Ummehtunut sukupolvisopimus

Tämä kirjoitus pohjaa pian julkaistavaan Ajatuspaja Liberan raporttiin sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta sekä Varman toimitusjohtaja Risto Murron kanssa tekemäämme podcastiin, joka löytyy täältä.

Sukupolvisopimuksen parasta ennen -päiväys on mennyt

Eläkeasiat ovat olleet lähiviikkoina tapetilla, kun poliittiset nuorisojärjestöt vaativat yhteisessä julkilausumassaan  muun muassa eläkkeiden korotusten jäädyttämistä viideksi vuodeksi ja tästä säästyneiden varojen rahastoimista nuorille.

Toinen ehdotus oli työeläkeindeksin sitominen jatkossa vain kuluttajanhintojen muutokseen, millä olisi pidemmässä juoksussa vielä suurempi vaikutus työeläkemaksuihin.

Eli käytännössä nuoret vaativat siis enemmän sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta.

Turhautumisen taustalla on tietenkin se, että vaikka eläkejärjestelmämme on periaatteessa ansioihin perustuva ja tasa-arvoinen, toiset nyt vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. 

Suomalainen eläkejärjestelmä on pääosin jakojärjestelmä, jossa valtaosa tämän päivän palkansaajien eläkemaksusta kanavoidaan suoraan nykyeläkkeiden maksuun. Vain noin 15 prosenttia rahastoidaan, mikä ei oikein riitä korkoa korolle -efektiin. Järjestelmän uudistaminen on vaikeaa, kun se elää jatkuvasti kädestä suuhun. 

Eläkkeen määrä perustuu tavallaan ansioihin, mutta huoltosuhteen muutos muuttaa järjestelmän hyötysuhdetta. Suomessa tämä on mennyt poikkeuksellisen kieroksi.

Esimerkiksi 1940 syntynyt nainen saa keskimäärin työeläkemaksu-eurolleen seitsenkertaisen vastineen. 1980-luvun puolivälissä syntynyt mies saa kertoimen 1,7, kun taas 2000-luvulla syntyneet saavat siitäkin happamamman diilin. 

Koska ylläolevaa on vaikeaa perustella millään järjellisillä argumenteilla, niin miksi yrittääkään. Sen sijaan työeläkejärjestelmän konkarit kutsuvat kaikkia korjausehdotuksia liian radikaaleiksi ja piiloutuvat työmarkkinajärjestöjen selän taakse vakuuttaen, että järjestelmän perusperiaatteisiin ei puututa.

Työeläkejärjestelmän alkuhämärissä 1960-luvulla, aivan eri huoltosuhteen aikoina työntekijät maksoivat muutamaa prosenttia palkastaan eläkemaksuina. Oi noita aikoja. 

Vuonna 2024 taas keskimäärin jo lähes neljännes palkasta katoaa eläkemaksuihin, jonka vastineeksi saat joskus hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa vähän takaisin huonolla korolla. Mikään osa järjestelmästä ei ole yksilön vallassa. Rusinana pullassa järjestelmässä on jatkuva paine lisäkorotuksille. 

Viime viikolla Eläketurvakeskuksen johtaja Mikko Kautto ilmoitti, että syntyvyyden laskusta johtuen systeemin kestävyys vaatii eläkemaksujen korottamista joko heti prosenttiyksiköllä tai jos viivytellään niin 2-3 prosenttiyksikköllä.

Järjestelmä kestää aina, koska maksuja yksinkertaisesti vain korotellaan aina tarpeen mukaan. Mutta kestävätkö maksajat?

Jos eläkemaksuja täytyy korottaa, vaihtoehdot ovat kehnoja: joko kiristämme maailmanennätysverotustamme uusiin sfääreihin, tai alennamme vastaavasti tuloverotusta. Jälkimmäinen ei auta palkansaajaa lainkaan, mutta lisää julkisen talouden ahdinkoa entisestään.

Huono diili, en osta

Juuri työelämään siirtyneet nuoret maksavat keskimäärin moninkertaista eläkemaksua aiempiin ikäpolviin verrattuna ja pääsevät silti merkittävästi myöhemmin eläkkeelle. On helppo argumentoida järjestelyn olevan epäoikeudenmukainen.

Järjestelmään sisäänrakennettu polkuriippuvuus rajoittaa kuitenkin voimakkaasti pakokeinoja nykyisestä eläkehäkistä. 

Nykyisten työikäisten eläkemaksuja ei voi alentaa, koska nykyiset eläkeläiset ovat järjestelmän mukaan oikeutettuja tiettyyn eläketasoon. Nykyisten työikäisten tulevat eläkkeet taas edellyttävät tulevilta sukupolvilta korkeita työeläkemaksuja, koska nykyiset työikäiset maksavat niin poskettomasti nykyisten eläkkeiden turvaamiseksi ja kokevat ansaitsevat siten tietyn eläketason. Ja niin edelleen.

Tämä tuottaa itseään ruokkivan köyhyyden kierteen.

Muutostarve on melko selvä ja keinoja siihen on olemassa. Mutta viimeiseksi ongelmaksi muodostuu järjestelmän konservatiivinen takaportti nimeltä kolmikantainen valmistelu. 

Teoriassa eläkejärjestelmästä säädetään laeilla ja perustuslain mukaan lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle. 

Mutta, kuten Eläketurvakeskus sen kauniisti kuvaa, “järjestelmän kehittämistä valmistellaan pitkälti työmarkkinajärjestöjen välisissä neuvotteluissa”. Tälläkin hetkellä valmistelussa oleva eläkeuudistus on laaditaan työmarkkinajärjestöjen suljetuissa kabineteissa. Lopulta eduskunta vain nuijii läpi sieltä tulevat päätökset.

Työmarkkinajärjestöt “kehittävät” järjestelmää asenteella, jossa (sukupolvien välisesti epäoikeudenmukaisia) perusperiaatteita ei saa muuttaa. Järjestelmässä kavahdetaan sekä yksilönvastuun lisäämistä että ajatusta siitä, että sukupolvien välillä ei tehtäisi nykyisen mallisia tulonsiirtoja.

Järjestelmän sisältä ei siis tule apua turhautuneille nuorille. Niiden “uudistukset” maistuvat jo valmiiksi eltaantuneille. 

Täysin aseettomia nuoret eivät silti sukupolvikonfliktissa ole. Nykyiset maksettavat työeläkkeet ovat toki omaisuudensuojan piirissä, mutta indekseihin voidaan tehdä muutoksia. Systeemi ei ole koskematon. 

Indeksien määräaikaisilla jäädytyksillä tai pysyvillä muutoksilla – jättäen kuitenkin alimmat kansan- ja takuueläkkeet tästä ulos – voitaisiin rahoittaa ylisuurien eläkemaksujen merkittävä alentaminen.

Jotta uudistuspaine voi kasvaa tarpeeksi, tarvitaan jatkuvasti uusia avauksia järjestelmän haastamiseksi ja todelliseksi uudistamiseksi. Nuorisojärjestöiltä tuli omansa ja Libera esittelee omansa lähiaikoina. 

Oikeudenmukaisemmat ratkaisut ovat mahdollisia Ennen pitkää ne saattavat olla jopa pakollisia.