Venäjän rajan akuutti tilanne on taas kerran herättänyt valtionjohdon pelkäämään itänaapurin temppuja. Oikeusvaltion periaatteista ei haluta joustaa, koska juuri ne erottavat meidät heti rajan takana olevasta despotiasta. Toisaalta liian pehmeä toiminta tulee lähes varmasti johtamaan kasvavaan määrään rajanylityksiä – kunnes lopulta joudumme kuitenkin joustamaan vapaan maailman periaatteistamme. Jos hybridioperaatio jatkuu, jäljelle jää vain huonoja vaihtoehtoja.
Ydinarvot törmäävät itärajalla
Melkein päivälleen kahdeksan vuotta sitten Venäjä viimeksi leikki tätä leikkiä kanssamme. Samalla tavalla tänäänkin joudumme tasapainottelemaan itärajalla kansallisen turvallisuuden ja turvapaikanhakuoikeuden välillä. Näitä on vaikeaa laittaa tärkeysjärjestykseen.
Valtion kiistaton ydintehtävä, jota ei kyseenalaista mikään uskottava poliittinen suuntaus, on maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden varmistaminen.
Venäjän toimenpidevalikoimaan kuuluu maahanmuuttovirtojen välineellistäminen kohdemaan horjuttamiseksi. Suomea kohtaan aloitetut operaatiot käynnistetään talvisissa olosuhteissa, jolloin rajojen sulkeminen voi vaarantaa nopeasti turvapaikanhakijoiden terveyden.
Suomen hallituksella ja viranomaisilla on velvollisuus estää Venäjän toimista johtuva turvallisuusriski.
Samaan aikaan Suomen kansainvälisten velvoitteiden, muun muassa YK:n alaisen Geneven pakolaissopimuksen (1951) ja EU:n perusoikeuskirjan (2000) mukaisesti jokaisella ihmisellä on oikeus hakea kansainvälistä suojelua ulkomailta, mikäli hän on vakavien oikeudenloukkausten tai vainon vaarassa kotimaassaan tai pysyvässä asuinmaassaan.
Päätös tulee siis tehdä toisaalta turvallisuuden, toisaalta kansainvälisten velvoitteiden sekä oikeusvaltioperiaatteen välillä.
Moni taho on kyseenalaistanut turvallisuuskulman, onhan kyse vain parista sadasta turvapaikanhakijasta. Tuollaisella määrä ei pitäisi saada horjutettua kuin korkeintaan ääriajattelijoiden turvallisuudentunnetta.
Mutta Venäjän kaava näissä asioissa on testata, mihin asti sen pistin uppoaa. Rajalle houkuteltujen, kuljetettujen – ja jossain tapauksessa pakotettujen – ihmisten määrän voi perusteellisesti olettaa vain kasvavan. Ennen kuin hallitus sulki viime viikolla neljä raja-asemaa, tulijoiden määrä oli kuusitoistakertaistunut viikossa.
Vertailun vuoksi, talvella 2015-2016 Venäjä puski yli 1700 ihmistä Suomen rajalle, hyvin samanlaisessa kuljetus-raja-asemalle-ja-pyörä-kouraan operaatiossa. Tuolloin myös annettiin ymmärtää, että halutessaan Venäjä voi ohjata rajalle miljoonia ihmisiä.
Tämä tapahtui kultaisen “erityissuhteemme” aikakaudella, kun yksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan neljästä pilarista oli “hyvät suhteet Venäjään”. Nykyään Kremlissä pidetään meitä vihamielisenä valtiona ja osana kollektiivista länttä, jota vastaan se sotii epäsuorasti Ukrainassa.
Suomi on kirjaimellisesti eturintamassa tässä “sodassa”, mikä nyt itärintamalla nähdään. Tätä taustaa vasten on vaikeaa kuvitella, ettei tällä kierroksella puhuttaisi huomattavasti edelliskertaa suuremmista ihmismääristä – jos Suomi tähän taipuu.
Toinen, tuoreempi esimerkki on kesältä 2021, jolloin Valko-Venäjän diktaattori Lukašenka uhkasi “hukuttaa EU:n pakolaisiin”. Lukašenka ei viimeistään kesän 2020 jälkeen ole enää ollut millään tavoin itsenäinen toimija, joten Venäjä veteli taustalla naruista tässäkin masinoidussa kriisissä.
Tutun kaavan mukaisesti, (Valko-)Venäjä houkutteli, kuljetti ja/tai pakotti Puolan, Latvian ja Liettuan rajoille nopeasti suuria määriä ihmisiä. Esimerkiksi pahasti valmistautumattomaan Liettuaan tuli vuonna 2021 muutamassa kuukaudessa kolminkertainen määrä tulijoita verrattuna Suomeen 2015-16.
Puola sai kokea isoimmat aallot. Tulijoiden määrä kasvoi nopeasti kuukaudesta toiseen: puolalaisten lähteiden mukaan rajanylityksiä tai sen yrityksiä oli 3500 vuoden 2021 elokuussa, 7700 syyskuussa ja 17300 lokakuussa.
Poliittinen vastaus oli melko voimakas. Euroopan parlamentti tuomitsi vahvasti Valko-Venäjän toiminnan ja asettui tukemaan kohdemaita.
EU:n Frontex lähetti runsaasti henkilökuntaa, ajoneuvoja ja helikoptereita auttamaan rajavalvonnassa. Puola, Latvia ja Liettua julistivat poikkeus- tai hätätilan, sulkivat rajan ja rakensivat fyysiset piikkilanka-aidat esteeksi tulijoille. Lukašenka oli raivoissaan ja esitti monenlaisia mielikuvituksellisia uhkauksia, joista ei seurannut mitään. Tulijoiden määrä laantui nopeasti.
Pakolaissopimus kuvaa erilaista maailmaa ja maailmanaikaa
YK:n alaiseen Geneven pakolaissopimukseen kuuluu muutamaa Kaakkois-Aasian valtiota lukuun ottamatta melkein koko maailma. Se ylläpitää kansainvälisesti tärkeää, pakolaisia ja heidän asemaansa suojaavaa järjestelmää.
Pakolaisoikeuden perusteella kansainvälistä suojelua tarvitsevan henkilön turvapaikkahakemus on käsiteltävä ja turvapaikanhakija on sijoitettava käsittelyn ajaksi vastaanottokeskukseen, tai hän voi majoittaa itsensä muualle maksaen omat kulunsa.
Pakolaissopimusta solmittaessa ei kuitenkaan ole koskaan ajateltu tilannetta, missä maa voisi pyrkiä toisen maan horjuttamiseen ohjaamalla suuria määriä ihmisiä rajalle. Epäonneksemme meillä on naapurina kansainvälisistä sopimuksista täysin piittaamaton taho.
Suomella ja Venäjällä oli esimerkiksi sopimus rajayhteistyöstä, jonka mukaan Venäjä ei päästä ketään rajalle ilman Schengen-viisumia. Venäjä irtisanoi tämän sopimuksen kuukausi sitten, jonka jälkeen ihmismäärät rajalla ovat tasaisesti kasvaneet. Tämäkin on toki sopimusrikkomus, sillä irtisanomisnootin mukaan sopimuksen noudattaminen päättyy vasta 24.1.2024.
Ilman papereita maiden rajoja ylittävät suuret ihmismassat ovat aito turvallisuusriski. Esimerkiksi valtioneuvoston tuoreen muistion mukaan on todennäköistä, että maahan tulevien ihmisten joukossa on myös sisäistä turvallisuutta vaarantavia henkilöitä. Tulijoiden seassa voi olla esimerkiksi rikollisia, siviilejä esittäviä sotilaita tai radikalisoituneita henkilöitä. Meillä ei ole tietoa, tarkistavatko viranomaiset Venäjän puolella yhtään mitään.
Miten hävitä vähiten?
Suomeen on tullut marraskuun aikana noin 700 turvapaikanhakijaa (tilanne 23.11. aamuna). Kuten kahdeksan vuotta sitten, heidän tulonsa on tosiasiassa Venäjän järjestämä vihamielinen hybridioperaatio, jolla pyritään horjuttamaan sisäistä järjestystämme.
Tähän mennessä tullut määrä ei meitä horjuta, mutta sekä päiväkohtaisten tilastojen kasvutahti että aiemmat esimerkit näyttävät vahvasti siltä, että määrät lisääntyvät kunnes tehdään jokin poliittinen päätös. Vuonna 2016 se oli neuvottelut Venäjän kanssa, mutta tähän ei kannata enää lähteä. Vuonna 2021 Puolassa ja Baltiassa se oli rajat kiinni ja aidat pystyyn.
Turvapaikkahakemukset oli vajaan viikon ajan keskitetty Sallan ja Vartiuksen raja-asemille. Tämä oli vielä täysin Suomen kansainvälisten velvoitteiden mukaista toimintaa, sillä tulijoilla säilyy pakolaisoikeuden edellyttämä aito ja todellinen mahdollisuus hakea turvapaikkaa Suomesta. Päätös ei kuitenkaan pienentänyt tulijamääriä tarpeeksi – Venäjä vain alkoi kuljettamaan ihmisiä polkupyörineen vielä muutaman sata kilometriä pohjoisemmaksi.
22.11. hallitus sulki kaikki raja-asemat paitsi pohjoisimman, Inarin Raja-Joosepin. Päätös tehtiin suhteellisen nopeasti ja se tulee voimaan lähes välittömästi, torstain ja perjantain välisenä yönä.
Nämä ovat tärkeitä signaaleja Venäjän suuntaan.
Ottaen huomioon etäisyydet, luonnonolosuhteet ja tiestön kunnon, Venäjän viranomaisilla voi olla vaikeuksia kuljettaa Raja-Joosepille asti suuria määriä ihmisiä. Pienet määrät taas eivät aiheuta vaaraa vaan ovat rajavartiolaitoksen resursseilla käsiteltävissä. Tällöin tilanne korjautuisi itsestään, ilman suurempaa joustamista Suomen kansainvälisissä velvoitteissa.
Onko pahin vasta edessä?
Jos kuitenkin Venäjä valjastaa paljon resursseja ja onnistuu saamaan aikaan rajun kasvun tulijoiden määrässä Raja-Joosepillakin, ollaan huomattavasti kovempien päätösten edessä.
Tämä on epätodennäköinen kehityskulku, mutta toisaalta Kremlin prioriteetit usein vaikuttavat meistä melko järjenvastaisilta. Ei voida poissulkea vaihtoehtoa, että he kokevat tämän asian tärkeäksi valtion resurssien käytöksi.
Mielestäni tässä tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto on ottaa oikeudellinen riski ja keskittää hakemukset määräajaksi Helsinki-Vantaalle. Päätös tulee viestiä voimakkaasti Venäjän puolelle ja potentiaalisille turvapaikanhakijoille kaikkia mahdollisia kanavia käyttäen, jottei kukaan joudu huijatuksi rajalle palelemaan.
On hyvin kyseenalaista, onko tämä enää Suomen kansainvälisten velvotteiden mukaista toimintaa. Schengen-alueen ulkorajavaltioilla on vielä erityinen velvollisuus pitää huolta, että turvapaikanhakijoilla on aito ja tehokas mahdollisuus päästä kohdevaltion alueelle.
Päätös joutuisi jälleen kerran apulaisoikeuskanslerin hampaisiin ja mahdollisesti jälkikäteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Tämä on ikävää, mutta myös osoitus toimivasta laillisuusvalvonnasta. Hallitus on puun ja kuoren välissä nimenomaan siksi, että olemme vakaa oikeusvaltio ja demokratia. Pelkästään voittavaa strategiaa ei näissä olosuhteissa enää jää jäljelle.
Suomi on jo pyytänyt Frontexilta 60 virkamiehen apujoukkoa, minkä lisäksi muun muassa Viro on tarjonnut apuaan pyydettäessä. Valtiojohdon kannattaa ottaa vastaan kaikki mahdollinen ulkomainen apu, sillä läntisen yhtenäisyyden osoitukset ovat tärkeitä asioita viestiä naapurin suuntaan.
Sitten on vielä viimeinen kauhuskenaario, jossa Venäjä toimii kuten Valko-Venäjä Puolassa loppuvuonna 2021 – työntää turvapaikanhakijat talvisissa olosuhteissa rajalle eikä päästä heitä takaisin, antaen heidän jäätyä kuoliaaksi.
Suomi ylittää aivan uudenlaisen rajan jos se antaa tämän tapahtua. Tässä tilanteessa meillä on voimakas oikeudellinen ja vielä pakottavampi moraalinen velvollisuus auttaa hädänalaisia.
Jos siis ihmishenget alkavat oikeasti olla pakkasessa uhattuina, Suomen tulee heitä auttaa. Tässä tilanteessa ja Venäjän jatkaessa selkeästi organisoitua toimintaansa valtionjohdon tulisi kääntyä EU:n ja NATO:n puoleen yhtenäisen, voimakkaan vastareaktion suunnittelemiseksi.
EU:n puolelta kyseeseen voisivat tulla uudet pakotteet tai niillä uhkaaminen, kuten tehtiin Valko-Venäjälle vuonna 2021. NATO:n puolelta taas tämä voisi käynnistää varautumisprosessin vastaavien hybridioperaatioiden varalle, kuten tapahtui Viron kyberhyökkäysten jälkeen vuonna 2007.
Meillä on kehno naapuri, mutta sitä ei tarvitse kohdata yksin.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Tero Lundstedt
Sisältöjohtaja
+358 44 304 4350
Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.
Yksi kommentti artikkeliin Suomella on vain huonoja ja vähemmän huonoja vaihtoehtoja
Suomi liittyi vihdoin puolustusliitto NATOn jäseneksi, saaden näin itselleen turvatakuut ja pääsyn täydellisesti läntiseen yhteisöön. Mutta syytä huolesta vapaaseen olotilaan ei valitettavasti edelleenkään ole.
24.2.-22 Venäjän sytyttämä täysimittainen sota Ukrainassa havahdutti lännen siihen että Venäjä ei ole kehittynyt alkuunkaan suotuisaan suuntaan, eikä siltä sellaista ole odotettavissa tulevaisuudessakaan. Neuvostoliitto hajosi 30 vuotta sitten, mutta KGB jäi jäljelle. Venäjää johtaa tuon brutaalin koneiston vanhat tsekistit, he eivät ole diplomaatteja eivätkä poliitikkoja vaan kylmäverisiä tiedustelupalvelun ammattilaisia joiden toimintatapoihin kuuluvat mm. manipulointi, uhkailu, kiristys ja salamurhat.
Venäjän historia on ollut verisen julmuuden synkkää tarinaa koko sen tunnetun historian ajan, demokratia ja ihmisoikeudet ovat vieraita käsitteitä joille ei ole tilaa varattuna siellä.
Kylmän sodan ajan läntinen bloki oli yksituumainen ja päättäväinen Neuvostoliiton johtaman itäblokin uhan edessä. Ymmärrettiin varsin hyvin ettei mitään saa jättää sattuman varaan. Yhdysvaltojen ja läntisen Euroopan sotilaallinen kyky pidettiin korkealla tasolla ja valmiudessa.
Kylmänsodan jälkeen ja Neukkulan romahdettua, länsi löysäsi solmiota ja rojahti sohvalle makaamaan, Venäjä oli vain raunio, köyhä ja kaaoksessa. Juopotteleva ”orkesterinjohtaja” Jeltsin lähinnä hupaisa hahmo. Venäjän ei katsottu olevan uhka enää muuten kuin vanhojen ränsistyneiden ydinvoimaloidensa takia.
Mutta Neuvostoliiton haudalla kostoa vannonut entisen systeemin lojaali sotilas, Vladimir Putin puristi kättään nyrkkiin ja vannoi kostoa. Kun Putin viimein pääsi valtaan Venäjällä, aloitti hän määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti toimet jotka ovat vuosien saatossa johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Lukuisat aikasemmat sodat, toimittajien, poliittisten vastustajien ja ”pettureiden” pidätykset ja murhat ovat soittaneet länsimaille häytyskelloja ja kovaa siitä minkälainen mies itänaapuria johtaa. Mutta valitettavasti se on ollut aamu-uniselle lännelle lähinnä ärsyttävä torkkuhälytin jota on painettu uudestaan ja uudestaan hiljaiseksi ja käännetty kylkeä unia jatkaen.
Putin on asemoinut maataan rautaisen diktatuurin ikeeseen ja valmistellut asevoimiaan imperialististen tavoitteiden saavuttamiseksi. Samalla länsi on vain käynyt kauppaa ja syventänyt energiayhteistyötä Venäjän kanssa, vaikka sensijaan lännen olisi pitänyt jo 2008 Georgian sodan aikoihin katkoa siteet Venäjään, langettaa rajut sanktiot sille ja uudelleen rakentaa NATOn puolustuskyky Euroopassa.
Paljon parjattu USA.n ent. presidentti George W. Bush oli eurooppalaisia kollegoitaan paljon tarkkanäköisempi Putinin suhteen ja ymmärsi miten vaarallinen tyyppi oli kyseessä. Bush vaati NATOn huipukokouksessa 2007 Georgian ja Ukrainan hyväksymistä NATOn jäseniksi, koska aavisti mitä oli tulossa. Tämä kuitenkin kaatui ”yllätys yllätys” Saksan ja Ranskan vastalauseisiin. Vuotta myöhemmin Venäjän pommit ja ohjukset tekivät tuhojaan Georgiassa.
NATO tukee ja aseistaa Ukrainaa, mutta millä voimakkuudella ja kuinka kauan. Tähän asti lännen aseapu on ollut hidasta ja varovaista suhteessa siihen mitä Venäjän ajaminen Ukrainan alueelta vaatii. NATOn omat rivit ovat kaikkea muuta kuin tiiviit ja järjestyksessä. Turkki ja Unkari ovat haranneet vastaan Venäjän sanktioimisessa ja Ukrainan tukemisessa, eikä kumpikaan maa edelleenkään suostu ratifioimaan Ruotsin NATO-jäsenyyttä, vaikka mitään uskottavaa syytä sille ei ole. Tämä syö pahasti NATOn yhtenäisyyttä ja uskottavuutta. Slovakia ja Hollanti ovat viimeisimpien vaalitulosten seurauksena saaneet Venäjään myötämielisesti suhtautuvat johtajat valtaan.
USA.n presidentinvaalit 2024 saattavat olla pahimmillaan se lopullinen kuolinisku Ukrainan tukemiselle ja NATOn tulevaisuudelle jos Donald Trump palaa valkoisen talon isännäksi.