Verotus ja valtionosuudet kannustavat asumaan syrjäkylillä

Kaupungistuminen on tärkeä asia. Se on yksi keskeinen tuottavuutta ja hyvinvointia lisäävä Suomessa. Kaupungistumisen hyödyt johtuvat ainakin kahdesta asiasta. Ensiksikin tiedetään, että ihmiset ovat tuottavampia työskennellessään muiden ympäröiminä tiheissä kaupunkikeskittymissä. Toinen kaupungistumisen hyöty on se, että korkeasti koulutettujen ihmisten kasautumissa tuottavuus on korkeampi ja kasvaa nopeammin kuin muualla. Yksi syy tähän on se, että innovaatiot ja hyvät toimintatavat leviävät nopeasti.

Usein siteerattu esimerkki keskittymishyödyistä on Kalifornian Piilaakso, mutta samat ilmiöt voi toki havaita vaikkapa vertaamalla Helsinkiä ja Tunturi-Lappia (tai Puolankaa).

Keskittymishyötyjen saavuttamisessa ihmisten vapaalla liikkuvuudella on tärkeä osuus. Kun ihmiset saavat muuttaa paremman elämän perässä, he hakeutuvat korkean tuottavuuden ja siis korkeiden palkkojen alueille. Ihmisten liikkuvuuden rajoittaminen puolestaan toimii hyvinvoinnin jarruna, koska se estää näiden hyötyjen saavuttamisen.

Yksi keskeinen hyvinvointia vähentävä tekijä Suomessa onkin Helsingin seudun onnettomasti toimiva kaavoitus, joka jarruttaa asuntorakentamista ja pitää hintoja korkealla. Tänään julkaistussa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:in analyysissä tuodaan esille toinen, vähemmän tunnettu mekanismi jolla julkinen sektori estää vapaata liikkuvuutta. (Olin yksi raportin kirjoittajista).

Raportissa osoitetaan, että verotus ja kuntien rahoitusjärjestelmä yhdessä kannustavat ihmisiä pysymään tuottamattomilla alueilla kasvukeskuksiin muuttamisen sijasta. Kannustinvaikutus voi olla aika merkittävä. Esimerkiksi Lapissa asuvaa perhettä saatetaan kannustaa useilla tuhansilla vuodessa olemaan muuttamatta Helsinkiin.

Suomessa siis harjoitetaan hajauttavaa, ei keskittävää politiikkaa.

Varoitus: Loppuosassa kuvataan asiaa tarkemmin ja se on vähän nörtähtävä.

Helsingissä tuottavuus on korkeampi kuin Tunturi-Lapissa, joten palkat ovat Helsingissä korkeammat. Ajatellaan esimerkkiperhettä, jonka bruttotulot Helsingissä olisivat 5000 euroa vuodessa korkeammat kuin nykyisessä asuinpaikassa Lapissa. Tämä tarkoittaa, että perheen vanhempien tuottavuus Helsingissä olisi 5000 euroa vuodessa nykyistä suurempi. Perheen muuttaminen Helsinkiin lisäisi siis tuotantoa 5000 euroa vuodessa.

Muuttaako perhe siis Helsinkiin suurempien tulojen perässä? Ei välttämättä, riippuu siitä mitä perhe arvostaa. Palkka on vain yksi tekijä, kun perhe harkitsee muuttoa. Tunturi-Lapissa on paremmat hiihtomahdollisuudet ja Helsingissä paremmat ravintolat. Ennen kaikkea Helsingissä asuminen on huomattavasti kalliimpaa kuin Tunturi-Lapissa. Asumiskustannukset nielaisevat suuren osan korkeammista palkoista.

Perheen kokonaishyvinvointi ei siis riipu pelkästään palkoista, vaan monesta eri tekijästä. Perheen kannattaa muuttaa vain jos muutto kokonaisuudessaan parantaa sen hyvinvointia. Ilman veroja ja tulonsiirtoja tässä ei ole mitään ongelmaa. Ihmiset muuttavat, jos tuottavuuden eli palkan lisäys on riittävä korvaus muuton aiheuttamista kustannusten ja elämänlaadun muutoksista.

Mutta palkkaan kohdistuva verotus (sekä tulo- että epäsuora) aikaansaa sen, että perhe saa itselleen vain osan muuttamisen aiheuttamasta tuottavuuden lisäyksestä. Perheen muuttopäätöstä säätelee nettopalkan muutos, ei tuottavuuden lisäystä vastaava bruttopalkan muutos. Kukaan ei muuttopäätöstä tehdessään ajattele niitä hyötyjä, joita muutosta koituu muille ihmisille lisääntyneiden verojen kautta. Esimerkiksi jos veroprosentti on noin 30 %, esimerkkiperhe saa 5000 euron tuottavuuden lisäyksestä vain 3500 itselleen. Verottaja siis nappaa tuottavuuslisäyksestä ison osan. Hyödyllistä muuttamista jää siis tapahtumatta, koska verottaja nappaa 1500 tuottavuuden lisääntymisestä.

Verotuksen aiheuttamaa muuttokannustimien vääristämistä voidaan periaatteessa yrittää korjata alueellisilla tulonsiirroilla. Suomessa alueellisia tulonsiirtoja ovat keskeisesti kuntien valtionosuudet, jotka ovat valtion kunnille maksamia tukia. VATT:in analyysin mukaan valtionosuudet eivät kuitenkaan korjaa ongelmaa, vaan pahentaa sitä entisestään. Valtionosuusjärjestelmään sisältyy eriä, joilla nimenomaan siirretään rahaa alhaisen tuottavuuden alueille ja näin kannustetaan ihmisiä pysymään näillä.

Veroilla siis rangaistaan tuottavuutta lisäävää muuttamista ja valtionosuuksilla lahjotaan ihmisiä asumaan huonosti tuottavilla alueilla. VATT:in laskelmissa näiden yhteisvaikutus voi yksittäiselle kotitaloudelle olla useita tuhansia vuodessa. Esimerkiksi Tunturi-Lapissa asuvaa nelihenkistä perhettä kannustetaan keskimäärin lähes 8000 eurolla vuodessa olemaan muuttamatta Helsinkiin. Toisin sanottuna, jotta vero- ja valtionosuusjärjestelmien väärä kannustinvaikutus kumottaisiin, täytyisi perheelle maksaa lähes 8000 vuodessa verotonta etua Helsingissä asumisesta. Jos valitaan diskonttokoroksi 5 %, tämä vastaa yli 150 000 kertaluontoista muuttobonusta. On mielenkiintoista pohtia, kuinka tämänsuuruisten bonusten maksaminen vaikuttaisi ihmisten sijoittumispäätöksiin.

VATT:in laskelmat ovat karkeita ja suuntaa-antavia. Mutta tulos on ilmeinen. Suomen verotus ja tulonsiirtojärjestelmä ovat merkittäviä vapaan liikkuvuuden ja kaupungistumisen jarruja. Toisin kuin julkisessa keskustelussa joskus esitetään, Suomessa harjoitetaan hajauttavaa, ei keskittävää politiikkaa.