Vasemmisto ei pärjää – auttaisiko näkökulman vaihdos?

Vasemmisto ei pärjää – auttaisiko näkökulman vaihdos?

”Uusi kansalainen on syntynyt. Tämä kansalainen ei suostu alamaiseksi – ei tsaarille, ei patruunalle, mutta ei myöskään puolueelle.”

”Sosialidemokraattien ongelma on oppia keskustelemaan vapaan kansalaisen kanssa sellaisena kuin hänestä tuli – vaikka hän on ehkä aivan erilainen kuin mitä me odotimme, kenties jopa toivoimme.”

”Ongelma on siinä, että yleisen hyvinvoinnin, korkean koulutuksen, sosiaalisen turvallisuuden ja terveydellisen huollon kivijalalle – jona yhteiskunta on rakentanut – asettuukin asumaan kokonaan toisenlainen tyyppi kuin mitä me odotimme, eikä tämä tyyppi suostukaan ajattelemaan kokonaisvaltaisesti ja yhteiskunnallisen vastuun tuntien.”

( Kalevi Sorsa: Paikallisjunalla Eurooppaan, Otava 1991 Keuruu, s. 192-193)

SDP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan ja moninkertaisen pääministerin Kalevi Sorsan pohdinta pohjoismaisen hyvinvointivaltion kypsyyden vuosina tuntuu relevantilta keväällä 2016. Eurooppalainen sosiaalidemokratia on historiallisessa ahdingossa. Se näyttää menettäneen ison osan uskottavuudestaan ja kyvystään johtaa yhteiskunnallista keskustelua, mikä näkyy katastrofaalisen huonoina kannatuslukuina.

Maltillisen vasemmiston saavutukset ja sanoma eivät tavoita nykyajan hedonistista yksilöä, mutta ei myöskään kehityksen kelkasta pudonnutta. Ja mikä pahinta: liikkeen vetovoima tämän päivän maailmanparantajiin näyttää hiipuneen. Parhaat sosiaalidemokraattiset puheenvuorot tulevat usein muualta kuin sosiaalidemokratian piiristä. Vanheneva ja vähenevä väki kääntyy sisäänpäin.

Ilmiö ei ole vain suomalainen. Myös muun eurooppalaisen sosiaalidemokratian piirissä on viime aikoina tehty johtopäätöksiä, että yhteistyö muiden poliittisten voimien kanssa on vaurioittanut liikkeen identiteettiä. Nyt halutaan varjella puhdasoppisuutta ja palata juurille, mitä se sitten merkitseekin. Myös sosiaalidemokraattien perinteisesti vahva kansainvälinen yhteistyö on väljähtynyt. Maailmanlaajuinen Sosialistinen Internationaali on sisäisesti hajalla eikä Euroopan sosiaalidemokraattisessa puolueessakaan tunnu olevan puhtia vetää yhteisiä toimintalinjoja Euroopan unionin politiikan tehostamiseksi, vaikka tarvetta siihen olisi suuri.

Kun lukee tarkasti Kalevi Sorsan tekstiä, siinä on havaittavissa itseironinen pettymys kansalaisten kiittämättömyyttä kohtaan. Toinen viesteistä on, että myös sosiaalidemokratian on elettävä ajassa.

Suuria kehitysvirtoja ei kannata vastustaa, mutta niiden kulkuun ja sisältöön pitää yrittää vaikuttaa.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen nousu ajoittuu teollistumisen ja kansallisvaltioiden syntymisen aikaan. Sosiaalidemokratia onnistui ohjaamaan teollistumisen hedelmät yhteiseen käyttöön, kesyttämään kapitalismin. Hyvällä syyllä voi sanoa, että pohjoismainen yhteiskuntamalli sellaisena kuin sen nyt tunnemme, edustaa sosiaalidemokratian tarkoittamaa sosialismia. Nyt tuota saavutusta ravistelevat globalisaatio, digitalisaatio sekä niiden tuloksena syntynyt, koko maailmaa heiluttava finanssikapitalismi.

Brittilehti The Economist julkaisi 2.4.2016 artikkelin eurooppalaisen sosiaalidemokratian ahdingosta (Rose thou art sic / Demariruusu sairastaa). Lehti aloitti juttunsa Kreikasta, Pireuksen satamasta, jonka poliittisia oloja hallitsi vuosikymmenet sosiaalidemokraattinen Pasok. Se ylsi vuosikymmenten ajan usein yli 40 prosentin kannatuksen, mutta romahti vuoden 2015 vaaleissa neljään prosenttiin. Nyt Piraeuksessa ei pasokilaisia näy, ja satamakin myytiin Kreikan talouskriisin paikkaamiseksi kiinalaisille.

Lehti muistuttaa, että vielä 2000-luvun alussa saattoi matkustaa Skotlannista Liettuaan, Skandinaviasta puhumattakaan, kohtaamatta oikeistohallitusta. Sosiaalidemokraatit olivat johtava voima EU:ssa. Noista ajoista sosiaalidemokraattien kannatus on laskenut kolmanneksella, alemmaksi kuin koskaan 70 vuoden aikana. Economist-lehden grafiikassa syöksy näyttää alkaneen vuoden 2008 finanssikriisin tienoilla. Maahanmuuttokriisi ei ole laskua hidastanut. Monet puolueista – esimerkkeinä vaikkapa Tanskan ja Ruotsin – ovat tiukentaneet suhtautumistaan turvapaikanhakijoihin. Puolueiden kannatukseen sillä ei näytä olevan ainakaan myönteistä vaikutusta.

Demariääniä on siirtynyt Etelä-Euroopassa uusille populistisille vasemmistopuolueille ja pohjoisessa maahanmuuttovastaisille puolueille. Myös feministit, piraatit ja vihreät ovat hyötyneet jossakin määrin sosiaalidemokratian vaikeuksista.

Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander kirjoittaa Economist-lehden juttua kommentoivassa blogissaan: ”Kauas on kuljettu Willy Brandtin, Olof Palmen ja Bruno Kreiskyn, tai Tony Blairin, Gerhard Schröderin ja ja Göran Perssonin ajoista, jotka antoivat kansainvälistä voimaa ja visioita Kalevi Sorsan ja Paavo Lipposen SDP:lle. Eivätkä suomalaiset jääneet pelkästään saamapuolelle.”

Majander huomauttaa, että perinteisesti 25 prosentin tuntumassa taapertaneen SDP:n toive saavuttaa Ruotsin ja Saksan veljespuolueiden kannatus näyttää toteutuvan nyt nurinkurisella tavalla. Antti Rinteen SDP ylitti kevään gallupeissa 20 prosentin rajan, samaan aikaan kun Sigmar Gabrielin SPD vajosi 21 prosenttiin. Stefan Löfvenin SAP:n kannatus oli puolestaan 23 prosenttia.

Tässä yhteydessä kannattaa tietenkin muistaa, että vuoden 2016 eduskuntavaaleissa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhteinen kannatus oli 23,6 prosenttia, kun se vuonna 1966 ylsi  48,4 prosenttiin. Kun lukuun vielä lisätään SDP:sta eronneen TPSL:n lähes kolmen prosentin kannatus, vasemmisto sai enemmistön annetuista äänistä.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen kukoistusaika ajoittuu Euroopassa 1900-luvun loppupuolelle, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Demokratia oli vuosisadan alkupuolella heikoissa kantimissa. Sekä natsit että kommunistit pitivät sosiaalidemokraatteja päävihollisinaan. Myös maltillinen keskustaoikeisto jäi monessa maassa äärioikeiston jalkoihin. Elettiin uutta sotaa pohjustavan vihanpidon ja terrorin aikaa.

Toisen maailmansodan syttyessä Euroopassa oli 17 diktatuuria ja 12 demokratiaa. Suomen säilyminen demokraattisena oikeusvaltiona, välillä tosin rimaa hipoen, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten ääriliikkeiden paineissa on suoranainen ihme. Suuri ansio siinä oli Väinö Tannerin sosiaalidemokraateilla. Kun SDP pääsi sitten vuonna 1937 A.K. Cajanderin punamultahallitukseen, joka aloitti sosiaaliset uudistukset, sisällissodan repimän kansakunnan eheys vahvistui. Sillä oli ratkaiseva merkitys Suomen säilymiselle itsenäisenä ja kansanvaltaisena sekä sodassa että sen jälkeen vaaran vuosina.

SDP oli 1930-luvun kansalliskiihkoisessa ilmapiirissä suorastaan avantgardistinen liike. Niinpä Isänmaallinen kansanliike IKL ja osa Kokoomuksen kansanedustajista teki 1933 välikysymyksen, jossa vaadittiin puolueen lopettamista sen internationaalisen luonteen vuoksi. Puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjauksessa korostettiin kansainvälisyyttä ja ”rauhallisen ulkopolitiikan” tärkeyttä. Talouspoliittisessa ohjelmassa tuomittiin protektionistinen kauppapolitiikka ja taloudellinen nationalismi.

Sosiaalidemokratia on kukoistanut nimenomaan talouden kasvun oloissa. Sen tärkein instrumentti on ollut kansallisvaltio. Kansainvälistä yhteistyötä on tehty valtioiden menestyksen näkökulmasta. Parhaimmillaan suomalainen sosiaalidemokratia on ollut rakentaessaan yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa.

Kun talous ja väestö kasvoivat, syntyi hyvän kierre. Jaettavaa tuli koko ajan lisää ja poliittisilla päätöksillä oli merkitystä niin elinkeinopolitiikassa kuin kansalaisten elinolosuhteiden kehittymisessä. Moni politiikkaan tullut perusteli päätöstään hyvinkin konkreettisilla tavoitteilla: ”halusin, että lapseni saa päivähoitoa” tai ”kotikaupunkini tarvitsee yliopiston / teollisuutta”.

Hyvinvointivaltion rakentaminen merkitsi myös runsaasti työpaikkoja julkisella sektorilla ja järjestöissä. Se tarjosi mahdollisuuksia sekä vaikuttaa että saada varmoja etenemismahdollisuuksia ja kunnon palkan tarjoavia työpaikkoja. Ei ihme, että sukupolvensa lahjakkaimmat ja kunnianhimoisimmat nuoret rekrytoituivat puolueisiin – muihinkin kuin SDP:hen – 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla.

SDP:n menestys lähti liikkeelle, kun puolue pääsi ajattelun ja aloitteiden kärkeen muun muassa Mauno Koiviston kokoaman talouspoliittisen ryhmän, Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikka -teoksen ja ulkopoliittista aktiivisuutta painottavien asiantuntijoiden myötä. Kun oli ajatuksia, alkoi tulla väkeäkin.

Kansallisvaltion kompetenssin haurastuminen globalisaation olosuhteissa on muuttanut tilannetta. Nähdään kyllä, että isot poliittiset kysymykset vaativat kansainvälistä yhteistyötä, mutta se on vaikea tie, jota on vaikea perustella halpatuotantomaihin työpaikkansa menettäneille ja maahantulijoita vierastaville kansalaisille. Väestörakenteen muutos ja talouden kasvun hyytyminen tuovat politiikalle haasteita, joihin ei voi vastata entiseen tapaan lupaamalla ihmisille lisää etuja.

Aika usein arvellaan, että sosiaalidemokratian hyytyminen johtuu siitä, että sen projekti on valmis. Hyvinvointivaltio on rakennettu eivätkä ihmiset nykyisistä vaikeuksista huolimatta ehkä osaa  edes kuvitella, mitä vielä pitäisi saada ellei sitten alhaisempia veroja.

Väite on älyllisesti laiska. Yhtä hyvin voisi sanoa ongelman olevan, ettei hyvinvointivaltiosta tullut sellaista kuin toivottiin. Emme kai sittenkään halunneet luoda yhteiskuntaa, jonka diskurssissa yksilön vastuu on ulkoistettu yhteiskunnalle? Halusimme uudistuksia, joiden myötä ihmiset vahvistuvat täysivaltaisina toimijoina.

Suuren joukon vapaus ja vauraus ovat lisääntyneet, mutta järjestelmässä on piirteitä, joiden myötä heikoimmat näyttävät takertuvan turvaverkkoihin eikä jaloilleen pääseminen, vaikka se on turvaverkon julkilausuttu tavoite, näytä onnistuvan millään. Pahinta on, että noita verkoissa räpistelijöitä alkaa olla jo useassa sukupolvessa.

Ja toki hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Suomeen on luotu kansainvälisissä vertailuissa aivan huippua oleva perhepoliittisten etujen järjestelmä, mutta nyt huomaammekin, että Suomi on ikään kuin salaa muuttunut kotiäitiyhteiskunnaksi, jossa parhaassa työiässä olevat naiset saattavat olla vuosikausia kotona ja heistä heikommin koulutettujen palaaminen työmarkkinoille on hyvinkin vaikeaa. Se on huolestuttavaa sekä kansantaloudellisesti että naisten aseman kannalta.

Suomessa on vallinnut viime vuosiin saakka lähes vankkumaton yhteiskunnallinen konsensus hyvinvointivaltion puolesta. Vasta nyt talouden ongelmien pitkittyessä järjestelmää  on alettu haastaa. Samalla on huomattu, että verrokkimaista esimerkiksi Saksa ja Ruotsi ovat tehneet viime vuosina rakenteellisia uudistuksia, joista Suomessa ei ole edes keskusteltu.

Tuo keskustelu näyttää edelleen vaikealta eikä tilannetta helpota, että sosiaalidemokratia on ajautunut tuossa keskustelussa puolustuskannalle pystymättä ainakaan toistaiseksi tuomaan esiin omia vaihtoehtojaan rajallisiksi käyvien resurssien nykyistä tehokkaammasta käytöstä.

Hyvinvointiyhteiskunnan menot ovat kasvaneet nopeaan tahtiin samoin kuin hoivapalveluja tekevän koulutetun henkilöstön määrä. Puhe resurssipulasta on onttoa, jos edessämme on vaikkapa 18-vuotias syrjäytynyt nuori, joka on aivan hukassa. Hänellä saattaa olla takanaan yli 100 viranomaiskontaktia ja häneen on saatettu käyttää miljoona euroa yhteiskunnan rahoja. Sitten mukaan tulee vaikkapa Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-projektissa toimiva aikuinen, joka ottaa tämän nuoren asian omakseen ja tuloksia elämään tarttumisesta saattaa tulla suhteellisen nopeastikin.

Samanlaisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita voi tehdä toisin ja paremmin löytyy myös vanhustenhoidossa ja vaikkapa kriisimajoitukseen joutuneen moniongelmaisen ihmisen auttamisessa.

Olemme luoneet järjestelmien viidakon. Sen seurauksena hyvätkin aikomukset tuottavat kansalaisten kannalta kyseenalaisia, jopa nöyryyttäviä tuloksia. Työllisyyttä hoidetaan erilaisilla työllistämisen ja kouluttamisen tukitoimilla. Normaalien työmarkkinoiden tila tuntuu supistuvan koko ajan. Yksilön kannalta on varmasti turhauttavaa, kun hyvin sujunut jakso tukityöllistettynä päättyy, ei suinkaan työsopimuksen solmimiseen vaan siihen, että töihin otetaan taas uusi tukea saava ihminen.

Olen selannut tätä kirjoitusta varten SDP:n vaalijulisteita sadan vuoden ajalta. Niistä vanhimmat kuvaavat vahvuutta, ihmisten ja joukkojen voimaa. 1930-luvun alun lapualaisvuosina SDP kutsuu kansaa toimintaan kansanvallan puolesta, väkivaltaa ja taantumusta vastaan. Julisteessa ihmiset marssivat eteenpäin. He ovat aktiivisia, liikkeellä. Vuoden 1939 julisteessa punalippu on vaihtunut siniristiin. Isänmaa on vaarassa. Lippua pitelee työmiehen jäntevä käsi.

Hyvinvointi-Suomen vaalijulisteissa kansalaiset ovat muuttuneet toimijoista päätöksenteon kohteiksi. Nuori isä odottaa lapsi käsivarrellaan, mitä hyvää puolueelta on tulossa.

Voimatonta alamaista kuvaava linja huipentui 2007 eduskuntavaaleissa, jolloin valtakunnan asiat olivat aika hyvin ja keskustelua käytiin jakovarasta. SDP:n julisteessa alushoususillaan oleva vanha mies jonottaa maksulliseen vessaan, jonka ovi pysyy kiinni. Toisessa kuvassa lapsi antaa yksityistetyn koulun opettajalle lahjuksia. Noissa vaaleissa SDP putosi ykkössijalta kolmoseksi.

Nykyisin politiikassa näytetään kohdeltavan Pisa-testien mukaan huippukoulutettuja kansalaisia kuin vähä-älyisiä, ja saattaa olla, että he alkavat enenevässä määrin käyttäytyäkin sen mukaisesti.

Poliittisen toiminnan näkyvin muoto on nykyisin seisoskelu toreilla.

Kurkimme katujen varsilta alusvaatteisillaan olevaa kuningasta ja odotamme salaa lasta, joka kertoo, ettei hänellä ole vaatteita.

SDP on viime aikoina puhunut paljon sivistyksen, tiedon ja koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Sen olisi nyt sovellettava tuota ajatusta itseensä. Puolueen tehtävänä on  hankkia avoimin mielin tietoa, analysoida syy- ja seuraussuhteita ja avata asioita ennakkoluulottomasti kansalaisille. Jos pitäydytään oikeaoppisuuteen vedoten rakenteissa, jotka eivät enää toimi nykyisessä muutostilanteessa tai pidetään kaikki muu sivuuttaen kiinni suljetuista vallan linnakkeista, niin huonosti käy.

SDP.n puoluesihteerinäkin toiminut Väinö Leskinen on sanonut, että jos mikään muu ei auta, on koetettava rehellisyyttä. Tähän päivään soveltaen se voisi tarkoittaa, että sosiaalidemokraattien tulee unohtaa gallupit ja ryhtyä tosissaan etsimään tähän päivään sopivia ratkaisuja vaikkapa näkökulmaa vaihtaen. Se ei onnistu etsimällä ekonomisteja, jotka ovat varmasti toista mieltä hallituksen linjasta, tai vaikuttajia, joiden vahvuus on vastakkainasettelun lietsomisessa ja epäkohtien kuvaamisessa.

Eurooppaan ovat hiipineet taas viha ja pelko. Se on vaarallista ja niiden voittamiseksi tarvitaan rohkeita poliitikkoja.

Kehityksen vauhti on nykyään huimaa. 20 vuoden kuluttua elämme aivan varmasti toisenlaisessa Suomessa kuin nyt. Jos ei lähde mukaan muutokseen, ei voi myöskään vaikuttaa sen sisältöön.

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa

7 kommenttia artikkeliin “Vasemmisto ei pärjää – auttaisiko näkökulman vaihdos?

  1. Saku sanoo:

    Olipas se fiksu analyysi. Itse näkisin, että vasemmiston suurin ongelma on vision ja ymmärryksen puute. Ei ole enää mitään hyvinvointivaltiota, jota kohti mennä. Yritetään vain pitää kiinni menneestä, eikä ymmärretä, että muuttuvassa maailmassa, pitää itsekin muuttua. Nyt jos koska tarvittaisiin yhtenäistä, koko Euroopan kattavaa sosiaalidemokraattista liikettä, joka laittaa uusliberalismille kampoihin, mutta kaikki ovat vetäytyneet omiin pikku valtioihinsa ja katsovat asioita aivan liian suppeasta näkökulmasta. Tarvitaan myös rajoja tälle vastuuttomalle rahan jakamiselle ja motivaatiota niille, jotka eivät ilman porkkanaa töhin eksy. Ei ihmisoikeuksiin voi kuulua se, että saa kaiken sen ja enemmänkin, mitä työssäkäyvä. Jossain kohtaa niiden töissäkyvien kameleiden selkä katkeaa.

    Paras esimerkki tästä täydellisestä ymmärtämättömyydestä on mielestäni finanssikriisi, kun vasemmisto antoi pankkien siirtää taseistaan kaiken skeidan veronmaksajien piikkiin. Oikeisto huutaa, että ei ole vaihtoehtoja, vaikka olisi ollut, mutta vasemmisto ei vain tiennyt, mitä nämä vaihtoehdot ovat. Ei osattu käyttää kriisiä hyväksi. Vasemmistolla ei ole tarpeeksi fiksua porukkaa. He tarvitsisivat lisää muitakin kuin ”humanisteja”, että Hegelin synteesi toteutuisi

  2. pentti hamalainen sanoo:

    Saku kirjoitti asiaa, eritoten loppukappaleessa. Ihmettelen, miksi tämä kolumni piti julkaista Liberan kautta, muitakin kanavia olisi varmaan ollut käytettävissä?

  3. Olli Aaltonen sanoo:

    Vasemmistoko antoi siirtää (tyhmyyttään) kaiken skeidan. Tämä finanssikriisi on juuri ääriliberalismin tuotos. Uusliberalismi tahtoen tai tahtomattaan kärjistää tilanteen 1930-luvun lopun vastaavaan. Nyt kenttä on glopaalimpi, mutta perusprinsiipit samat. Vastuuton rahan jakaminen ”ansainneille” osakkeenomistajille on ongelmallinen. Vastuuton omistaminen on kuin typerä datapeli: ammutaan ja valloitetaan. Omamme hyvinvointiin vaikuttavaa, on odotettavissa: suuret kansainvaellukset, rikkaiden pako suojabarriereihin; milloin Espanja, Portugal, ym. asososiaaliset yhteisöt. Murros on käynnistynyt. Surullista, ellemme osaa suojautua älyllisesti. glopaalisesti vaikuttamalla (5:6000000) tai ainakin lähellä, mahdollisuudet vaikuttaa ovat minimaaliset. Niin kauan kun mietimme onko xx okein ja taistelemme asiasta: saako työtön korvausta, murusia ja kuinka kauan, ja duurati häviää murusia, Emme hahmota ongelmaa. Murus-asia pitää hoitaa sividtyneesti, johon yhteiskunta on varannut jättisuuren organisaatiorakenteen. Mitä kansainvaelluksiin tulee, edustajamme ovat muutama vajaan tuhannen EU-parlamentissa, josta käsin he tekevät nurkkapatrioottista politiikkaa seuraavan vaalikauden valinnan hyväksi. Tarvitsemme älyllisiä resursseja uhteiskuntarakenteen suunnitteluun vallitsevan rakenteen mahdollistamiseen tai sen korvaamiseen jollakin muulla. Nyt olemme varsinkin Liberan vaikutuksella purkamassa rakrnteita ja odottamassa kaaoksen uusohjautumista pelkän markkinakapitalismin kautta. Oi pelkoni. Me emme enää sovella jotakin asiaa pikko-Suomessa kuin laboratoriossa. Ulkopuoliset murskyt hajoittavat valtarakenteemme ja tulemme olemaan pieni periferia kerjäläisineen.

  4. Ulf Fallenius sanoo:

    Sehän on selvä että vasemmisto on kriisissä kun demari asuu omakotitalossa omistaa kesämökin tai purjeveneen ajaa Volvolla niin ajatukset voi mennä aika oikealle . Lopputulos on oikeistolainen demari joka kutsutaan kokoomuslaiseksi.

    1. Marja Rosengren sanoo:

      Hyvin sanottu. Ulpu Iivarista on kohta demareille haittaa yhtä paljon kuin aikoinaan Juhana Vartiaisesta.
      Jälkipörssi 7.2., ihmettelin Iivarin sanontaa:” naiset viettävät aikaa kotona kotihoidon tuella.”
      Mihin näiden ”naispolitikkojen” naisena oleminen katoaa. Ei pienten lasten äiti ”vietä aikaa” kotona, kyllä se on täyttä työtä pienellä rahalla, ilman eläke-etujen karttumista. Muutoinkin kummeksun joka lähetyksessä Iivarin kommentteja

  5. Ulpu Iivari toteaa tarpeellisessa kirjoituksessaan yhteiskuntamme ”edustavan sosiaalidemokratian tarkoittamaa sosialismia”. Asian tekee mielenkiintoiseksi myös se, ettei perinteisellä vasemmistolla ole ollut eduskuntaenemmistöä yli neljään vuosikymmeneen. Politiikan paradoksi onkin siinä, että vasemmisto joutuu noudattamaan oikeistolaista ja oikeisto vasemmistolaista politiikkaa.

  6. ”KOHDELLAAN KUIN VÄHÄ-ÄLYISIÄ”

    VKL:n mukaan kilpailukykysopimukseen perustuva tuloveron alennus on keskituloisen kohdalla 0,3 prosenttia. Politiikassa on tullut tavaksi puhua “veroalesta”, kun maailman korkeinta verotusta alennetaan prosentin kymmenesosilla. Kansalaisen, jonka marginaalivero on 40-60 %, korvaan käsite “vero-ale” särähtää.

    Puhetapaa voidaan verrata siihen, että tavaratalo houkuttelisi asiakkaitaan “Hulluille päiville” 0,3 prosentin alella tai poistomyyntiin teemalla “loppuunmyynti – kaikki tuotteet 0,3 %:n alella”!

    Puhuminen veroalesta on esimerkki siitä, miten politiikassa aliarvioidaan kansalaisia. Ulpu Iivarin sanoin: “Politiikassa näytetään kohdeltavan Pisa-testien mukaan huippukoulutettuja kansalaisia kuin vähä-älyisiä”. Veroalen sijasta käytettäköön pidempää muotoa “veron alennus”.

Kommentoi

Toimimme puhtaasti lahjoitusvaroin.

Tue Liberaa