EU ja Venäjä – Populismin vaihtuvat sävelet

Vielä kymmenen vuotta sitten Euroopan populistipuolueita yhdisti niiden sisäpolitiikasta täysin riippumatta vankka EU:n vastustus ja pyrkimys joko hajottaa unioni tai erota siitä. Samalla suurelle osalle Venäjä oli jopa Krimin miehityksen jälkeen joko hyödyllinen kumppani tai neutraaliksi katsottava maa, jota turhaan demonisoitiin. Molemmat näistä linjauksista ovat olleet 2020-luvulla murroksessa Brexistä ja Venäjän rikollisesta hyökkäyssodasta johtuen, millä voi olla vaikutuksia tuleviin europarlamenttivaaleihin.

Ennen Brexitiä nostalgiakin oli parempaa

Euroopan populisteilla, ja aivan erityisesti oikeistopopulisteilla, on ollut jo 1990-luvusta alkaen vankka EU-kriittinen agenda. Tämä selittyy loogisesti muun muassa sillä, että EU:n lainsäädäntö ja sen piirissä tehdyt sopimukset voivat usein olla ristiriidassa joidenkin populistien ajamien radikaalien tavoitteiden kanssa. Lisäksi ideologisella tasolla kansallismielisille kansallisvaltio on ainoa hyväksyttävissä oleva vallankäytön ylätaso, jonka käsiä ylikansallisuus ei saa sitoa.

Ennalta-arvattavasti tai ei, tarvittiin yksi todellinen esimerkki unionista lähtevästä valtiosta, että populistien “-xit” intoilu laimeni. Vielä Iso-Britannian Brexit-kansanäänestyksen (2016) jälkeen esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ilakoi asialla ja toisteli “Missä EU, siellä ongelma” sloganiaan. Brexitin piti “palauttaa kontrolli” Iso-Britannialle muun muassa maahanmuutto-asioissa ja ylipäätään tuoda takaisin nostalginen menestyksen menneisyys.

Brexitin toteutuksessa kuitenkin kesti vuoteen 2020. Sitä ennen esimerkiksi Ranskan kansallisen rintaman (nykyinen kansallinen liittouma) puheenjohtaja Marine Le Pen ajoi presidentinvaali-kampanjassaan vuonna 2017 Ranskan eroa EU:sta ja perussuomalaisten vuoden 2019 eurovaaliohjelma tavoitteli samaa Suomelle pitkällä aikavälillä. EU:n ja maahanmuuton vastustus olivat yhdessä voittava poliittinen resepti ympäri Eurooppaa

Mutta sitten Brexit toteutui – ja se on toiminut taloudellisesti juuri niin hienosti kuin suurin osa asiantuntijoista ounastelikin, eli läpeensä kurjasti. 

Jo loppuvuonna 2018, kun Brexit-neuvottelut Iso-Britannian ja EU:n välillä olivat olleet kaksi vuotta käynnissä, oli populismin lupausten onttous valjennut äänestäjille ja enää reilu kolmannes kannatti EU-eroa. Tässä kohtaa oli kuitenkin jo myöhäistä ja tiuhaan vaihtuvat konservatiivipuolueen pääministerit puskivat Brexitin katkeraan maaliin saakka.

Siitä eteenpäin asiat ovatkin menneet kehnosti Iso-Britanniassa. Kyselyissä EU-eron kannatus on jatkanut laskuaan ja selkeä enemmistö pitää Brexitiä virheenä. 

Talous on kehittynyt umpisurkeasti EU-eron jälkeen, mikä on tavallaan odotettua maan lähtiessä vapaaehtoisesti pois maailman toiseksi suurimmalta talousalueelta.

Maahanmuutto Iso-Britanniaan oli monille tärkeä syy äänestää Brexitin puolesta – ja se on kaksinkertaistunut EU-eron jälkeen, nyt tulijat vain eivät ole enää EU:n kansalaisia. Maahanmuuton kasvun edessä hapuileva valtapuolue on vetäissyt esiin “Ruanda-kortin” – eli turvapaikanhakijoiden lähettämisen keski-Afrikkaan odottelemaan turvapaikkahakemustensa käsittelyä – joka on muutenkin absurdi mutta myös jo kertaalleen laittomaksi tuomittu Iso-Britannian korkeimmassa oikeudessa. 

Ottaen huomioon Iso-Britannian olevan maailman kuudenneksi suurin kansantalous, jolla on laaja kansainyhteisö-verkosto ja vahva oma valuutta, maa on oiva esimerkki siitä miltä näyttää onnistunut EU-ero. Kaikille muille maille yksin eroaminen olisi paljon vaikeampaa.

Jos onnistuminen näyttää Brexitiltä, miltä näyttäisi Ranskan Frexit tai Suomen Fixit?

Populistipuolueissa vedettiin johtopäätökset, Le Pen lopetti EU-erosta puhumisen ja perussuomalaistenkin uusin eurovaaliohjelma poisti odotetusti eron tavoittelun agendalta. Saksan AfD on jatkanut Saksan EU-eron ajamista – ja todennäköisesti ei ole sattumaa, että puolueeseen on kohdistunut vakavia syytöksiä venäläisen rahan vastaanottamisesta. Missä nykypäivän EU-kriittisyys, siellä Venäjä.

Populistien kanta EU:hun on ollut rajussa murroksessa myös Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022. Kun aiemmin eropyrkimyksiä motivoi huoli siitä, että Bryssel uhkaa kansallisia eroja, nyt nähdään että paremmin kansallisvaltioiden yhteenliittymänä toimiva unioni voikin olla väkevä vastavoima muille kulttuureille.

Monissa populistipuolueissa tämä vastustettava “muu” on islam, joissain tapauksissa myös Venäjä. Tällaisessa eksistentiaalisessa kulttuurien kamppailussa eurooppalaisten kansallisvaltioiden liitto nähdään turvallisena linnakkeena pelottavassa maailmassa. 

Kun tähän yhdistää oikeistopopulismin kasvavan vaikutusvallan EU:ssa, ei ole vaikeaa nähdä miksi unioni alkaakin olemaan vastustettavan asian sijaan tärkeä politiikan teon väline populisteille. Nyt tätä potentiaalisesti hienoa asiaa pyritään vain muokkaamaan haluttuun suuntaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa sekä toissijaisuus- ja läheisyysperiaatteiden muodossa. 

Venäjä – kumppanista toksiseksi

Aiemmin Venäjä pyrki tukemaan avokätisesti oikeistopopulisteja. Muun muassa jo mainitun Saksan AfD:n lisäksi myös Ranskan kansallinen liittouma ja Itävallan vapauspuolue ovat jääneet kiinni epäilyttävistä talousyhteyksistään Venäjään. Perussuomalaiset liittyivät vuonna 2019 europarlamentissa vastaperustettuun “Identiteetti ja demokratia” (ID) ryhmään, jossa toimi monta näistä Venäjä-yhteyksistään surullisenkuuluisaa puoluetta.

Suhtautuminen Venäjään on luonnollisesti muuttunut Ukrainan sodan aikana. Vaihtelua eri populistipuolueiden välillä löytyy yhä, vaikka suurin osa onkin toki päätynyt katkomaan näkyvät linkit Kremliin jos sellaisia on ollut. Venäjän toksisuus nimittäin tarttuu.

Vielä loppuvuonna 2016 gallupissa perussuomalaisten äänestäjistä hämmentävät 44% kertoi luottavansa Vladimir Putiniin (kaikkien vastaajien keskiarvo 7%). Tässäkin vaiheessa Venäjällä oli kuitenkin jo melkoisen pitkä syntilista. 

Mutta jos perussuomalaisten kannattajat heräsivät hitaasti näkemään Putinin naamioiden läpi, muutoksen alettua puolue on ollut all-in.

Perussuomalaiset siirtyi nopeasti Ukrainan sodan alettua vuonna 2022 kannattamaan NATO-jäsenyyttä ja vuonna 2023 se erosi ID ryhmästä ja palasi takaisin aiempaan, maltillisempien populistipuolueiden ECR-ryhmään. Ottaen huomioon perussuomalaisten vankan tuen Ukrainalle, oli varmaan kiusallista seurata ID:ssä esimerkiksi AfD:n tai Hollannin vapauspuolueen jyrkkää Ukrainan tukemisen vastustamista.

Perussuomalaisilta alkoi tulla hyvin voimakkaita ulostuloja Ukrainan puolesta – ja Venäjää vastaan. Esimerkiksi heti sodan alkamisen jälkeen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho aiheutti kohun ehdottamalla länsimaiden suoraa puuttumista sotaa “venäläisten laumojen” pysäyttämiseksi. Myös puolueen eurovaaliohjelma (2024) ottaa voimakkaasti kantaa Ukrainan puolesta ja muun muassa esittää Venäjältä jäädytettyjen varojen käyttöä Ukrainan tukemiseen nopealla aikataululla.

Ajatuspaja Timbron populismi-indeksin (2024) mukaan populistipuolueiden vertailussa perussuomalaiset voidaan nykyään laskea melko vähän euroskeptiseksi puolueeksi – ja huomionarvoisesti yhdeksi koko Euroopan Venäjä-vastaisimmista populistipuolueista.

Perussuomalaiset seuraa kuitenkin samalla eurooppalaisen oikeistopopulismin isoa muutosta, jossa euroskeptisyys laimenee ja muuttaa muotoaan, ja jossa Venäjän ymmärtäminen on kääntynyt kriittisyydeksi tai avoimeksi vastustamiseksi. 

Venäjän ymmärtäjiksi ovat jääneet enää “systeemin ulkoiset” populistipuolueet – kuten Saksan AfD – jotka eivät ole koskaan olleet hallituskoalitioissa kypsymässä poliittisiin kompromisseihin – ja jotka mahdollisesti myös hyötyvät taloudellisesti Venäjästä.