Seitsemän harhaluuloa taloudesta

Eräs uutisankkuri kerran kommentoi, että ”puoli tusinaa taloustieteilijää yleensä keksii noin kuusi erilaista toimintatapaa.”

Siltä tosiaan näyttää. Jos taloustiede on todellakin ”tiede”, miksi se uhmaa tarkkuutta, varmuutta ja suhteellista yksimielisyyttä, jotka pätevät niin moniin muihin tieteisiin – esimerkiksi fysiikkaan, kemiaan ja matematiikkaan?

Jos taloustiedettä ja ihmisen toimintaa säätelevät lait ovat olemassa ja muuttumattomia, mikseivät taloustieteilijät pääse yksimielisyyteen todella tärkeissä asioissa? Taloustieteilijä A kampanjoi verovähennysten puolesta kun taas taloustieteilijä B ehdottaa verojen lisäämistä. Taloustieteilijä C vaatii tullisuojaa, mutta taloustieteilijä D haluaa vapaata kauppaa. Eräs taloustieteilijä puhuu sosialisoinnin puolesta, ja tätä puolestaan vastustaa toinen, joka puolustaa markkinataloutta. Ainoa asia, josta kaikki taloustieteilijät ovat samaa mieltä, on se, että he ovat eri mieltä.

Kyynikko ehkä katsoessaan tätä taloustieteen Baabelin tornia tuomitsee kaiken taloustieteellisen tutkimuksen. Tämä olisi kuitenkin epäreilua niitä monia totuuksia kohtaan, jotka hallitsevat ihmisten välistä vuorovaikutusta markkinoilla. Lisäksi tällainen näkemys edustaa ns. ”pakoilua”. Se ei tarjoa mitään uskottavaa selitystä tälle sekaannukselle, eikä millään tavoin ohjaa oikean ja väärän erottelussa.

Taloustieteilijöiden ”hulluudessa” on kuitenkin myös järkeä. Eroavaisuudet heidän ajattelussaan ovat selitettävissä. Mistä aloittaisimmekaan?

Ensiksikin taloustiede ei todellakaan ole fysiikkaa, kemiaa tai matematiikkaa. Se on ihmisten toiminnan tutkimista, eivätkä ihmiset ole ohjelmoituja robotteja. Tietenkin on olemassa muuttumattomia luonnonlakeja, mutta yksi niistä on se, että jokaikinen ihminen on sisäisesti motivoitunut, luova ja omaa etua tavoitteleva organismi. Ihmisluonne vaihtelee kuuliaisesta kiivasluonteiseen, nöyrästä uskaliaaseen, maltillisesta kunnianhimoiseen, älykkäästä vähemmän älykkääseen. Kuten Adam Smith totesi yli sata vuotta sitten, ”ihmisten luoman yhteiskunnan suurella shakkilaudalla jokaisella nappulalla on omat liikkeensä, jotka eroavat täysin lainsäädännön niille määrittelemistä liikkeistä.”

Tämä luontainen vaihtelu voi helposti aiheuttaa erimielisyyttä sitä noudattavien ihmisten keskuudessa, samoin kuin kumota ennustukset niiltä tahoilta, jotka rohkenevat soveltaa matematiikkaa tähän ilmiöön.

Myös taloustieteilijät ovat itsenäisiä yksilöitä, ja siten myös heidän arvonsa ja eettiset päätelmänsä eroavat toisistaan. Sosialistin näkemys julkisesta toimintamallista eroaa liberaalin mielipiteestä. He saattavat jopa olla samaa mieltä toimintamallin seurauksista, mutta eri mieltä siitä, ovatko seuraukset ”hyviä” vai ”huonoja”. Hyväntahtoiset ja totuutta tavoittelevat, mutta erilaisten eettisten näkökantojen pohjalta toimivat ihmiset, päätyvät usein erilaisiin johtopäätelmiin.

Lisäksi taloustieteilijät saattavat olla eri mieltä, koska heillä on erilaista tietoa, riittämätöntä tietoa tai ei lainkaan luotettavaa tietoa.

Tässä siis joitakin – vaikka ei varmasti kaikkia – syitä taloustieteilijöiden erimielisyyteen. Tämän esseen tarkoituksena on kuitenkin katsoa syitä taloustieteen sekavuuteen toiselta kannalta. Lyhyesti sanottuna taloustieteilijät ovat eri mieltä koska, kuten Henry Hazlitt hyvin asian ilmaisee, ”Taloustiedettä vainoavat useammat harhaluulot kuin mitään muuta tutkimusalaa” (oma korostus).

Onko olemassa ”huonoa taloustiedettä?” Totta tosiaan on, yhtä varmasti kuin on olemassa hyvä ja huono putkiremontti. Jos ”huonolla taloustieteellä” tarkoitetaan vääränlaista järkeilyä, virheellisiä oletuksia ja heikkoa henkistä pääomaa, niin Hazlittin kommentti tulisi kirjata lakiin!

Yksinkertaistamisen uhallakin uskon, että ”huonon taloustieteen” ydin voidaan tiivistää seuraavaan seitsemään harhaluuloon. Jokainen niistä on sudenkuoppa, jonka hyvä taloustieteilijä uskollisesti ohittaa.

1. Kollektiivisten termien harhaluulo. Esimerkkejä kollektiivisista termeistä ovat ”yhteiskunta”, ”yhteisö”, ”kansakunta”, ”luokka” ja ”me”. Tärkeintä on muistaa, että nämä ovat abstraktioita, mielikuvituksen tuotteita – eivät suinkaan eläviä, hengittäviä, ajattelevia ja toimivia kokonaisuuksia. Tähän liittyvä harhaluulo on se olettamus, että kollektiivisuus merkitsee elävää, hengittävää, ajattelevaa ja toimivaa kokonaisuutta.

Hyvä taloustieteilijä ymmärtää, että ainoa elävä, hengittävä, ajatteleva ja toimiva kokonaisuus on yksilö. Kaiken ihmisen toiminnan lähde on yksilö. Muut voivat kannattaa toimintaa tai jopa osallistua siihen, mutta kaikki seuraukset voidaan jäljittää tiettyihin tunnistettaviin yksilöihin.

Mietitäänpä seuraavaa: voisiko sellaista abstraktia käsitettä kuin ”yhteiskunta” edes olla olemassa, jos kaikki yksilöt katoaisivat? Ei tietenkään. Kollektiivista termiä ei siis voi olla olemassa todellisuudessa ilman niitä yksilöitä, joista se koostuu.

On ehdottoman tärkeää määritellä alkuperä ja vastuu ja jopa syy ja seuraus, jotta taloustieteilijät välttävät kollektiivisten termien harhaluulon. Jos näin ei tehdä, juututaan hirvittäviin yleistyksiin, ja annetaan tunnustus tai sysätään syy sellaisten tahojen niskoille, joita ei edes ole olemassa. Tällainen taloustieteilijä jättää huomiotta todelliset teot (yksilölliset teot) ympäröivässä maailmassa. Hän saattaa jopa puhua ”taloudesta” kuin se olisi miehenköriläs, joka pelaa tennistä ja syö maissihiutaleita aamiaiseksi.

2. Kokonaisuusharhaluulo. Tämä virhe koskee myös yksilöitä. Sen mukaan kaikki, mikä pitää paikkansa jonkun yksilön kohdalla, pitää paikkansa myös muiden kohdalla.

Yleinen esimerkki tästä on ihminen, joka nousee seisomaan jalkapallopelin aikana. On totta, että hän näkee tällöin paremmin, mutta jos kaikki muutkin nousevat ylös, monien yksilöiden näkymä todennäköisesti huononee.

Väärentäjä, joka painaa miljoona dollaria, hyötyy teosta varmastikin itse (jos ei jää kiinni), mutta jos me kaikki ryhdymme väärentäjiksi ja painamme kukin miljoona dollaria, seuraukset tulevat olemaan odotetusti hyvin erilaiset.

Monet taloustieteen oppikirjat mainitsevat maanviljelijän, jonka tilanne kohenee suuren sadon johdosta, mutta se ei ehkä kohene, jos jokainen maanviljelijä saa suuren sadon. Tämä viittaa siihen, että kokonaisuusharhaluulo tunnistetaan laajalti, mutta sitä esiintyy silti edelleen monissa paikoissa.

Hyvä taloustieteilijä ei näe vain puita metsältä eikä myöskään vain metsää puilta, vaan on tietoinen ”koko kuvasta”.

3. ”Raha on vaurautta” -harhaluulo. 1600-luvun merkantilistinen yhteiskunta nosti tämän virhekäsityksen kansallisen politiikan huipulle. Tärkeintä oli kullan ja hopean kerääminen, joten he sotivat naapureita vastaan ja ryöstivät heidän aarteensa. Jos Englanti oli rikkaampi kuin Ranska, tämä johtui merkantilistien mukaan siitä, että Englanti omisti enemmän arvometalleja, vaikkakin yleensä kuninkaiden arkuissa.

Adam Smith osoitti tämän käsityksen virheelliseksi teoksessaan Kansakuntien varallisuus. Smith julisti, että kansakunnan menestys tulisi mitata heidän omistamiensa tuotteiden ja palvelujen pohjalta, ei rahassa. Kaikki maailman raha – paperinen tai metallinen – jättää ihmiset nälkäiseksi, ellei tuotteita ja palveluita ole tarjolla.

”Raha on vaurautta” –harhaluulo on valuuttaeksentrikkojen mukanaan tuoma vitsaus. Aina John Lawsta John Maynard Keynesiin kansakunnat ovat hyperinflaatiolla saattaneet itsensä turmioon tätä illuusiota tavoitellessaan. Vielä tänäpäivänä kuulemme ”lisää rahaa” -huutoja, kun valtion rahapolitiikasta vastaavat virkamiehet suoltavat sitä ulos kaksin käsin.

Hyvä taloustieteilijä tunnistaa, että rahan luominen ei ole oikotie vaurauteen. Vain arvostettujen tuotteiden ja palvelujen tuottaminen markkinoilla, jotka heijastavat kuluttajien toiveita, voi vähentää köyhyyttä ja edistää vaurautta.

4. Harhaluulo tuotannosta tuotannon vuoksi. Vaikka tuotanto on välttämätöntä kulutuksen kannalta, ei nyt kuitenkaan panna kärryä hevosen eteen. Tuotamme kulutusta varten, ei toisin päin.

Nautin kirjoittamisesta ja opettamisesta, mutta nautin Acapulcossa lomailusta vielä enemmän. Olen nähnyt vaivaa tämän esseen kirjoittamiseksi ja opettaakseni näitä periaatteita kursseillani sen sijaan, että menisin suoraan Acapulcoon, koska tiedän tämän olevan ainoa keino päästä pois Michiganista. Kirjoittaminen ja opettaminen ovat keino, ja Acapulcossa lomailu on päämäärä.

Vapaa talous merkitsee dynaamista taloutta. Tätä taloustieteilijä Joseph Schumpeter kutsui ”luovaksi tuhoksi”. Uudet ideat syrjäyttävät vanhat ideat, uudet tuotteet ja menetelmät korvaavat vanhat tuotteet ja menetelmät, ja kokonaan uudet toimialat syrjäyttävät vanhat.

Näin tapahtuu, koska tuotannon täytyy jatkuvasti muuttaa muotoaan mukautuakseen kuluttajien muuttuvaan kysyntään. Kuten Henry Hazlitt kirjoitti, ”dynaamisen talouden terveydelle on yhtä välttämätöntä, että katoavien toimialojen annetaan kadota kuin että kasvavien toimialojen annetaan kasvaa.”

Huono taloustieteilijä, joka joutuu tämän harhaluulon ansaan, on kuin tarun faarao, joka uskoi pyramidin rakentamisen olevan terveellistä itsessään, tai poliitikko, joka palavasti kannattaa haravoimista silloinkin kun ei ole lehtiä joita haravoida, vain pitääkseen ihmiset ”kiireisinä”.

Vaikuttaa siltä, että aina kun jokin toimiala joutuu ahdinkoon, joidenkin mielestä se tulee säilyttää ”hinnalla millä hyvänsä”. He sijoittaisivat miljoonia tai miljardeja dollareita toimialan tukemiseen estääkseen markkinoiden tuomiota kuulumasta. Huono taloustieteilijä liittyy kuoroon ja jättää huomiotta tukien haitalliset vaikutukset kuluttajille.

Hyvä taloustieteilijä puolestaan ei sekoita keinoja ja päämäärää keskenään. Hän ymmärtää, että tuotanto on tärkeää vain siksi, että kulutus on vielä tärkeämpää.

Kaipaatko käytännön esimerkkiä tästä harhaluulosta? Miten olisi nuo monet ehdotelmat amerikkalaisen autoteollisuuden ”suojelemiseksi” kilpailulta pyrkimällä estämään kuluttajia ostamasta japanilaisia autoja?

5. ”Ilmainen lounas” -harhaluulo. Paratiisi on kaukainen konsepti, mutta silti jotkut ihmiset (kyllä, myös jotkut taloustieteilijät) silloin tällöin toimivat aivan kuin taloudellisilla hyödykkeillä ei olisi hintaa lainkaan. Milton Friedman on yksi taloustieteilijöistä, joka on kuitenkin toistuvasti varoittanut, että ”ilmaista lounasta ei ole olemassakaan!”

Kaikki ”ilmaiseksi saamisen” ja ”äkkirikastumisen” kuvitelmat sisältävät jonkin verran tätä harhaluuloa. Tehdään tämä nyt selväksi: jos taloustiede on pelissä mukana, joku aina maksaa!

Eräs tärkeä tähän liittyvä seikka on valtion kulut. Hyvä taloustieteilijä ymmärtää, että valtio jo luonnostaan ei voi antaa enempää kuin se ottaa. ”Ilmainen” puisto Midlandissa, Michiganissa ei todellisuudessa ole ilmainen, vaan sen maksavat miljoonat amerikkalaiset veronmaksajat (myös Midlandin asukkaat).

Ystäväni kerran sanoi minulle, että kaikki, mitä meidän tarvitsee tietää taloustieteestä on ”Mitä se tulee maksamaan ja kuka sen maksaa?” Tämä kiteytys kantaa ytimekkään neuvon taloustieteilijälle: älä ajattele pinnallisesti!

6. Lyhyen aikavälin harhaluulo. Tämä harhaluulo on tavallaan tiivistelmä viidestä edeltävästä.

Jotkin teot vaikuttavat hyödyllisiltä lyhyellä aikavälillä, mutta tuottavat tuhoa pitkällä aikavälillä: juopottelu, ylinopeudella ajaminen, silmitön tuhlaaminen tai rahan painaminen, muutaman mainitakseni. Lainaan jälleen Henry Hazlittia: ”Huono taloustieteilijä näkee vain sen, mikä välittömästi pistää silmään; hyvä taloustieteilijä katsoo myös kauemmas. Huono taloustieteilijä näkee vain ehdotetun toimintatavan suorat seuraukset, hyvä taloustieteilijä puolestaan katsoo pidemmälle ja myös  epäsuoria seurauksia.”

Seuraavissa vaaleissa voittoon pyrkivät poliitikot usein tukevat toimenpiteitä, jotka johtavat lyhytnäköisiin etuihin tulevaisuuden kustannuksella. Valitettavasti niitä joskus tukevat myös taloustieteilijät, joilla pitäisi olla parempaa tietoa.

Hyvä taloustieteilijä ei kärsi tunnelinäöstä tai lyhytnäköisyydestä. Hän näkee pitkän ja joustavan aikajanan, ei vain lyhyttä ja joustamatonta.

7. Pakottamisen harhaluulo. Kaksisataa vuotta Adam Smithin jälkeen taloustieteilijät eivät vieläkään ole oppineet miten soveltaa ihmisluonnon perusteita. Tällaiset taloustieteilijät puhuvat ”lisääntyvästä tuotannosta”, mutta määräävät porkkanan sijasta keppiä saadakseen työt tehtyä.

Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka edistyvät voidessaan toimia yhteistyössä. Yhteistyö edellyttää vapauden ilmapiiriä, jossa jokainen yksilö saa rauhanomaisesti tavoitella omaa etuaan ilman kostotoimia. Jos ihminen laitetaan eläintarhaan tai pakkopaitaan, hänen luovat energiansa hälvenevät nopeasti.

Miksi Thomas Edison keksi hehkulampun? Ei ainakaan siksi, että joku yhteiskuntasuunnittelija olisi häntä käskenyt!

Mikseivät orjat tuota suuria taideteoksia, sveitsiläisiä kelloja tai suihkukoneita? Se on lähes päivänselvää, eikö vain?

Jos pohdit tämän päivän maailmaa, näet kyllä mitä tarkoitan. Vertaa Pohjois-Koreaa Etelä-Koreaan, kommunistista Kiinaa Taiwaniin tai Hong Kongiin, tai Itä-Saksaa Länsi-Saksaan.

Luulisi, että kun pakottamista vastaan on niin valtavasti todisteita, niillä ei juurikaan olisi kannattajia. Silti täällä ja ulkomailla on monia taloustieteilijöitä, jotka huutavat teollisuuden kansallistamisen, palkka- ja hintavalvonnan, takavarikoivan verotuksen ja jopa yksityisomistuksen kertakaikkisen lakkauttamisen puolesta. Eräs tunnettu entinen amerikkalainen senaattori julisti, että ”se, mitä tämä maa tarvitsee on talouden maa-, meri- ja ilmavoimat.”

On olemassa vanha sanonta, joka viime aikoina on saanut uutta julkisuutta. Siinä sanotaan, että ”jos suosit jotakin, saat sitä lisää; jos paheksut jotakin, saat sitä vähemmän.” Hyvä taloustieteilijä ymmärtää, että jos haluat leipurin leipovan suuremman piiraan, ei kannata lyödä häntä eikä varastaa hänen jauhojaan.

Tässä tämä – ei mikään lopullinen ratkaisu taloustieteen sekamelskaan, mutta ainakin hyvä alku. Minä ainakin uskon, että hyvä taloustiede on enemmän kuin mahdollista. Se on ehdottoman tärkeää ja sen saavuttaminen alkaa kun alamme ymmärtää, mitä huono taloustiede on.

Artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.