Kuka uskoo jälkikeynesiläisiä?

Kauppalehdessä haastateltiin äskettäin sosiaali- ja terveysalan järjestön Sosten pääekonomistia Jussi Ahokasta. Haastattelu ei kuitenkaan käsitellyt järjestölobbaamisen epäilemättä raikkaita viimeaikaisia tuulia, vaan Ahokkaan harrastustoimintaa talousajattelijana. Ahokkaalla on kumppaninsa Lauri Holapan kanssa talousasioita käsittelevä Imagen julkaisema blogi Raha ja Talous. Kumppanukset ovat julkaiseet yhdessä myös kirjan.

Taannoisessa kirjoituksessani ehdin jo valitella sitä, miten talousahdinko on tuonut julkisuuteen erilaisia talouden käärmeöljykauppiaita. Sympaattisuudestaan ja hyvästä tarkoituksestaan huolimatta Ahokas ja Holappa kuuluvat valitettavasti juuri tähän joukkoon. Heidän yksinkertaiset reseptinsä loputtomasta julkisten menojen kasvattamisesta, rakenneuudistusten tarpeettomuudesta ja ”kysyntävetoisesta” talouspolitiikasta eivät perustu mihinkään järkevään taloudelliseen analyysiin. Kaksikon näkyvä asema talouspoliittisessa oppositiossa onkin yksi osoitus aikojen synkkyydestä.

Ahokkaan haastattelu tarjoaa aika edustavan katsauksen blogaajien ajattelutapaan. ”Kysyntä on avainsana. Toinen yhtä tärkeä on tarjonta”, haastattelussa todetaan. Tämä on tietysti totta, joskin hyvin ilmeisellä, latteutta lähietäisyydeltä hipovalla tavalla. Mutta sitten Ahokas valistaa meitä, että kysyntä ja tarjonta jakavat taloustieteen ”oppikunnat” karkeasti kahteen, keynesiläisiin ja uusklassisen teorian kannattajiin.

Tämä ei pidä paikkaansa. Nykyaikaisen taloustieteen keskeinen sisältö on tasapainoajattelu. Tämä tarkoittaa sitä, että katsotaan millaiseen lopputulokseen päädytään kun erilaiset päätöksentekijät, esimerkiksi ostajat ja myyjät pyrkivät omiin tavoitteisiinsa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Oppikirjaesimerkki tästä on kysynnän ja tarjonnan tasapaino.

Olisi aika hassua keskittyä markkinoiden jompaan kumpaan osapuoleen, kuten jokainen tajuaa jos vähänkin asiaa ajattelee. Ei ole olemassa ”keynesiläisiä” aamiaismuromarkkinoiden tutkijoita, jotka ajattelevat aamiaismurojen kysyntää ja ”uusklassisia” tutkijoita, jotka pohtivat murojen tarjontaa.

Jonkinlainen jako voidaan ehkä tehdä keynesiläisen ja ei-keynesiläisen taloustieteen välillä. Jako koskee kuitenkin aivan pikkiriikkistä osaa taloustieteestä, nimittäin suhdannemakroa. Vaikka kysymyksessä on muotiala, silti vain pieni murto-osa taloustieteellisestä tutkimuksesta koskee tätä. Kysymyksessä ei siis ole mikään koko taloustieteen keskeltä kahtia jakava juopa, vaan pienen tutkijajoukon keskinäinen mielipide-ero. Sosiaalisista rajoitteistani huolimatta tunnen joukon suomalaisia ekonomisteja, eikä kukaan suhdannemakron ulkopuolella katso kuuluvansa mihinkään koulukuntaan.

Nykyajan usein uuskeynesiläisiksi kutsutut keynesiläiset ja muut myös käyttävät keskenään ihan samanlaisia malleja ja tutkimusmenetelmiä. Siis niitä joita Ahokas ehkä kutsuisi ”uusklassisiksi”. Mallit ovat sellaisia, joissa on mukana ihmisiä ja yrityksiä, kysyntää ja tarjontaa, niin hyödykkeiden kuin työnkin. Jos kysyt uuskeynesiläiseltä tutkijalta, miten asioita pitää tutkia, vastaus on valtaosaltaan aivan samanlainen kuin epäkeynesiläiseltäkin . Kumpikin esimerkiksi sanoo, että huolellinen hyvään tilastoaineistoon nojaava ekonometrinen mallintaminen on soveltavan taloustieteellisen tutkimuksen peruskivi.

Ainoa, mikä erottaa uuskeynesiläisiä ja muita on suhdannevaihteluiden syitä koskeva ajattelu. Uuskeynesiläiset uskovat, että taloudessa on merkittäviä hinta- ja palkkajäykkyyksiä ja muita markkinoiden epätäydellisyyksiä. Nämä johtavat siihen, että jos huonoja asioita tapahtuu, talous sopeutuu hitaasti ja seurauksena on esimerkiksi työttömyyttä. Mielipide-ero on tavanomainen tieteellinen erimielisyys, ei syvällinen koulukuntaero. Kumpikin puoli on töissä samoilla laitoksilla, käy samoissa seminaareissa ja julkaisee samoissa lehdissä. Suomessa muuten, toisin kuin Ahokas väittää, lähes kaikki alan tutkijat ovat uuskeynesiläisiä.

Ahokas kertoo meille, että nyt uusklassisen teorian kannattajat ovat suomalaisen talouskeskustelun valtavirrassa ja keynesiläiset marginaalissa. Puoli vuosisataa sitten oli kuulemma toisin ja sitä ennen toisin. On taloushistoriallisesti aika kyseenalaista sanoa, että keynesiläinen ajattelu olisi koskaan ollut Suomessa kovin merkittävä politiikan määrittäjä. Yhtä hassu on väite, että mikään koherentti makroteoria ohjaisi politiikkaa nyt. Suomessa politiikka on politiikkaa ja tiede ei siihen kauheasti vaikuta.

Mutta maailmalla keynesiläisyys toki hallitsi. Ahokas vain unohtaa kertoa, mihin vanhan ajan keynesiläisen talouspolitiikan valtakausi loppui. Keynesiläisten valtakausi loppui näiden osaksi aiheuttamaan 1970-luvun yhtäaikaiseen suurtyöttömyyteen ja -inflaatioon, jonka piti olla mahdottomuus keynesiläisessä maailmassa.

Empiirinen todellisuus siis tuhosi siihenastisen ”simppelin” keynesiläisyyden. Samoihin aikoihin talousteoria myös kehitti selityksiä sille mikä oli pielessä. Keskeisiä näistä oli sen tajuaminen, että hallintoalamaiset ovat ihan yhtä fiksuja kuin talouspoliittiset päätöksentekijät. He pystyvät ennakoimaan tulevaisuutta ja sopeutumaan päätöksiin tavoilla, jotka tekevät ne tyhjäksi. Kysynnänsäätelypolitiikka esimerkiksi on vaikeaa, koska kaikki tajuavat että valtion tänään käyttämä velkaraha joudutaan joskus verottamaan takaisin. Samoin tajuttiin, että poliittisia päätöksiä tekevät ihan oikeat ihmiset, virkamiehet ja poliitikot, joten valtion ajatteleminen kaikkitietävänä ja hyväntahtoisena kysynnänsäätelijänä ei ehkä ole ihan järkevää. Monta muutakin teoreettista ja empiiristä edistysaskelta otettiin.

Taloustiede siis kehittyi tieteenä, ja vaikka vanha keynesiläisyys jäi taakse, tilalle tuli täysin taloustieteen valtavirtaa edustava nykyaikainen uuskeynesiläisyys. Uuskeynesiläiset makromallit ovat sellaisia, joissa 1970-luvun jälkeiset opetukset on otettu huomioon. Yllä esitetty kritiikki ei siis suoraan päde näihin uusiin malleihin. Kaikki makroekonomistit eivät ole vakuuttuneita näistäkään, mutta ne ovat joka tapauksessa erilaisia kuin vanhat keynesiläiset mallit ja ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin makromallit. Samanlaisia siis ainakin tämän keskustelun vaatimalla tarkkuudella.

Vaikka empiirinen väittely esimerkiksi finanssipolitiikan vaikutuksesta käy kuumana, kaikki taloustieteilijät pitävät uuskeynesiläisiä ihan samanlaisina kollegoina kuin muitakin. Vanha keynesiläisyys ei siis jäänyt pois muodista, vaan havaittiin vääräksi. Sen käyttökelpoiset osat jäivät osaksi ihan tavallista taloustieteen sisäistä keskustelua uuskeynesiläisten mallien muodossa. Näinhän elävässä tieteessä aina tapahtuu.

Mutta Ahokas ja Holappa eivät ole osa tätä kehityskulkua. He haikailevat vanhanajan keynesiläisyyden perään. Tämä ei itse asiassa ole yllättävää, sillä blogaajat eivät tiedä juuri mitään nykytaloustieteestä. Taloustieteellistä keskustelua ei käytännössä voi seurata ilman taloustieteellistä tutkijakoulutusta, jota kummallakaan ei ole. Tämä siitä huolimatta, että Ahokas on titteliltään pääekonomisti ja Holappa kutsuu itseään poliittisen taloustieteen tutkijaksi.

Kun blogaajat siis kuvaavat tai kritisoivat ”valtavirtaista” taloustiedettä, he puhuvat jostakin mistä heillä ei ole juurikaan ensi käden kokemusta. He joutuvat perustamaan kritiikkinsä tiivistelmiin, alkeisoppikirjoihin ja muihin toisen käden lähteisiin alkuperäisten tutkimusartikkeleiden sijasta. Mutta juuri nämä artikkelit muodostavat tieteen eturintaman, eivät toisen käden lähteet, saati blogit ja Twitter-väittelyt. Tuloksena on aivan samanlaista kamaa kuin valtavirtaisen lääketieteen tai ilmastotieteen kriitikoilla: pinnallisesti uskottavalta kuulostavaa, mutta syvemmältä olemukseltaan täysin onttoa.

Haastattelussa Ahokas julistaa kuuluvansa jälkikeynesiläiseen koulukuntaan, mikä kuulostaa siltä kuin hän kuuluisi johonkin taloustieteellisen tutkijayhteisön osaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Blogaajat eivät ole osa taloustieteen tutkijayhteisöä. He eivät esimerkiksi osallistu lainkaan Helsingin yliopistojen yhteiseen aktiiviseen taloustieteelliseen seminaaritoimintaan. Toiminta on kaikille tutkijoille avointa, mitään estettä osallistumiselle ei ole. Kaikki muut pääkaupunkiseudulla vaikuttavat aktiiviset taloustutkijat käyvät näissä seminaareissa. Esimerkiksi kaikki taloustieteen jatko-opiskelijat käyvät niissä useita kertoja viikossa.

Todellisuudessa ei myöskään ole olemassa mitään jälkikeynesiläistä koulukuntaa. Korkeintaan voidaan puhua jonkinlaisesta piskuisesta kuppikunnasta, jonka jäsenet kirjoittelevat toinen toisilleen itse julkaisemiinsa lehtiin, joita kukaan muu ei lue. Jälkikeynesiläiseen kuppikuntaan ei esimerkiksi kuulu Suomessa blogaajien lisäksi oikeastaan ketään muita.

Ahokkaan omat sanat kertovat asian aika hyvin. ”Ero valtavirran keynesiläisyyteen on siinä, että jälkikeynesiläiset ovat lukeneet tarkasti ekonomisti John Maynard Keynesin pääteoksen Työllisyys, korko ja raha, johon he pohjaavat teoriansa.” Siis erona valtavirtaan on se, että jälkikeynesiläisten ”teoria” perustuu 80 vuotta vanhaan kirjaan. On jokseenkin tarpeetonta sanoa, mikä tässä on pielessä. Mutta sanotaan silti: ajatelkaapa vaikka lääketieteellistä tai biologista ”koulukuntaa”, joka mainostaisi poikkeavansa valtavirrasta siinä, että heidän teoriansa perustuvat DNA:n rakenteen selvittämistä edeltävään yksittäiseen teokseen. Kaikki tajuaisivat, että kysymys on jonkinlaisesta kultista, ei tieteellisestä koulukunnasta.

Taloustiede on ottanut suuria askeleita 80 vuoden aikana, ei vähiten empiirisen tutkimuksen alueella. Mutta Ahokas ja Holappa eivät hyväksy myöskään nykyaikaisia empiirisiä menetelmiä. He ilmoittavat käyttävänsä ”historiallis-institutionaalista” tms. menetelmää. Menetelmän sisältö on hyvin vaikeaa ymmärtää, eivätkä blogaajien päättelyketjut teoriasta politiikkasuosituksiin ole mitenkään muiden tutkijoiden toistettavissa. Tämä olisi tietenkin tieteelliseen keskusteluun osallistumisen perusedellytys.

Blogaajat välttävätkin juttujensa joutumista tavanomaiseen tieteelliseen syyniin. Kuten sanottua, taloustieteen tutkimusseminaareissa heitä ei näy eikä kuulu. Helsingin yliopistolla toimiva ekonomisti Juha Tervala (joka muuten on keynesiläinen) sai vähän aikaa sitten apurahan Palkansaajasäätiöltä jälkikeynesiläisen ajattelun tutkimukseen Suomessa. Tämä siis tarkoittaa käytännössä Ahokasta ja Holappaa. Sen sijaan, että olisi toivottanut mielenkiinnon tervetulleeksi, Holapan mielestä oli käsittämätöntä, että ay-liikettä lähellä oleva vasemmistolainen säätiö rahoittaa häneen kriittisesti suhtautuvaa tutkijaa. Odotan Tervalan löydöksiä kiinnostuneena.

Ahokkaan ja Holapan kuppikunnan lähestymistapa erottuu tavanomaisesta taloustieteestä erityisesti siinä, ettei yrityksiä tai ihmisiä näy teorioissa missään. Pyrkimystä ymmärtää sitä, miten erilainen politiikka vaikuttaa päätöksentekijöiden kannustimiin ja sitä kautta lopputulokseen ei ole. Keskustelu koskee aina riippuvuuksia makrotason indeksien tai muiden tilastojen välillä. Tilastosuureiden välillä voi tietysti olla erilaisia korrelaatioita, mutta järkevän teorian pitäisi selittää korrelaatiot ihmisten ja yritysten käyttäytymisellä. Politiikkatoimenpiteiden arvioinnissa pitäisi ottaa huomioon, että ihmiset ovat järkeviä ja sopeutuvat tehtyihin päätöksiin. Jälkikeynesiläisten blogaajien mekaaninen ajattelu ei ota tätä huomioon.

Jos tämän puutteen tuo esille, blogaajat vastaavat kertomalla, että yritykset toimivat mielijohteesta (”animal spirits”), samoin ihmiset. Päätöksentekijät pystyvät korkeintaan reagoimaan mekaanisesti julkisen vallan toimenpiteisiin. Kukaan ei esimerkiksi hoksaa ajatella, että nykyiset julkiset velat pitää rahoittaa tulevalla verotuksella. Yritysten investointeja ei tehdä järkiperusteisesti tulevaisuuteen katsoen vaan fiiliksen ja valtiovallan manipulaation perusteella. Jälkikeynesiläinen tarina ei kerro, miksi tämä sekava käyttäytyminen johtaisi siihen markkinoiden aika hyvään toimintaan, jonka me kaikki voimme havaita päivittäisessä elämässä.

Tarina ei myöskään kerro, miksei julkista päätöksentekoa haittaa samanlainen sattumanvaraisuus ja fiilistely, vaikka yhtä lailla siellä ihmiset tekevät päätöksiä. Blogaajien maailmasta puuttuvat siis myös virkamiehet ja poliitikot. Blogaajien valtio on kaikkivoipa ja kaikkitietävä, alamaiset mekaanisesti toimivia työläismuurahaisia.

Kaikki blogaajien politiikkatavoitteet ilmaistaan makrotilastojen tasolla: muutoksina työllisyydessä, vaihtotaseessa, BKT:ssa. Koskaan ei puhuta tavanomaisen taloustieteen tapaan hyvinvointivaikutuksista, siis siitä, miten politiikka vaikuttaa meihin ihmisiin. Kukaan ei elä tilastokeskusten indekseistä. Blogaajien työväenopistossa pitämän kurssin materiaalin perusteella erilaiset tilinpitoidentiteetit näyttävät olevan tärkeitä blogaajien ajattelussa. Siis 1 + 1 = 2 tyyppiset identtisesti todet kansantalouden yhtälöt. Kiinnostava talousteoria ei luonnollisesti voi perustua yhtälöihin, jotka ovat tosia aina riippumatta ihmisten toiminnasta.

Käytännössä mitään muuta politiikkaa ei myöskään käsitellä kuin suhdannepolitiikkaa, koska blogaajien ”jälkikeynesiläinen” ”teoria” ei koske mitään muuta. Se on täysin mykkä ja hedelmätön kun puhutaan mikrotason taloudellisesta toiminnasta ja siihen vaikuttamisesta. Se ei pysty edes keskustelemaan näistä asioista, koska teoriassa ei oikeasti ole yrityksiä tai ihmisiä, joiden valintoja kannustimet ohjaisivat.

Tämän vuoksi rakennepolitiikkaa tai mitään kannustimiin vaikuttavaa politiikkaa ei kyetä kunnolla edes ajattelemaan. Ahokas ei mainitse haastattelussa yhtään politiikkatoimenpidettä, jonka tavoitteita ja keinoja ei olisi ilmaistu makrosuureiden avulla. Vaikka työttömyys lähentelee neljääsataatuhatta, Ahokkaan mielessä ei edes käy, että jospa kokeiltaisiin jotain muutakin kuin julkisen menopolitiikan tylppiä ja vähintäänkin epävarmoja instrumentteja. Ahokas ja Holappa, toisin kuin taloustieteilijät, eivät siis ole lainkaan kiinnostuneet yritystoiminnasta tai ihmisten taloudellisesta päätöksenteosta.

Voisiko työmarkkinoiden toimintaa parantaa? Pitäisikö maahanmuuttoa lisätä? Pitäisikö yleissitovuus poistaa? Pitäisikö sääntelyä vähentää tai parantaa? Miten sosiaaliturvaa pitäisi kehittää? Mitä ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pitäisi tehdä? Millainen yritysverotus olisi hyvä? Mistä kasvu syntyy pitkällä aikavälillä? Nämä ovat vain esimerkkejä tärkeistä keskusteluista, joihin blogaajien ”teoria” ei tarjoa mitään kiinnostavaa panosta ja on rakenteellisesti kyvytön osallistumaan. Se kun ei pysty näkemään asioita muina kuin julkisten menojen lisäämisenä tai vähentämisenä.

Vaikka kirjoitus on jo nyt pitkä, käsittelen Ahokkaan haastattelusta vielä muutamia kohtia, joihin kiinnitin huomiota.

Ahokas ei pidä väestön vanhenemista suurena ongelmana. ”Jos meillä olisi täystyöllisyys eikä työttömistä saisi lisää työntekijöitä, työikäisen väestön määrä toisi rajoitteita. Niin kauan kuin on työttömiä, ei ole rajoitetta.” On todella vaikeaa olla pitämättä Suomen väestörakenteen kehitystä ongelmana. Ja työttömyys tietenkin pahentaa eikä vähennä ongelmaa, koska se heikentää huoltosuhdetta vielä entisestään.

Ahokas toistelee haastattelussa, että Suomen tilanteeseen on syynä ”kysyntälama”, ei liian korkea kustannustaso. Erottelu tuntuu aika lailla yhdentekevältä. Jos yrität myydä tavaraa, joka ei käy kaupaksi vallitsevalla hinnalla, voit tietenkin sanoa, että ongelma on kysynnässä, ei sinussa. Kenties saat tästä jotain lohtua, mutta tavara ei silti käy kaupaksi, ellet alenna hintaa. Ahokas perustelee kysyntälaman olemassaoloa EK:n jäsenkyselyllä. Siellä on ilmeisesti kerrottu, että tavara ei mene kaupaksi ja vika on ostajissa.

Ahokkaan työmarkkinatarkastelu on taattua hypermakrotason tavaraa. Suomessa ei ole ongelmia työvoimakustannuksissa, koska ”Saksassa teollisuuden yksikkötyökustannusten taso oli Suomea korkeampi vuonna 2013.” On aivan käsittämätöntä ajattelua tuijottaa yksittäistä indeksiä ja sivuuttaa sen perusteella se lähes kaikkien mielestä ilmeinen tosiasia, että työmarkkinat eivät toimi. Tämä sen lisäksi siis, että tietenkään kustannusindeksin tason perusteella ei voida selittää muutoksia Suomen taloudessa.

Ahokas pitää myös tärkeänä tasapainottaa julkinen talous. Samaan aikaan hän kuitenkin kannattaa mijardien suuruista menojen lisäystä. Tavoitteiden yhteensopivuutta ei käsitellä haastattelussa.

Ahokas pitää vaihtotaseen ylijäämäisyyttä tärkeänä. Syy tähän on, se että näin saadaan ulkomailta ”rahavirtoja”. Taloushistoriaa tuntevat havaitsevat, että tässä on menty nyt paljon Keynesiä kauemmaksi ajassa taaksepäin, näköjään aina Aurinkokuninkaan aikaan saakka. Ludvig XIV:n ministeri Jean-Baptiste Colbert ajoi täsmälleen samanlaista politiikkaa. Colbertin kunniaksi voi kuitenkin sanoa, että hän kuoli ennen kuin Adam Smith ja häntä seuranneet ekonomistisukupolvet osoittivat, että merkantilistisessa rahavirtajutussa ei ole mitään järkeä. Merkantilistin löytäminen tämän päivän Kauppalehdestä on hämmentävää, eikä sillä hyvällä tavalla.

Ahokas toteaa: ”Jälkikeynesiläisyyden selkäranka on, että talouspäätökset tapahtuvat aina fundamentaalisessa epävarmuudessa.” Taloudellinen päätöksenteko tietysti tapahtuu epävarmuudessa, mutta mitä on fundamentaalinen epävarmuus? Ahokas tuskin tarkoittaa mitään tämän tapaista. Epäilys herääkin, että Ahokas tarkoittaa jotenkin kaiken olevan niin epävarmaa, että taloustieteen ja tieteen yleensä kehittämät menetelmät epävarmuuden mallintamiseen eivät tosiasiassa sovellu talouden tutkimukseen. Koska näin on, voidaan yhtä hyvin ottaa empiirisen tieteen asemesta käyttöön ”historiallinen” menetelmä ja kertoa että koska kustannusindeksi Suomessa on pienempi kuin Saksassa, kaikki on hyvin.

Kun ajat ovat huonot, on kiusaus uskoa ihmisiä, jotka tarjoavat helppoja ratkaisuja ja vieläpä kapinoivat valtaapitäviä setiä vastaan. Näköjään edes niin vakavamielinen julkaisu kuin Kauppalehti ei ole immuuni tällaiselle. Ahokas ja Holappa ovat juuri tällaisia ihmisiä. He ovat karismaattisia ja sympaattisia, mutta heidän neuvonsa eivät perustu vakavasti otettavaan tutkimukseen. Blogistien kritisoimisessa taloustieteen näkökulmasta ei ole kysymys mistään poliittisesta ideologiasta, vaikka he näin haluavat väittää.

Vasemmistolaisuus ei ole minkäänlainen este olla hyvä taloustieteilijä, niin kuin se ei ole este olla hyvä tutkija millään muullakaan alalla. Hyviä vasemmistolaisia taloustieteilijöitä on maailmalla ja Suomessakin paljon. Esimerkiksi Palkansaajien tutkimuslaitoksessa tehdään paljon kansainvälisesti hyvätasoista ja kiinnostavaa tieteellistä tutkimusta. Myös yliopistoissa on paljon hyviä aatemaailmaltaan vasemmistolaisia taloustutkijoita. Ahokkaan ja Holapan neuvot pitää sivuuttaa, koska ne perustuvat huonoon taloustieteeseen, ei koska ne perustuvat väärään ideologiaan.