Hyvä, paha populismi

Hyvä, paha populismi

Perussuomalaisten voittokulku yhdeksi kolmesta suuresta puolueesta on muuttanut Suomen politiikkaa – hyvässä ja pahassa. Tämä kirjoitus aloittaa sarjan, jossa käsittelen perussuomalaisia eurooppalaisen oikeistopopulismin kontekstissa sekä puolueen muuntautumiskykyä viimeisen 15 vuoden aikana.

Kirjoitus pohjaa osittain ruotsalaisen ajatuspaja Timbron yhteistyössä European Policy Information Centerin kanssa koostamaan ja juuri ilmestyneeseen Authoritarian Populism -indeksiin (2024).

Suomi on keskipopulistinen maa

Indeksi rankkaa Suomen 18:ksi populistisemmaksi maaksi 31 maan vertailussa ja perussuomalaiset maan ainoaksi populistiseksi eduskuntapuolueeksi. Historiallisesti kuitenkin populismi on ollut Suomessa poikkeuksellisen vahvaa.

Ensinnäkin äärivasemmistolaiset populistipuolueet ovat olleet kansainvälisesti vertaillen suosittuja vaaleissa. Koko Kylmän sodan ajan Neuvostoliiton tukema Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) keräsi 15-25% äänistä ja tullessaan suurimmaksi puolueeksi eduskuntavaaleissa vuonna 1958 tämä oli vasta toinen kerta maailmanhistoriassa, kun kommunistinen puolue voitti demokraattiset vaalit (ensimmäinen oli Ranskassa vuonna 1946).

Kilpailtuaan pitkään tasavertaisena SDP:n kanssa SKDL kuitenkin heikkeni 1970-luvulla “taistolaisuuden” nostaessa päätään ja johti puoleen hajoamiseen 1980-luvulla. 1986 perustettu äärivasemmistolainen “demokraattinen vaihtoehto” taas meni konkurssiin muutamassa vuodessa, minkä jälkeen vasemmisto on ryhmittynyt normaalimmaksi puolueeksi eli vasemmistoliitoksi vuodesta 1990 eteenpäin.

Oikealla laidalla taas Suomella on pitkä ja rikas perinne agraaripopulismista. Vuonna 1959 keskustasta (silloinen maalaisliitto) eronneen Veikko Vennamon johdolla perustettu Suomen maaseudun puolue (SMP) sai vuonna 1970 valtavan vaalivoiton ja populistien yhteiskannatus vaaleissa ylitti 25%.

SMP oli hallituksessa yhtäjaksoisesti kahdeksan vuotta (1983-1991) ja sen puolueohjelma sisälsi hyvin perinteisiä oikeistopopulistisia elementtejä: eliitin ja suomenruotsalaisten erityisaseman vastustamista, pohjautuen kristilliseen ja nationalistiseen arvokonservatismiin.

Pitkä hallitusvastuu ei tehnyt puolueelle hyvää ja se hajosi 1990-luvulla. Puolueen puheenjohtaja Raimo Vistbacka ja puoluesihteeri Timo Soini perustivat sen tilalle perussuomalaiset vuonna 1995.

Kuten SMP:llä 35 vuotta aiemmin, uudella puolueella kesti kauan saada homma käyntiin – eduskuntavaalien äänisaalis oli noin prosentti vuosina 1999 ja 2003, ja vielä vuonna 2007 vain noin neljä prosenttia.

Perussuomalaisten nousu ja tuho ja nousu ja…

2010-luku olikin sitten erilaista aikaa. Finanssi- ja eurokriisit olivat otollinen kasvualusta protestipuolueelle ja perussuomalaiset nousi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi yli 19% äänisaaliilla. Puheenjohtaja Soinin kommentti tulosiltana, “Tuli iso jytky”, oli välittömästi poliittisten lausahdusten klassikko.

Jytky muokkasi puoluekenttää niin suuresti, että aiempi traditio helpohkoista hallitusneuvotteluista ja pienistä hallituskokoonpanoista meni uusiksi. Pitkittyneen neuvotteluprosessin jälkeen Suomen poliittinen historia sai kokea surullisenkuuluisan Sixpack-hallituksen, jossa oli jokaiselle jotain mutta ei järjen hiventäkään.

Jytky ei kuitenkaan jäänyt ainutkertaiseksi.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai yhden edustajan vähemmän kuin 2011 – mutta oli jo maan toiseksi suurin puolue ja pääsi ensimmäistä kertaa hallitukseen.

Puheenjohtaja Soinista tuli ulkoministeri, puolueen retoriikka rauhoittui huomattavasti hallitusvastuussa, ja euroskeptisyys ja maahanmuuttovastaisuus pehmenivät silminnähtävästi. Seurauksena puolue hajosi hallitusvastuussa kahtia. 

Vuoden 2019 vaaleissa perussuomalaiset oli jälleen toiseksi suurin ja vain 0,2% (alle 8000 äänen) päässä vaalivoittaja SDP:stä.

Edellisissä eduskuntavaaleissa vuonna 2023 se sai enemmän ääniä kuin 2019, mutta jäi kakkoseksi selvemmällä erolla ykkössijaan.

Mikä tahansa jytkyistä onkaan suurin, perussuomalaiset on jo nyt saanut enemmän jytkyjä (2011-2023) kuin vaatimattomampia pienpuolueen vaalituloksia (1999-2007). Se voidaan laskea tässä vaiheessa pysyväksi osaksi Suomen poliittista kenttää ja yhdeksi uusista kolmesta suuresta puolueesta (kokoomuksen ja SDP:n ohella). 

Historia havisee kun keskustasta irronneen SMP:n raunioille perustettu perussuomalaiset on vakiinnuttanut paikkansa nimenomaan keskustalta otetuilla äänillä maaseudulla ja kehyskunnissa. Keskustalla on ollut vaikeuksia vastaiskuissaan, sillä (puolueen tekemien omien maalien ohella) populistipuolueen kannatusnousu polarisoi poliittista kenttää ja vie entistä enemmän tilaa poliittiselta keskustalta.

Jo kerran hajonneena puolueena ja ollessaan jälleen hallitusvastuussa, perussuomalaiset lienevät itse itsensä suurin uhka.

Jo viime vaalikaudella puolueesta irtautui pienimuotoisia mutta sitäkin kieroontuneimpia lahkoja, kun ensin Ano Turtiainen perusti oman VKK-hämäräkerhonsa vuonna 2021 ja seuraavana vuonna Perussuomalaisista Nuorista erotetut etnonationalistit perustivat avoimesti fasistisen “sinimustan liikkeen”.

Torstaiyönä 25.4 taas perussuomalaisten kansanedustaja Timo Vornanen – tai poliisin mukaan vielä virallisesti “54-vuotias mies” –  aloitti vapunvieton aikaisessa ja käsirysyn päätteeksi ensin uhkaili ihmisiä mukanaan kantamallaan aseella ja sitten ampui sillä maahan. Tälläkin vaalikaudella perussuomalaisten eduskuntaryhmä menettää edustajan kesken kauden.

Työväenpuolue ilman sosialismia

Populismi-indeksin mukaisesti useimpia populistipuolueita yhdistää yleisesti ottaen seuraavat asiat: yhden homogeenisen “kansan” olemassaolo; sen kamppailu “eliittiä” vastaan joka ei aidosti edusta kansaa vaan ajaa piiloagendaa (globalismi, riistokapitalismi tai multikulturalismi, populistipuolueesta riippuen); arvokonservatismi ja perinteisten perhearvojen kannatus; sekä “demokraattinen illiberalismi” jossa parlamentaarisella enemmistöllä on oikeus tehdä päätöksiä ilman liberaalin demokratian rajoitteita poliittiselle vallankäytölle. 

Maahanmuuttokriittisyys tai -vastaisuus ovat yleisiä populistipuolueissa, mutta tästäkin on poikkeuksia. Puolueet tarjoavat usein poliittisessa retoriikassaan yliyksinkertaistettuja ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin.

Perussuomalaisten arvo- ja periaateohjelmista löytyy elementtejä useimmista näistä asioista – mutta huomionarvoisesti ja onneksi ei demokraattisesta illiberalismista, mikä on aiheuttanut pysyviä ongelmia esimerkiksi Unkarissa.

Verrattuna hengenheimolaisiinsa muualla Euroopassa, perussuomalaiset ovat olleet arvokonservatiivisia mutta perinteisesti enemmän vasemmalle nojaavia talousasioissa. Vuonna 2016 puheenjohtaja Soini kuvaili puoluettaan kristillissosiaaliseksi, keskusta-vasemmistolaiseksi, kansallismieliseksi ja populistiseksi

Tai kuten Soini tiivisti, perussuomalaiset oli “työväenpuolue ilman sosialismia”. Puolueen kannattajakunta on perinteisesti monenkirjavaa, keräten kannatusta oikealta ja vasemmalta.

Vuoden 2017 hajoamisensa jälkeen puolue on kuitenkin liikkunut poliittisesti oikealle, esimerkiksi vuoden 2023 talouspoliittisessa ohjelmassa. Tässä se itseasiassa on kulkenut vastavirtaan yleisen trendin kanssa, jossa populistipuolueet ovat liikkuneet vasemmalle talousasioissa. 

Vuoden 2023 mittauksessa perussuomalaiset oli teollisuusduunarien ykköspuolue, mitä ei ihan heti arvaisi työmarkkinalinjausten perusteella. 

Puolueen oikeistolaistuminen talousasioissa näkyy konkreettisesti nyt hallitusvastuussa, kun puoluejohtaja Purra kuvailee itseään valtiovarainministerinä “fiskaalikonservatiiviksi” ja nimeään esikuvakseen talousliberaalin Risto Rytin. Hän kertoo haluavansa valtiovarainministerinä supistaa valtion roolia ja lisätä yksilön vastuuta omasta elämästään. Näitä linjauksia ei olisi voinut kuvitellakaan SMP:ltä, eikä edes Soinin ajan perussuomalaisista.

Ennätyskovia leikkauksia ajava hallitus on tähän mennessä pysynyt mielipidemittauksissa melko hyvin pinnalla, RKP:tä lukuunottamatta. Kokoomus jatkaa liki vaalien kannatustasollaan ja perussuomalaisetkin ovat pudonneet ainoastaan noin prosentin. Vertailun vuoksi, ensimmäinen vuosi Sipilän hallituksessa leikkasi yli puolet perussuomalaisten kannatuksesta

Tämä hallituskausi onkin perussuomalaisten ja suomalaisen nykypopulismin tulikoe.

Jos perussuomalaiset kestää hajoamatta tai kannatuksen romahtamatta täydet neljä vuotta, voidaan sanoa Suomen siirtyneen juurtuneen populismin aikaan. Jos vasemmistopuolueet eivät jatkossakaan kykene sen kanssa yhteistyöhön, tämä tie vienee meidät väistämättä ennen pitkää blokkipolitiikkaan

Jos taas puolue ei kestä ja se jakautuu tai joutuu muuten lähtemään hallituksesta kannatusalhossa, tälläkin on pysyviä seurauksia potentiaalisiin hallituskokoonpanoihin, perussuomalaisten uskottavuuteen, sekä yleisemminkin populismin lupauksien toteuttamiskelpoisuuteen.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Kommentoi

Yksi kommentti artikkeliin Hyvä, paha populismi

  1. Julle sanoo:

    Jännää millaisen analyysin Tero tekee Suomen Dodellisista Populisteista. Nythän sosiaalifasistit ovat hurskasteluillaan ja hyvesignaaleillaan kohottaneet itsensä suorastaan pyhimysten tasolle pitäessään heikkojen (siis sosiaalifasismilla heikennettyjen) ”puolta”.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php