustavat organisaatiot ovat kaikkein haitallisimpia.

Investointiaste Euroopan unionissa on matala, vaikka edullista rahoitusta on tarjolla pilvin pimein. Osa yrityksistä on konkurssikypsiä zombeja ja pysyy pystyssä vain keskuspankin tekohengityksen turvin. Miksi Euroopan unionin jäsenmaissa yritykset eivät investoi? 

Ei riitä, että EU on luonut sisämarkkinat. Sehän on uhannut investoijia jopa sellaisella katastrofaalisella verolla kuin mitä transaktiovero edustaisi. Taannoinen Ruotsin kokeilu transaktioverolla osoittautui virheeksi. 

Transaktioveron keksi amerikkalainen taloustieteilijä ja nobelisti James Tobin. Hän kuitenkin rajoittui analysoimaan sitä niin sanotussa makrotalousteoreettisessa avotalouden mallissa, johon ei edes ollut sisällytetty finanssitransaktioita, vain sijoituskohteiden markkina-arvot. Tobin ymmärsi sittemmin, että oli mennyt liian pitkälle, mutta narsistisesti kieltäytyi sanoutumasta irti transaktioverosta, jota hyväntahtoiset maailmanparantajat toistuvasti ehdottavat. 

Kun kasvu pysähtyy: kannusteiden ja instituutioiden merkitys

Olsonin teoria avartaa ratkaisevasti ymmärrystämme maailman tapahtumista. Se tarjoaa vastauksen elämää suurempaan kysymykseen, sivilisaatioiden nousuun ja tuhoutumiseen, joka on ollut heikosti ymmärretty tutkimusalue. Se syventää sitä ajattelua, jonka alkutahdit taloustieteen perustaja Adam Smith (1723-1790) aikanaan loi. Olsonilla korostuu oikeiden kannusteiden merkitys. Hän julkaisi tuloksensa jo kauan ennen kuin Daron Acemoglu ja James A. Robinson kirjoittivat aiheesta menestyskirjansa. Tämä tutkimustraditio on noussut Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” -kirjan jatkumoksi nykyaikaan siirrettynä.

Teolliset vallankumoukset ovat merkittävä evidenssi oikeista kannusteista. Ne toteutuivat Britanniassa ja Yhdysvalloissa 1700- ja 1800-luvuilla. Kiina jäi jälkeen 350 vuotta. Sadassa vuodessa 1860 lähtien kapitalismi kymmenkertaisti länsimaiden elintason henkeä kohden lasketulla tulolla mitattuna. Sinä aikana tapahtui muutakin: vuosisadan vaihteeseen 1900 tultaessa Yhdysvallat ohitti entisen isäntämaansa Britannian henkeä kohden lasketuilla tuloilla mitattuna. Suomi ohitti Britannian noin vuonna 1980.

Britannian kasvun taantuminen on selitystä vaativa havainto. Olsonin tulokset auttavat selittämään, miksi pitkää vakautta eläneet yhteiskunnat voivat kasvaa hitaasti: niissä vakiintuneet organisaatiot puolustavat etujaan. Vakiintuneista haitallisista organisaatioista eroon päässeet totalitaariseen hallintomalliin nojanneet sodan häviäjävaltiot Saksa, Italia ja Japani kasvoivat kohisten toisen maailmansodan jälkeen, kun ne oli asein pakotettu demokratiaan.

Miksi Yhdysvallat ei ole pudonnut samaan loukkuun kuin Iso-Britannia huolimatta sen lobbausorganisaatioiden aktiivisuudesta? Edes sen vaikutusvaltaiset lobbarit eivät ole saaneet maata polvilleen, vaikka kapitalismin papitar Ayn Rand näin ennusti kirjassaan ”Kun maailma järkkyi”. Selityksen täytyy löytyä vaurastumiskannusteiden vahvuudesta amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Tilastoaineistojen valossa EU:n alkuperäisten kuuden jäsenmaan talous kasvoi hyvin ripeästi toisen maailmansodan jälkeen. Sittemmin kasvu on 2007-2009 finanssikriisin jälkeen heikentynyt. Tämä sattuu yhteen kasvua vauhdittamaan luodun yhteinen rahan ja yhteisen rahapolitiikan kanssa. Samalla EU:n kolmanneksi suurimman talouden Italian talous on pitkään sakannut ja sen on katsottu jo ajautuneen velkasaneerausta edellyttävään tilaan. Mikä vihje näihin havaintoihin sisältyy?

Yhteiskunnan vakaus toki on hyvä asia kollektiivisille toimille, mikä kuitenkin johtaa erityisetujen varjelemiseen. Kannusteet tehdä yhteisöstä tuottoisammat eivät ole vahvat, vaan niihin voi kehittyä kannusteita napata suurempi osuus kansantulosta. Kakunjakamiseen keskittyvät koalitiot vähentävät talouden dynamiikkaa ja vahvistumista, mistä Iso-Britannia on esimerkki. Siksi myös Italian kasvu on sittemmin tyrehtynyt. Ruotsissa ja Norjassa intressiryhmät ovat kuitenkin olleet Olsonin arviossa mukautuvia ja siksi nämä maat ovat menestyneet.