Sosiaalisessa mediassa on kuohunut sen jälkeen, kun talousasiantuntemuksestaan tunnettu kansanedustaja Elina Lepomäki kirjoitti eilen Twitteriin:
”Asian vierestä. Onko muutaman henkilön apurahoin tukema #taide hienompaa kuin satojen ihmisten omin rahoin ostama taide? #markkinat”
Tähän mennessä moni on loukkaantunut, suivaantunut, yllättynyt ja jyrähtänyt. Lepomäen kommenttia on pidetty ”haksahduksena” ja verrattu perussuomalaisten edustajien kohulausuntoihin. On jopa väläytelty, että moiset kommentit viestisivät sivistyksen puutteesta. Vastakommenteissa Lepomäki avasi ajatustaan lisää korostamalla arvon olevan subjektiivista. Tuo olennaisin näkökulma meni vihaisilta humanisteiksi julistautuneilta möykkääjiltä täysin ohi. Erikoiseksi asian tekee se, että taloustieteen perusta, ymmärrys subjektiivista arvoa kohtaan, on viime kädessä hyvin filosofinen ja humanistinen ajatus. Se on juuri se asia, joka tuo talouden alan tai ”finanssijuntit” kauemmas insinööreistä ja lääkäreistä, lähemmäs humanisteja.
Joukko ihmisiä suuttui siis siitä, että Lepomäki sanoi ääneen vanhan, mutta validin yhteiskuntatieteellisen oivalluksen, jolle esimerkiksi moderni taloustiede perustuu. Sen mukaan arvo ei ole peräisin hyödykkeelle tai palvelulle sisäisestä, objektiivisesti havainnoitavasta piirteestä saati sen tuottamiseen vaadittavasta työstä, vaan yksilön henkilökohtaisesti kokemasta arvosta. Arvo voi siis vaihdella tunnearvosta käytännön hyötyihin tai spekuloituun vaihtoarvon nousuun. Käytännössä arvo voi olla useampienkin tekijöiden summa. Se on altis muuttumaan ajan myötä. Sen sijaan objektiivista ja yksiselitteistä arvoa ei ole. Usein puhuttu markkina-arvo muodostuu esimerkiksi siitä, että tiettyjä asioita arvostetaan ja vaihdetaan aktiivisesti.
Twitter-kommenteissa Lepomäeltä kysyttiin esimerkiksi sitä, tulisiko taiteen arvon olettaa liittyvän jotenkin sen rahoitukseen. Arvo näkyy käytännössä silloin, kun päätetään niukkojen resurssien kohdistamisesta. Koska kaikkea ei ole saatavilla loputtomasti ja välittömästi, niukkuus on ihmiselämässä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Rikkainkaan ihminen ei voi saada heti kaikkea haluamaansa. Taloustieteellinen niukkuuden käsite on selitysvoimainen myös silloin, jos tiettyjä asioita ei voi hankkia edes rahalla. Joka tapauksessa, jos jotain asiaa arvostaa, siitä on valmis maksamaan. Tämän takia ihmiset ovat esimerkiksi kautta historian käyttäneet tai olleet käyttämättä rahojaan taiteeseen.
Arvon käsitteen taustalla on siis oma erityinen filosofiansa. Silti maailman parhaan koulutuksen maassa edes korkeasti koulutetut keskustelijat eivät ole kyenneet käsittelemään sitä analyyttisesti raivonsa vallassa. Toiset keskustelevat arvosta, muut huomaamattaan arvoon mahdollisesti vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi Vihreiden Kaisa Hernberg nosti esille taiteen erilaisia rooleja yhteiskunnan peilinä, mm. ajatusten herättäjänä, ärsyttäjänä, riemastuttajana ja samaistumisen kohteena. Nuo ovat päteviä esimerkkejä merkityksistä tai tekijöistä, jotka vaikuttavat uniikilla tavalla jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja arvostukseen kutakin taideteosta kohtaan. Näin ymmärrettynä Hernbergin kommentti ei ole edes ristiriidassa Lepomäen esittämän subjektiivisen arvon käsityksen kanssa. Sen sijaan yhteiskunnallinen rooli tai mekanismi ei ole analyyttisessä mielessä synonyymi millekään objektiiviselle yksiselitteiselle arvolle, jolla voitaisiin esimerkiksi oikeuttaa tietty summa veronmaksajilta jotain tiettyä hanketta kohtaan, olipa kyse ”taiteesta” tai ”sivistyksestä”.
Twitter- ja blogikeskusteluista välittyi kuva, että ilman muodollista humanistista taustaa talousihminen olisi vähemmän oikeutettu keskustelemaan taiteen arvosta. Esimerkiksi Hernberg luonnehti Lepomäkeä ”finanssijuntiksi” ja kiteytti filosofiansa taiteen arvosta muotoon: ”Taiteella on arvo, koska se on.” Osoitettuaan edellä kuvatulla tavalla ylivertaisen sivistyksensä ja analyyttisyytensä Hernberg päätti varmuuden vuoksi ylistää ”oikean sivistyksen” humanistista pesäeroa teknisiin, helppoihin oppisisältöihin:
”Vanha kunnon humanistinen sivistys antaa ajatteluun sellaista laajuutta ja perspektiiviä, jota ei pelkän kauppakorkeakoulun käymällä saavuta. Tekniset asiat on melko helppo oppia nopeasti, mutta oikean sivistyksen saavuttamiseen menee paljon kauemmin.”
Toden totta, vaikka olen kauppakorkeakoulutaustainen, subjektiivisen arvon teorian olen sisäistänyt koulun ulkopuolella harrastettuani asioita, joita kanssaopiskelijat voisivat ehkä pitää humanistisina. Suurena yllätyksenä joudun huomaamaan, että koko yhteiskunnan vaurauden ja hyvinvoinnin kannalta ratkaiseva ajatus on vielä pahemmin hukassa äänekkäimmiltä humanisteilta. Nähtävästi arvon käsite on asia, jota ei pidä ainakaan laskea teknisten, nopeasti opittavien asioiden joukkoon.
”Nykymenoa Suomessa kun seuraa voi vain todeta: mitä muuta voi odottaa maassa, jota johtavat häkäpönttöjen rakentajat.”
Koko mylläkkä olisi vältetty, mikäli innokkaimmilta humanisteilta olisi löytynyt sitä, jolla he ovat äänekkäästi nostamassa itseään muiden yläpuolelle, esim. filosofista analyyttisyyttä. Tällä kertaa kaltaiseni finanssijuntit joutuvat tuomaan keskusteluun humanistista asiapuolta. Hernbergin mietteitä muotoillen voisin kärjistävästi heittää pallon takaisin: Suomen nykymenosta voi vain todeta: mitä muuta voi odottaa maassa, jossa edes humanistit eivät suuttumiseltaan malta pohtia arvon käsitettä tai ylipäätään soveltaa väitettyä humanistista sivistystään.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Thomas Taussi
Thomas Taussi on väitöskirjatutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänen erikoisalaansa ovat yritysten riskienhallinta, johdon laskentatoimi ja ohjausjärjestelmät. Aikaisemmin hän on toiminut pääomasijoitusalalla sekä kirjoittanut aktiivisesti talouden ja yhteiskunnan ilmiöistä.
68 kommenttia artikkeliin Finanssijuntit ymmärtävät taiteen arvon parhaiten
Taloustiede ei ole kyllä koskaan perustunut oletukselle että arvo on subjektiivinen käsite, joka vaihtelee ihmisestä riippuen vaan taloustiede perustuu siihen oletukseen että kaikella on arvo x. Joka muuttuu ainoastaan kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan.
Arvo on subjektiivista, mutta hinta sen sijaan määräytyy vapailla markkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella.
Niin ja kysyntä muodostuu ihmisten henkilökihtaisten preferenssien (eli subjektiivisen arvokäsityksen) perusteella. Esimerkiksi Diabeteslääkkeen hinta markkinoilla on x>0, vaikka suurin osa ihmisistä ei ole diabeetikkoja ja täten lääkkeestä ei ole heille mitään hyötyä. Sen sijaan monet diabeetikot (subjektiivisen hyödyn) vuoksi voisivat olla valmiita maksamaan jopa markkinahintaa korkeamman summan. Aggregoituina ihmisten preferenssit muodostavat tuotteen kysynnän, johon voittoa tavoitteleva yritys vastaa tarjoamalla itselleen optimaalisen määrän. Näin hintamekanismi synnyttää markkinoilla tasapainon, jossa hinnalla y myydään z määrä tuotteita.
Miten tämä kysynnän ja tarjonnan laki mittaa sitä, että esimerkiksi työntekijöille tarjottu taidepläjäys (oli se sitten pikkujouluilta teatterissa tai työtilaan sijoitettu veistos) nostaa työntekijöiden työtehoa? Subjektiivisen asiasta tekee se, että osa työntekijöistä pitää taideteosta hyödyllisenä ja osa ei. Vielä hankalammaksi asia tulee siinä vaiheessa, kun mitataan julkisen sektorin työntekijöille tarjotun taiteen taloudellisia hyötyjä, koska siellä ei ihan penniin päälle kaikki ole. Sehän on ainakin sivistysvaltioissa jo tiedostettu, että esimerkiksi hyvä arkkitehtuuri – joka on taidemuoto sinänsä – voi nostaa työntekijöiden tuottavuutta kymmenillä, ellei jopa sadoilla prosenteilla, nousseen viihtyvyyden kautta.
Valtion ja kuntien voi olla tässä valossa hyödyllistä tarjota myös tavallisille kansalaisille taidetta, koska tämä voi parantaa kansalaisten hyvinvointia, tätä kautta lisätä tuottavuutta ja vähentää esimerkiksi sairauspoissaoloja. Koska tällaisten mitattavien lukujen erottaminen kaiken kohinan joukossa on näin signaalinkäsittelyä yliopistossa opiskelleenakin nähdäkseni mahdotonta ilman testisignaaleja, odotan innolla sitä vertaisarvioitua paperia, millä Liberan putkiaivot pystyvät osoittamaan väitteensä vääräksi tai oikeaksi.
Sitä odotellessa saatan lähteä tästä teatteriin.
Ja ettei jäisi epäselväksi: taide on tarkoitus itsessään. Päätämme vaaleissa siitä, kuinka paljon siihen kannattaa panostaa.
Yleisestikin ottaen näissä Kokoomuksen / Liberan jutuissa, joita itsekin varsin liberaalina henkilönä osittain kannatan, ottaa aivoon se suorastaan idioottimainen asioiden yksinkertaistaminen. Lähes poikkeuksetta unohtuu, että kaikilla asioilla on sivuvaikutuksia, joiden mittaaminen on hyvin hankalaa tai jopa mahdotonta, ja joiden merkitys voi olla yllättävän suurikin.
Tällaisesta puusilmäisyydestä klassinen esimerkki on sellainen, että työpaikalta irtisanotaan henkilö, jonka tuottavuus on mittareiden valossa huonompi, mutta joka pitää kuitenkin työpaikalla hyvää henkeä yllä, ja jonka lähdön jälkeen tuottavuus romahtaa odotettua enemmän. Omalle kohdalleni tällaista ei ole sattunut, mutta olen kyllä ollut töissä firmassa, jossa toimii johtaja, joka uskoo tekevänsä vain oikeita päätöksiä, ja mielestäni vääriä henkilöitä on joukosta poistunut.
Toinen esimerkki voisi olla sellainen, että yritys tavoitellessaan voittoa saavuttaa parhaan suhteellinen markkina-aseman omalla alueellaan, mutta samalla romuttaa markkinoiden kokonaissummasta niin ison osan, että tuotto jää pienemmäksi kuin saavuttamalla pienemmän markkina-aseman muilla keinoin. Tämä voisi johtua esimerkiksi liiallisesta patenttioikeuksien puolustamisesta.
Liberan ja kokoomuksen jäsenet syyllistyvät myös turhan usein yksioikoiseen tilastojen tulkintaan. Tämä on tietenkin lähes aina poliittisesti tarkoitushakuista, esim. silloin, kun katsotaan, kuinka ison osan tuloveroista jokin tietty palkkafraktiili suomessa maksaa. Siinä yhteydessähän on näppärä unohtaa, että tulo- ja pääomaverot eivät kartuta Suomen kokonaisveropotista kaikkea, ja myös sen, kuka niistä veroista hyötyy ja miten (mm. erinäisten yritystukien kautta). Akateemista ja matemaattis-luonnontieteellistä sivistystä kartuttaneena henkilönä harmittaa, että vaikka ollaankin tavallaan oikealla asialla, asioita ei voida käsitellä rehellisesti ja tieteellisin menetelmin, vaan tavoitellaan lyhytnäköisesti pikavoittoja mahdollisesti haittaa aiheuttavin menetelmin.
Päämääränämme ei ole kustannusten minimointi vaan voittojen maksimointi ja se voi vaatia hyvinkin toissijaiselta vaikuttavia asioita toteutuakseen. Se, missä yksikössä voittoja mitataan (raha, lämmin tunne sydämessä, eliniänodote), on subjektiivinen valinta, josta jokainen ilmaisee tahtonsa uurnan äärellä.
Itse esimerkiksi en pidä ollenkaan noista rahankiilto silmissä järjestetyistä festivaaleista, malliin Ruisrock, vaan valitsen ennemmin underground-tapahtumia, joita pääsääntöisesti järjestävät sosiaalituen varassa elävät elämäntapataiteilijat. Mielelläni myös verovaroista tuen tällaisten hippien omintakeista elämää, joka tuo minun elämääni aitoa sisältöä sen kaupallisen junttiroskan sijasta, mitä rahan alttareilla pääasiassa tarjoillaan.
Ja kyllä, äänestin viimeksikin vaaleissa oikeistoa. Sitä ennen vihreitä. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Se saa ääneni, joka ajaa rehellisesti parhaiten minun asiaani.
Pakko olla tuon henkilön kanssa, joka kuvasi Liberan ajattelua hieman ”yksinkertaiseksi”. Taloustieteiden avulla ei voi kertakaikkiaan ymmärtää yksin yhteiskunnan toimintaa. Rinnalle tarvitaan yhteiskuntatieteitä
sekä psykologiaa, jonka avulla ymmärretään ihmismlelen toimintaa, jotta saadaan se big picture.
Liberalismin valtakautta oli 1800-luku, jolloin yhteiskuntatieteet ja psykologia olivat vielä lapsenkengissä, joten välillä tuntuu, että kyseinen ajatuspaja haluaisi kääntää kelloja 150 vuotta taaksepäin. 1800-lukua ei muisteta sosiaalisilta oloiltaan mitenkään kultaisena. Liberalistinen unelmayhteiskunta on samanlainen utopia kuin toimiva kommunismi. Ihminen tai ihmismieli eivät kerta kaikkiaan toimi niin yksinkertaisesti kuin nämä kaksi ideologiaa kuvittelevat.
”Lähes poikkeuksetta unohtuu, että kaikilla asioilla on sivuvaikutuksia, joiden mittaaminen on hyvin hankalaa tai jopa mahdotonta, ja joiden merkitys voi olla yllättävän suurikin.”
Mm. siksi niitä ei pidä rahoittaa julkisesti. Jos et voi edes todistaa, että kivat marmoripylväät virastotalon edessä nostavat kaupunkilaisten fiilikset uusiin sfääreihin, miten perustelet heidän rahojensa laittamisen niihin?
”Tällaisesta puusilmäisyydestä klassinen esimerkki on sellainen, että työpaikalta irtisanotaan henkilö, jonka tuottavuus on mittareiden valossa huonompi, mutta joka pitää kuitenkin työpaikalla hyvää henkeä yllä, ja jonka lähdön jälkeen tuottavuus romahtaa odotettua enemmän. Omalle kohdalleni tällaista ei ole sattunut, mutta olen kyllä ollut töissä firmassa, jossa toimii johtaja, joka uskoo tekevänsä vain oikeita päätöksiä, ja mielestäni vääriä henkilöitä on joukosta poistunut.”
Firmoissa tehdään päätöksiä omilla rahoilla, joten tämä tapauksesi ei mitenkään liity keskusteluun. Kun tulee irtisanottua tai palkattua väärä henkilö, päätöksen tekijät tuntevat virheen omissa nahoissaan. Julkisella puolella tehdään päätöksiä muiden rahoilla, joten virheet iskevät lähinnä muihin ihmisiin. Ei siis kannata sekoittaa yksityiselämän ongelmia tähän, sillä siitä ei koko keskustelussa missään vaiheessa ole ollut kysymys.
”Mielelläni myös verovaroista tuen tällaisten hippien omintakeista elämää, joka tuo minun elämääni aitoa sisältöä sen kaupallisen junttiroskan sijasta, mitä rahan alttareilla pääasiassa tarjoillaan.”
Minä taas en välitä pätkääkään mistään festareista. En siitä junttiroskasta, enkä myöskään hippien omintakeisesta elämästä. Millä oikeudella pistät minut osallistumaan tuon sinun harrastuksesi kustannuksiin? Tietenkin vahvemman oikeudella, koska valtion väkivaltakoneisto on tässä asiassa puolellasi, mutta ei se sitä eettisesti hyväksyttäväksi tee.
Se kysyntäkäyrä jota käytetään sen markkina-arvon määrittämiseen muodostuu kyllä subjektiivisista arvopisteistä. Markkina-arvo ei siis ole sama asia kuin henkilön subjektiivisesti kokema arvo. Tämä on ihan kansiksen perusteita.
Millainen arvo on jollain, jota ei ole tehty myytäväksi? Millainen arvo on jollain, jota ei ikinä osteta?
Tunnearvo. Tosin perikunta kyllä myy sellaisetkin, mistä omistaja ei halua luopua, jolloin arvo tulee määriteltyä myös rahassa. Tässä näkyy arvon subjektiivisuus.
Onko kaikki arvo subjektiivista? Voiko jokin olla kollektiivisesti arvokasta kaikille, vaikka subjektiivinen arvo on kaikille nolla? Voiko sivistystä ja ajatuksia omistaa? Jos ei, onko niiden arvo nolla?
Subjektiivisen arvon voimme havaita seuraamalla ihmisen valintoja. Jokaisessa valinnassa ihminen valitsee itselleen arvokkaimman vaihtoehdon. Kun ihminen ostaa tuotteen, hän arvottaa ostamansa tuotteen arokkaammaksi, kuin käyttämänsä rahasumman, tai minkä tahansa muun sillä hetkellä tarjolla olevan tuotteen. Tuotteen arvo ei siis ole siitä maksettu hinta, koska ei olisi mitään järkeä vaihtaa kahta saman arvoista asiaa keskenään. Kauppa tapahtuu vain, jos ostaja arvottaa tuotteen arvokkaammaksi, kuin kauppahinnan ja vastaavasti myyjä arvostaa kauppahintaa arvokkaammaksi, kuin myymänsä tuotteen.
Kirjastoista voi lainata kirjoja ilmaiseksi. Kirjat sisältävät tietoa, joten niiden arvo on nollaa suurempi. Kirjaston kirjojen arvon ja hinnan suhde on siis ääretön. Kuitenkaan ihmiset eivät ole 24/7 kirjastoissa, vaikka kaupan hyötysuhde on äärettömän hyvä. Miksi?
Koska myös aika on niukka resurssi ja monet ihmiset kokevat saavansa suuremman hyödyn suhteutettuna kustannuksiin, käyttämällä niukan aikansa esimerkiksi menemällä elokuviin (vaikka joutuvat maksamaan siitä rahaa) kuin menemällä kirjastoon lainaamaan kirjan ilmaiseksi. Kyse on siis subjektiivisesta hyödystä ajanköytön suhteen, jotka laskemalla yhteen saadaan kysyntäkäyrät eri tuotteille ja palveluille.
Kirjaston kirjat ovat näennäisesti ilmaisia. Kirjastoista, kuten kaikista julkisista palveluista, maksamme epäsuorasti veroina.
Kirjaston käyttäminen myös vaatii aikaa, mikä on toinen ihmisen resurssi. Ajan kuluttamisella taas on vaihtoehtoiskustannus. Kumpi on minulle halvempaa suhteessa siitä saatavaan hyötyyn. Kirjaston kirjojen lukeminen tai vaikka puistossa makoilu. Kirjaston kirjoista saa omanlaista hyötyään, kun taas rentoutumisesta puistossa omanlaista. Jos aikaa olisi rajatta, saattaisi kirjaston hyötyaste nousta. Silloin luettuaan kaikki kirjat läpi voisi siirtyä puistoon rentoutumaan.
Eli, kaupan hyötysuhde ei missään tapauksessa ole äärettömän hyvä, ja voidakseen vastata tuohon kysymykseen täytyy käsitellä ihmisen valintoja laajemmilti.
Kuka on kaupan toinen osapuoli, kun käytän aikaresurssiani kaupankäyntiin? Kuka saa minun aikani, kun luen kirjaston kirjaa?
Voiko ihminen tehdä valintoja, joista ei hyödy? Onko ihminen vailla omaa päätäntävaltaa oleva kone, joka aina vain valuu kohden maksimaalista hyötyä?
Ihminen pyrkii pääsääntöisesti kohti tavoitteitaan. Tavoitteensa hän voi aivan itse päättää. Ja tavoitteiden ei suinkaan tarvitse hyödyttää häntä itseään.
Taiteella on myös mielenterveysarvoja ja muita hyvinvointiarvoja, joita ei voida täsmällisesti mitata, eikä myöskään välttämättä edes subjektiivisesti määritellä. Mikä on vaikkapa synkässä paikassa olevan graffitin piristävä merkitys? Taiteen arvo ei siis aina ole edes subjektiivisesti määriteltävissä.
Väitätkö tosissasi että taiteen merkitys kansanterveyteen olisi mitään muuta kuin marginaalinen ilmiö?
Väitän tosissaan, että vaikka Kaisa Hernbergin lausuma oli ylimielinen, hän oli oikeassa.
Taiteen arvoa ei voi aina mitata. Sinä et pysty laskemaan esteettisesti milellyttävän ympäristön taloudellasta vaikutusta tarkasti. Etk pysty arvioimaan sitä, mitä kaikkia täsmällisiä arvoja syntyy siitä, että koet taidetta. Taide vaikuttaa joskus hitaasti ja joskus nopeasti. Eikä taide ole mikään marginaalinen asia. Taideterapia ja yritysten käyttämät taidekoulut ovat aidosti toimivia kehittämisen menetelmiä. Niidenkään tarkkaa arvoa ei voi laskea, ja esimerkiksi mielenterveyshäiriöinen ei pysty itse määrittelemään taideterapian arvoa itselleen jollakin subjektiivisella mittarilla.
Taide tallentaa historiaa ja peilaa nykypivää. Kun puhutaan vaikkapa Syyriassa olevien mittaamattoman arvokkaiden historiallisten rakennusten tuhoutumisesta, siinä ollaan oikeassa. Sen tuhotun taiteen arvoa ei voida määritellä millään mittarilla.
Eli blogin kirjoittajaa lainaten, talousjuntti on juntti vaikka olisi koulutettu.
Olet tavallaan oikeassa, mutta voisit olla johdonmukaisempi subjektiivisen arvon määritelmän soveltamisessa. Taiteen tai minkään muun asian arvoa ei voi mitata. Subjektiivisuus tarkoittaa sitä, ettei asialle ole mitään absoluuttista mittayksikköä. Arvo on filosofinen ajatus, joka näkyy vasta toiminnan kautta, kun ihminen tekee päätöksiä: mistä on valmis luopumaan saavuttaakseen jotain itselleen arvokasta. On tärkeää ymmärtää, että hinta on eri asia kuin arvo. Jos arvostus on korkeampi kuin hinta, arvostava taho olisi valmis vaihdantaan.
Tämä pätee niin taiteen kuin minkä tahansa muunkin hyödykkeen kohdalla. Kuvaamasi epäsuorat hyödyt eivät ole pelkästään taiteen yksinoikeus, vaan mittaamisen ulkopuolella olevia piirteitä ja vaikutuksia voi olla yhtä lailla vaikka konsulttipalvelussa tai innovatiivisessa toimitilojen uudelleenjärjestelyssä. Kun sanot, että taiteen arvoa ei voida määritellä millään mittarilla, sama väittämä pätee subjektiivisen arvon periaatteella myös mille tahansa muulle asialle. Ei ole mitään objektiivista mittaria. Kaikki hyödyt ovat subjektiivisesti kuviteltuja. Taiteella tai arkisemmalla palvelutuotannolla voi olla objektiivisesti havaittavia vaikutuksia ja jaettuja merkityksiä, mutta viime kädessä niiden arvo ei ole objektiivista, vaan katsojan silmässä, kokevan ihmisen mielessä.
En lähtisi julistamaan kenenkään olevan täysin väärässä tai juntti, vaikka subjektiivista arvoa ei ole maltettu ymmärtää ihmisten nimittelyn ja viisastelun sijaan. Oikeastaan se, että joku olisi selvästi väärässä, olisi edistysaskel julkisuudessa vallitsevaan ”Not even wrong” -tilaan verrattuna.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että keskustelu aiheesta kuin aiheesta tahtoo välillä olla mitä sattuu.
Minun piikkini liittyy siihen, että onolemassa asioita, joita yritetään pistää väkisin mitattavien asioien joukkoon. Talousajatteluun kuuluu mitattavuus ja itsekin konsulttina yleensä lähden siitä, että mitä ei voi mitata, ei yleensä kannata suunnitella.
Elämässä on kuitenkin paljon sellaista, joka saa väärän kohtelun, jos se yritetään asettaa mitattavien hyötyjen alttarille.
Eli kritiikkini pääpointti on se, että keskustelua yleensäkin ottaen leimaa talousajattelu, vaikka asioiden inhimillisemmillä puolilla on vähintäänkin yhtä suuri merkitys. Enkä sano ketään juntiksi mielipiteensä vuoksi. Meistä kaikki arvioivat omista lähtökhdista. On vain löydettävä riittävästi yhteisiä tekijöitä ja hyväksyttävä, että erimelisyyskin on rikkaus.
Olen samaa mieltä: sen suhteen tulee olla erityisen varovainen, mitä halutaan edes yrittää mitata. Sen sijaan ei missään nimessä pidä leimata mitattavia asioita ”talousajatteluksi” ja muita asioita ”inhimillisiksi”. Talous kun on viime kädessä inhimillisen elämän päämäärien ja keinojen ymmärtämistä sekä määrällisesti että laadullisesti. Ongelma ei missään nimessä ole se, että talousajattelua olisi jotenkin liikaa. Sen tulisi olla vaan monipuolisempaa ja laadukkaampaa.
Sama täällä. Koko ajan häirtsee rahan ja taiteen yhdistäminen. Miksi se on niin tärkeää? Ilmeisesti, koska Lepomäkeä pitää puolustaa. Kyllä saivartelulla saadaan arvo hiekkajyvällekin. ISISin tekemät tuhot olivat hyvä esimerkki, ja siksi käytetään sanaa ”mittaamaton”. Colosseum on myytävänä. En kysy miten sen arvo mitataan, vaan ilmoitan ihan fiilispohjalta, että finanssijuntti ajattelee Colosseumia hintana x, ja humanisti voi pahoin kuullessaan samassa lauseessa Colosseumin ja rahan. Ehkä luin asenteellisesti Lepomäen heiton, mutta sain sellaisen kuvan, että taide on arvokkaampaa vaihdon välineenä, kuin esteettisenä elämyksenä. Urheilullakaan ei ole sellaista arvoa. Se on vielä arvottomampaa, kuin taide, siitä ei jää mitään konkreettista ostettavaksi. Eli jos vaikka laskisi Olkiluoto 3:n, Talvivaaran ja urheilun yhteen, ja lisäisi siihen Savonlinnan oopperajuhlat, jotka ovat vanhan taiteen toistamista, ja vertaa tätä mielipuolista summaa vaikka kuvataiteilijaan, joka käy leipäjonossa, ja jolla ei ole varaa edes työhuoneeseen, eli elää tinnerin hajussa, epäsuhta on melkoinen. Niukkuudesta puhutaan hyveenä, onneksi Lepomäki ei voi nälkätaiteilijoilta enemmän ottaa. Jos ja kun meillä on kulttuuriministerinä kissatauluilija tai missi, mikä heidän arvonsa on suomalaiselle taiteelle? Eikös asiantuntemuksenkin pysty laskemaan?
Meni hieman sentimentaaliseksi, mutta en ole esiintynyt minkään alan asiantuntijana.
Thomas ja Petri
Itse koen, että talousajattelun tuominen kaikkialle on myös paha asia. Jos esimerkiksi perusarvomme on heikoista huolehtiminen, niin silloin asiaa voidaan ratkaista kahdesta lähtökulmasta. Joko toteamme, että heistä huolehditaan, maksoi mitä maksoi ja yritetään vaan sitten jotenkin tehdä se siedettävillä kustannuksilla. Tai vaihtoehtoisesti voimme ajatella niin, että hoidetaan heitä sen verran kuin meillä on rahaa.
Joku voisi sanoa, että molemmissa päädytään samaan lopputulokseen. Itse en usko siihen. Koska jos loukkaamaton arvo on se toisesta huolehtiminen, niin silloin se tehdään kaikissa tilanteissa. Talousajattelussa taas johtavana ajattelumallina on se, miten tehdään niin, että kenenkään oikeusia ei sorreta liiaksi. Se johtaa tilanteeseen, jossa heikkoista ei huolehditakaan loppuun saakka.
Sama koskee taidetta. On taiteen muotoja, joita ei esimerkiksi juuri nyt arvosteta. Mutta ne voivat muuttua sellaisiksi ajan kanssa. Visionäärejä on taiteessakin, joita ei juuri nyt ymmärretä, mutta joskus tulevat merkittäviksi. Jos ei käytettäisi yhtenä perusteena taiteen tarpeellisuutta itseisarvona, osa tästä taiteesta voisi jäädä syntymättä. Sijotustaide esimerkiksi on kohtuullisen usein köyhän apurahoja saaneen tai mesenaatin avokätisyyden ansiosta luoneen taiteilijan luomus. Aluksi ehkä pidetty vähenmän merkityksellienä, mutta myöhempien sukupolvien arvoon nostama.
”Talousajattelussa taas johtavana ajattelumallina on se, miten tehdään niin, että kenenkään oikeusia ei sorreta liiaksi.”
Olisiko sinulla tarjota arvovaltaisia viitteitä, kuka on määritellyt ”talousajattelun” tuolla tavalla?
Ei ole.
Koska en puhu nyt tutkimuksista.
Puhun käytännön talouspolitiikasta. Siinä ideologiat ja arvot ohjaavat päätöksentekoa, koska talouden tutkimus ei ole täysin yksiselitteistä. Monet päätökset perustuvat enemmän ideologisiin valintoihin, kuin siihen, että olisi olemassa yksi taloustutkijoiden yhteisesti hyväksymä totuus.
Tässä viite aihetta käsittelevään artikkeliin. http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/wp-content/uploads/2015/06/kak-22015-pekkarinen-1-netti.pdf
Jos palataan Lepomäen twiittiin mistä koko keskustelu lähti: ”Onko muutaman henkilön apurahoin tukema #taide hienompaa kuin satojen ihmisten omin rahoin ostama taide?” niin vastaus on kyllä. Sana hieno käsittää näkemyksellisyyttä, se on rajoja rikkovaa, uraa uurtavaa ja oivaltavaa, kaikki hienoja asioita. Kärjistäen ydinkysymys kuuluu: pitäisikö taiteen olla pelkästään populaarikulttuuria kehittyäkseen ja saadakseen resursseja toteutua? Vastaus on ei. Sen sijaan tarvitaan mekanismeja joilla voidaan tukea myös markkinoista riippumatta taiteen kehitystä aivan kuten tieteenkin. Sen verran nousi minullakin humanistiset niskakarvat pystyyn että pakko lisätä, luulin tämän olevan itsestäänselvää.
Näyttää siltä, että keskustelu aiheesta on ajautunut sivuraiteelle nyt muun muassa väittelyyn taiteen objektiivisen arvon määrittelyn mahdollisuudesta ja sen arvon eri mittareista, kun alkuperäinen kysymys on kuitenkin tuo markkinat vs kehitys.
Eli selvä subjektiivinen mielipiteesi Lepomäen kysymykseen on ”kyllä”. Näitä olisi saanut olla lisää, jottei keskustelu olisi ajautunut sivuraiteille 🙂
Kyllä. Perustelen mielipidettäni vaikkapa analogialla tieteeseen. Esimerkiksi suuri osa perustutkimuksesta on sellaista minkä arvoa on vaikea mitata sen hetkisillä markkinoilla ja se rahoitetaan pääosin julkisella rahoituksella. Mutta perustutkimuksen arvoa ei voida kiistää ja suuri osa tieteen edistysaskelista on sen ansiota. Markkinoiden lisäksi tarvitaan siis myös näkemyksellistä valistunutta tukea.
Tarkoitat siis sitä, että markkinoilta ei joka hetki löydy riskisijoittajia kantamaan niin suurta epävarmuutta, jota perustutkimukseen liittyy. Sitä ei voi kiistää, etteikö perustutkimuksella olisi ”jotain” arvoa, mutta sen hinnoitteleminen lonkalta on jopa subjektiivisesti hankalaa. SIlti kun valtio vie väkisin veronmaksajilta rahaa ja kohdistaa tiettyihin kohteisiin, tietyille toiminnoille annetaan samalla implisiittinen hinta. Kuten kirjoitin, arvo näkyy ihmisen toiminnassa. Politiikassa resursseja kohdistetaan sillä periaatteella, että tiettyjen päättäjien subjektiivinen arvo jyrää toisten, kuten veronmaksajien arvonäkemyksen.
Toki yksi asia perustutkimuksessa on haastava jopa kohdetta arvostavalle ja riskiä kantavalle sijoittajalle: miten taata yleishyödyllisten hankkeiden ja vaikeasti kaapattavien löydösten kohdalla investoinnin maksavan juuri sijoittajalle takaisin. Se ei silti tarkoita, etteikö sekä odotusarvoinen hyöty että realisoituva hyöty olisi subjektiivista. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei tieteestä voida johtaa perustelua, että politiikan tulisi viedä resursseja yksityisiltä henkilöiltä ja kohdentaa niitä ”näkemykselliselle valistuneelle tuelle”. Näkemykset ovat subjektiivisia ja näkemykset näkemyksellisyydestä ovat subjektiivisia. Se, että asioista päätetään demokraattisesti, on vain sopimus siitä, että enemmistön näkemyksellä on painoarvoa päätöksiä tehtäessä. Se ei ole tieteellinen todiste arvosta tai minkään näkemyksen selitysvoimaisuudesta.
Nyt tarkastellaan kysymystä laajemmasta perspektiivistä ja hyvä niin. Perustutkimuksessa ei ole lainkaan haastava kysymys se, miten taata yleishyödyllisten hankkeiden ja vaikeasti kaupattavien löydösten kohdalla investoinnin maksavan juuri riskiä kantavalle sijoittajalle takaisin. Kohdetta arvostavana riskisijoittajana, eli veronmaksajana, minua ei kiinnosta, tuottaako sijoitukseni itselleni mitattavaa hyötyä lainkaan koko elinaikanani. Minulle riittää kun tiedän, että edes murto-osa rahoittamastani työstä ja sen tuloksista edistää kulttuurin ja tieteen kehitystä tulevaisuudessa sanotaanko nyt vaikka kahden tai kolmen tulevan sukupolven aikana.
”Minulle riittää” on makukysymys, jolla on aika heikko argumenttivoima faktakeskustelussa.
Vastauksena Taussin kommenttiin: ” “Minulle riittää” on makukysymys, jolla on aika heikko argumenttivoima faktakeskustelussa. ” ymmärrän että asia on varmasti juuri näin jos keskustelua käydään kirjoittajan ja hänen edustamansa tieteenalan ehdoilla sillä tarkennuksella että “Minulle riittää” on tässä arvokysymys, ei makukysymys. Mutta pystyykö kirjoittaja ymmärtämään minun viimeisessä viestissäni esittämääni näkökantaa tai pystyykö hän ollenkaan samaistumaan ajatusmaailmaani, jos oletetaankin että tämä olisikin taloustieteellisiin faktoihin kahlitun keskustelun lisäksi myös arvokeskustelu?
Tatu, arvokysymys tai makukysymys, se on semantiikkaa sen edessä, että molemmat viittaavat subjektiivisiin näkemyksiin, joilla ei ole lähtökohtaista selitysvoimaa suurempien faktojen selittämisessä. Pystyn samaistumaan ajatukseen, että kaikille luovuttamilleen resursseille ei välttämättä odota rahallista tuottoa. Tapauskohtaisesti joissain asioissa voi nähdä tehokkaan mahdollisuuden edistää yhteistä hyvää. Sen sijaan kyseenalaistaisin valtion roolin tässä prosessissa, sillä se ei kysy, haluaako yksilö luovuttaa. Se ottaa väkisin (esim. verotuksen muodossa). Pakottaminen on minusta jo moraalinen ongelma tässä. Sen lisäksi monet hienojakoisemmat kysymykset valtiollisten päättäjien kannustimista, kyvyistä ja subjektiivisista mieltymyksistä, jotka ohjaavat varoja kohteisiin viime kädessä, ovat myös asia, joihin en pysty samaistumaan, ja jolle en lähtökohtaisesti pysty antamaan siunausta.
”Se, että asioista päätetään demokraattisesti, on vain sopimus siitä, että enemmistön näkemyksellä on painoarvoa päätöksiä tehtäessä.”
Se, että asioista päätetään tavalla, jota kutsutaan demokraattiseksi, ei ole sopimus, se on enemmistön tyranniaa.
Hyvä oikaisu, Patamusta 🙂
Ajatuksesi kuulostavat ainakin näin kauppatieteitä ja finanssialaa vähemmän tuntevalle aika radikaaleilta. Ymmärsinkö oikein että et viime kädessä kannata verojen perintää etkä demokratiaa, vaan uskot yhteiskunnan toimivan paremmin puhtaasti itseohjautuvien markkinoiden avulla? Minun intressi ei tässä ole yrittää voittaa debattia, vaan haluaisin ymmärtää mistä tämä minulle ja uskoakseni aika monelle muullekin vieras ajattelutapa kumpuaa. Onko esmierkiksi kannattamallesi teorialle joku spesifisempi nimi tai määritelmä?
Halu ymmärtää toisen ajattelua on arvostettavaa. Tästä tulisi helposti hyvin suuri keskustelu, joten koitan fokusoida olennaista. Ensinnäkin on eri asia, mitä kannattaa omien arvojen pohjalta, ja mitä taas pitää teorioina. Ideologiat eivät ole testattavia teorioita, vaan eräänlaisia makuasioita. Eli ei keskitytä siihen, mitä subjektiivisesti kannatan, vaan miten faktapohjaisesti näen verotuksen ja demokratian. Valtio ottaa verottamalla rahaa, ja aika lailla veronmaksajan välittömistä toiveista riippumatta varat kohdistetaan tiettyihin asioihin. Demokratiassa ihmisellä on häviävän pieni välillinen mahdollisuus vaikuttaa näiden varojen kohdistumiseen. Demokratiassa varoja käytetään enemmän niihin asioihin, joita enemmistö tai vaikutusvaltaiset päättäjät ja heidän kannattajansa toivovat – muiden kustannuksella. Se on eräällä tavalla verrattavissa tyranniaan, perustuipa päätöksenteko kuinka hyviin aikeisiin tahansa. Markkinoilla taas ihmiset ostavat toivomiaan asioita omilla rahoillaan, eikä sellaista järjestelmää lähtökohtaisesti määritä tilanne, jossa ihmisten rahoja käytettäisiin systemaattisesti asioihin, joita rahoittajat eivät toivo.
Pari vuotta sitten kirjoitin blogitekstin, jossa avasin tätä lisää. Toivottavasti valottaa https://www.libera.fi/blogi/bisnes-on-sopuisampaa-kuin-demokratia/
Näissä keskusteluissa olisi aina syytä määritellä käytettävät termit. Sen takia Twitter on useimmiten huono keskustelukanava, johtuen merkkirajoituksesta.
Taidekeskustelussa pitäisi ainakin aluksi sopia näistä:
– Taiteen hinta: Hinta joka taiteelle annetaan tai joka toteutuu taidemarkkinalla
– Taiteen arvo: Tämä onkin vaikeampi määritellä
– Taiteen hyöty: Tämäkin on hankalaa määritellä; mikä on taiteen yhteiskunnallinen tai subjektiivinen hyöty ja onko tällä mitään korrelaatiota sen hintaan?
Taloustieteessä hyötyä ja arvoa käytetään usein toistensa synonyymeinä. Yhteiskunnallinen hyöty on harhaanjohtava termi, joka lähinnä summaa subjektiivisia hyötyjä.
”Taloustieteessä hyötyä ja arvoa käytetään usein toistensa synonyymeinä. Yhteiskunnallinen hyöty on harhaanjohtava termi, joka lähinnä summaa subjektiivisia hyötyjä.” – Aikaisemmin totesit, että arvon=hyödyn täytyy olla aina suurempi kuin hinta, muuten transaktiota ei synny. Selvä juttu. Kun sata köyhää arvostaa taideteosta A siten, että on valmis luopumaan 10 eurosta teoksen nähdäkseen, niin transaktioiden yhteiskunnallinen hyöty täytyy siis olla >1.000€. Kun miljärdööri arvostaa taideteosta B siten, että on valmis luopumaan 1.000.000 eurosta teoksen omistaakseen, niin transaktion yhteiskunnallinen hyöty >1.000.000€ Kumman teoksen arvo on suurempi? Lepomäen mukaan teoksen B, mutta se on väärin päätelty. Teoksen A arvosta tiedämme vain, että se on enemmän kuin 1.000€ ja teoksen B arvosta tiedämme vain, että se on enemmän kuin 1.000.000€. Emme tiedä kuinka näiden teosten arvot suhteutuvat toisiinsa. A:n arvo voi olla myös > 20.000.000.000€ sillä 20.000.000.000€ > 1.000€. B:n arvo taas voi olla < 20.000.000.000€.
Olen samaa mieltä. Toisin sanoen toit esille budjettirajoitteen vaikutuksen arvon mukaisten transaktioiden toteuttamisessa. Voi aivan hyvin olla olemassa tilanne, jossa henkilö olisi valmis luopumaan vaikka koko omaisuudestaan jonkin asian saavuttamiseksi, mutta silti tuo omaisuus jäisi vähäisemmäksi kuin vauraamman henkilön tarjoama hinta samasta asiasta.
Minusta tärkein subjektiivisesta arvosta tehtävä johtopäätös on se, että potentiaalisen arvostuksen todentamiseen liittyy suuria tieteenfilosofisia haasteita. Toiminta, tarjoukset ja sopimukset ovat ainut lähde saada edes jonkinlaista luotettavaa tietoa. Vaikka täysin luotettavaa mittaamista ei käytännössä ole mahdollista tehdä, uskaltaisin väittää, että markkinamekanismit indikoivat tietoa arvostuksesta paremmin kuin vaikuttajien epämääräiset puheet taiteen ”yhteiskunnallisesta arvosta”. Harvemmin jos edes koskaan taidebudjetteja suunnitellaan tästä hyötynäkökulmasta.
Budjettirajoite on vain yksi mahdollinen rajoite. On huomioitava myös se, että taiteen käytön transaktiot eivät toteudu pörssissä, ts. ei ole yhtä markkinaa, vaan myriadi erilaisia aktuaalisia ja potentiaalisia transaktiotapahtumia jotka ovat uniikkeja, luultavasti keskenään vertailukelvottomia. On vähintäänkin markkinapaikkarajoite ja informaatiorajoite; henkilö joka olisi valmis maksamaan sen 20.000.000.000 ei vain tiedä kyseisen teoksen olemassaolosta tai käyttömahdollisuudesta. Et myöskään ole huomioinut sitä, että taide ei läheskään aina välity transaktiossa jossa vaihtuu rahaa. Ilman rahaa sinun mittarisi jää kokonaan pois. Äiti laulaa lapselleen, millä mittaat arvoa?
”Toiminta, tarjoukset ja sopimukset ovat ainut lähde saada edes jonkinlaista luotettavaa tietoa”. Ai kuinka niin luotettavaa ja kuinka niin ainoa tapa? ”Luotettavuuteen” voisi todeta lyhyesti vaikkapa ”von Neumann-Morgenstern vs. Kahnemann” ja ”ainoaan” vaikkapa ”empiirinen estetiikka”, jos nyt ihan välttämättä haluaa takertua jonkunlaiseen positivistiseen tulkintaan tuolle termillesi ”luotettava”. Ihan nyt noin alkulämmittelyksi.
Ja tiedoksi, että apurahapäätökset ovat asiantuntijapäätöksiä, joissa pyritään tunnistamaan ”taiteellinen taso” ei suinkaan ”yhteiskunnallinen arvo”. Asiantuntijuudella tarkoitetaan sitä, että tuntee sen taidealan, jonka asiantuntija on, osaa tehdä kyseistä taidetta ja ymmärtää sen taidealan teoreettiset kysymykset. Kyse on käsityötraditiosta nousevasta asiantuntijuuskäsityksestä, mestariperinteestä, johon ei todellakaan kuulu mikään hyödyn mittaaminen, vaan taiteellisen laadun tunnistaminen sen perusteella, että osaa itse tuottaa sitä. Toki tämä asiantuntijuus on ihan eri tavalla koetuksella taiteiden ja taidekäsitysten muuttuessa ja moninaistuessa, mutta mikäs nyt nykymaailmassa helppoa olisi. Periaate on kaikessa yksinkertaisuudessaan sama kuin taloustieteilijöillä: kai heitäkin pääsääntöisesti naurattaa, jos joku muurari tulee sanomaan, että Matti se vasta hyvä taloustieteilijä on, mutta Mikosta ei ole mihinkään? Varmaankin ovat aika yleisesti sitä mieltä, että vain taloustieteilijä osaa erottaa hyvän taloustieteilijän huonosta? Vai onko kenties niin, että taloustieteen sisäiset kriteerit eivät tähän yksin riitä, vaan tarvitaan jokin taloustieteestä riippumaton ulkopuolinen mittari jakamaan taloustieteen teoriat jyviin ja akanoihin? Vaikkapa esteettinen mittari?
Markkinapaikat ja informaatio ovat toden totta myös esimerkkejä relevanteista tekijöistä, joihin liittyy rajoitteita. En ole väittänyt rahan olevan se olennainen mittari arvolle. Kyse on pikemminkin siitä, mitä ihminen olisi valmis luopumaan saadakseen jotain toista. Todella subjektiivista.
Subjektiivisella hyödyllä en oikeastaan nojannut formaaliin utiliteettiteoriaan. En itse pidä utiliteettia mitattavana yksikkönä, vaan pikemminkin näen ihmisten tavoittelevan hetkessä henkilökohtaisia päämääriä myöskin subjektiivisesti arvotetuilla keinoilla. Siinä ei oteta kantaa rationaalisuusolettamiin. Se, että teet jotain, on ainut luotettava osoitus siitä, että jollain hetkellä preferenssisi ja näkemyksesi sen saavuttamisesta on ollut sen mukainen. Vaikka asia ei suoraan enää tähän liity, niin jos jotenkin haluaisi arvioida yksilön ”rationaalisuutta”, sekin olisi relevantimpaa tehdä nk. rajatun rationaalisuuden ehdoilla, mikä taas edellyttäisi täydellistä pääkopan sisälle pääsemistä ja tutkittavan kohteen tilalle asettumista. Sitä taas en näe kovin luotettavaksi nykytieteen valossa.
Minulla ei ole mitään lisättävää kommentteihisi asiantuntijapäätöksistä. Kuvasit osuvasti sen, miten asiantuntijoiden subjektiivinen arvo on nostettu apurahasysteemissä jalustalle, eikä taustalla ole mitään objektiivista ja yhteiskunnallista, mitä Lepomäen kommentista suivaantuneet ovat väittäneet.
Niin mutta hetkinen, jos taideteoksen hinta kertoo taiteen arvosta jotain enemmän kuin vain subjektiivisen ja temporaalisti rajatun välähdyksen, niin kai täytyy jollain tapaa olettaa, että valintojen realisoitumisessa on jotain transitiivista? Jos on niin kuin nyt sanot, eli ihmiset tavoittelevat hetkessä jotain henkilökohtaisia päämääriä ja vain tämä heijastuu yhden teoksen hintaan yhdessä hetkessä, niin eihän tuo hinta sitten ole mikään arvon mittari. Se on korkeintaan arvon peili, jonkunlainen materialisaatio subjektiiviselle arvolle, mutta ei mittari, sillä mittarius edellyttää intersubjektiivisuutta, yhteismitallisuutta ja vertailukelpoisuutta. Koko argumentaatiohimmelisi ”faktoista” ja ”objektiivisuudesta” lysähtänee kasaan?
Mielestäni muuten sekoitat kaksi erillistä kysymystä kirjoittaessasi apurahoista: tuleeko taidetta tukea apurahoin ja miten taidetta voidaan arvottaa. Asiantuntijaprosessin kuvaukseni oli jonkunlainen vastaus jälkimmäiseen. En toki voi enkä koe tarpeelliseksi puolustella tai perustella jonkun muun väittämiä, joita en ole nähnyt, mutta ymmärrän hyvin sellaisen argumentaation suhteessa ensimmäiseen kysymykseen, että taide on perusolemukseltaan tiedon, ymmärryksen ja kauneuden etsimiseen liittyvää toimintaa, aivan samalla tavalla kuin tiede tai tiedonvälitys on, eikä se aina voi perustua liiketaloudellisiin näkökohtiin (taide toki voi olla myös menestyksellistä liiketoimintaa, aivan samoin kuin tiede voi olla), joten on perusteltua pyrkiä varmistamaan se, että taidetta voidaan tehdä myös muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla.
En myöskään ihan ymmärrä ajatustasi siitä, että asiantuntijoiden arvioiden käyttäminen olisi ”jalustalle nostamista” – onko esim. taloustieteessä vertaisarviointiin luottaminen taloustieteen asiantuntijoiden ”jalustalle nostamista”? Eikö se ole vain heidän kuuntelemistaan? Kai sinäkin hammaslääkääriin mennessäsi kuuntelet mielummin hammaslääkäriä kuin hammaslääkäriaseman siivoojaa sen suhteen, mitä kalustollesi kannattaisi tehdä seuraavaksi?
Asiantuntijoita käytetään, jos halutaan tukea taidetta niin että sitä voidaan tehdä myös ei-liiketaloudellisin perustein. Se on _ainoa_ järkevä tapa jakaa apurahoja, eikä siinä pitäisi olla mitään ihmettelemistä. Olisi outoa jakaa apurahoja ilman asiantuntijoita, esim. sillä perusteella kenen taide myy parhaiten tai kuka on lihavin. Tämäntyyppinen tukimuoto voitaisiin toteuttaa verohelpotuksin tai vaakaa käyttäen. Sinun ja Lepomäen varsinaisen kritiikin kohteena tuntuvat olevan pikemminkin apurahajärjestelmän perusteet kuin sen menetelmät, mutta jostain syystä puhutte vain niistä asiantuntijoista. En ihan ymmärrä miksi. Koettakaa mielummin kritisoida sitä varsinaista ideologianne kanssa ristiriidassa olevaa asiaa, eli teesiä jonka mukaan yhteiskunnan tulee pyrkiä siihen, että taidetta voidaan jonkun verran tehdä myös liiketaloudellisista reunaehdoista huolimatta.
Subjektiivinen arvo jo määritelmällisestikin on subjektiivista eikä intersubjektiivista. Semantiikaksi menee se, onko mittaaminen oikea termi. Pidän nimittäin pätevänä tuota sanontaa, että transaktio olisi lähinnä arvon peili. Objektiivinen fakta koskee lähinnä transaktion historiallista tietoa: vaihtaja on preferoinut saamaansa hyötyä enemmän kuin siitä maksamaansa hintaa.
En ole tekstissäni varsinaisesti ottanut kantaa taiteen rahoitukseen, joten minusta sinä teet nyt vähän omia tulkintojasi. Subjektiiviseen arvoon nähden asiantuntija-arvio tai alan yhteisö on väline ymmärtää ja löytää näkökulmia. Kyse ei ole kuitenkaan mistään objektiivisesta tai edes rikastavasta subjektiivisesta arvioinnista. Yhteisötkään eivät ole eristyksissä, vaan alttiita heijastelemaan ajan muotia, rajoitteita ja omia intressiryhmiä.
Pikemminkin sinulla menee vähän sekaisin tuo arvottamisen rooli suhteessa subjektiiviseen hyötyyn: onko kyse alan sisäisistä, jopa mielivaltaisista standardeista vai teknisestä osaamisesta, joka on kytköksissä tilaajan hyötyyn. Tekninen arvottaminen ei ole taloudellisessa mielessä arvonmääritystä, koska siinä harvemmin kohdistetaan suoraan omia resursseja. (Toki subjektiiviset preferenssit ja ammatillisesti keksityt kriteerit voivat olla yhdensuuntaisia). Esimerkiksi taidearvostelijan näkemyksillä on harvemmin suoraa vaikutusta maanmiehen kokemukseen kulttuurituotteista tai -palveluista. Sen sijaan asiansa omaavalta hammaslääkäriltä tilataan palvelua, koska hänen ammattitaitonsa on käytännössä ajurina asiakkaan hyödylle.
Jos tukea on jaettava sillä idealla, ettei kriteerinä ole poplaarisuus, asiantuntija-arvio on varmasti teoriassa toimiva keino. Esimerkiksi vapaaehtoiset lahjoittajat, kuten säätiöt miettivät tällaisia seikkoja. Miten se muka on ristiriidassa ”ideologiamme” kanssa?
Minusta alkuperäisen juttusi pointti oli sinänsä osuva ja sekin huomio tarpeellinen, että humanisti-kulttuuripuheessa taloustieteen argumentteja tai ajattelutapaa ymmärretään usein väärin. Mutta eikö taloustieteen arvoteoriassa olennaista ole juuri se, että subjektiivinen “päänsisäinen” arvonkokemus ikäänkuin konkretisoituu, saa “päänulkoisen” hahmon subjektin valintojen kautta ja että tuo hahmo on tietyin ehdoin vertailukelpoinen muihin vastaaviin hahmoihin nähden. Kärjistäen sanottuna: subjektiivinen arvo muuttuu objektiiviseksi arvoksi rahassa. Raha standardisoi valinnan, jolloin se on sitten periaatteessa vertailukelpoinen minkä tahansa toisen valinnan kanssa. Arvo jää ehkä jossain määrin “arvoitukseksi” joltain “perimmäiseltä olemukseltaan”, mutta valinnoissa se kuitenkin määrittyy suhteessa toisiin arvoihin. Epävarmuus vähenee, tarkkuus lisääntyy.
Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että taiteen arvostuksenkin suhteen, mikäli noudatetaan samaa periaatetta, pohjimmiltaan täytyy olla kyse yhteismitallisesta vertailusta. Tätä tarkoitan mittaamisella. Tilanteessa a henkilö S on valmis maksamaan maalauksesta m1 enintään 3.000€ ja veistoksesta v2 enintään 4.000€, jolloin tiedämme, että veistoksen arvo on hänelle suurempi kuin maalauksen. Yhden henkilön yhdessä tilanteessa tekemien valintojen vertailu ei kuitenkaan pitkälle riitä, vaan täytyy voida vertailla mielellään kaikkien henkilöiden kaikissa tilanteissa tekemiä valintoja, jotta teorialla olisi selitysvoimaa. Muussa tapauksessahan käy niin, että emme pysty sanomaan, ilmensikö huutokaupassa h1 maksettu hinta 100€ millä tavoin erilaista arvostusta kuin huutokaupassa h2 maksettu hinta 200€.
Minun pointtini on ehkä ollut vain yrittää sanoa, että eipä tuo arvon ”objektivointi” taloustieteen kuvaamalla tavalla taideteoksen hinnassa oikein onnistu kovin menestyksellisesti. Ja jos näin on, tämä tarkoittaa silloin sitä, että vaikka tietäisimme, että Picasson teos maksoi Sothebyllä 350 miljoonaa ja Eppu Kääriäisen grafiikanvedos maksoi Shellin baarissa kympin, emme tämän perusteella tiedä näiden kahden teoksen keskinäisistä arvoeroista oikeastaan kovin paljoa. Ja samoin tästä seuraa myös se, että vaikka tietäisimme, että kokeellista runonlaulantaa seuraa yksi henkilö kerran vuodessa ja jonkun superpoptähden (en tunne nimiä) esityksiä seuraa miljoona ihmistä joka päivä, emme tämän perusteella tietäisi näiden kahden taiteilijan taiteen keskinäisistä arvon eroista myöskään juuri mitään. Arvo jää edelleen subjektiivisuuden vankilaan ja jokaisen vastaajan täytyy päättää itse, mikä on oikea vastaus. Jokaisen täytyisi katsoa Picassoa ja katsoa Kääriäistä ja muodostaa näkemyksensä.
Arvon peilaamisella tarkoitan sitä, että toteamme: “aha, yksi henkilö meni kokeellisen runonlaulannan esitykseen”. Sen jälkeen sanoa: “henkilö meni kokeellisen runonlaulannan esitykseen, siispä hän arvostaa kokeellisen runonlaulannan esitystä” ei tuota mitään lisäinformaatiota, kyse ei ole mistään teoriasta vaan hokemisesta. Toki tässä on objektiivinen historiallinen fakta henkilön menemisistä, mutta se ei kuvasta mitään “objektiivista” tai “faktaa” hänen arvoistaan siinä mielessä kuin mitä taloustieteen “arvojen objektiivisuus” tarkoittaisi. Vai kuinka?
Jos on niin kuin edellä väitän, on hassua kritisoida apurahajärjestelmää kysymällä “Onko yhden apurahataiteilijan taide parempaa kuin sadan ihmisen omilla rahoillaan ostama taide?” koska vastaus on: “Voipi olla, voipi olla että ei ole. Mistä taiteilijasta mahtaa olla kyse ja mitä mieltä sinä olet?” Olisi siis ehkä parempi pysyttäytyä ns. yleisessä liberalistisessa argumentaatiossa, jonka mukaan verorahoilla ei saa ylipäätään tehdä mitään, koska veroja ei ylipäätään saa kerätä muuhun kuin armeijan sekä poliisi- ja oikeuslaitoksen ylläpitämiseen. Apurahojen kritisointiin ei siis tarvita mitään erillisiä argumentteja, jotka poikkeaisivat kirjastolaitoksen, peruskoulun, päivähoidon, terveydenhoidon, joukkoliikenteen, Yleisradion, subventoidun yliopisto-opiskelun, työttömyyskorvausten, sosiaaliavustusten jne kritisoinnista. Yksi argumentti riittää. Toki sellainen politiikan tekeminen alkaisi aika pian näyttää hyvin yksitoikkoiselta äänestäjien silmissä, jossa hoetaan yhtä ja samaa väitettä kuukaudesta toiseen, mutta se onkin ikuinen ongelma kaikissa fundamentalismin lajeissa. Ymmärrän hyvin, että Lepomäen täytyy yrittää keksiä parempia täkyjä.
Selvästikin ajattelet asiaa poikkeuksellisen hienojakoisesti. En äkkiseltään huomaa, että olisin eri mieltä ensimmäisen kappaleen luonnehdintasi kanssa. Subjektivismiin liittyy kontekstispesifisyys: aika ja olosuhteet voivat muuttaa preferenssejä, jolloin historiallinen tieto preferensseistä ei ole tae tai ”luotettava” indikaattori siitä, että samat valinnat tapahtuisivat toisissa olosuhteissa tai tulevaisuudessa ylipäätään. En ole aivan varma, mihin auktoriteettiin viittaat ”objektivoinnilla”, mutta pohdintasi siltä pohjalta voin allekirjoittaa. Esimerkkisi henkilön menemisestä runonlaulannan esitykseen tuottaa taloudellista arvoa sitä teoriaa vasten, että toiminta todistaa preferenssit. Toki preferenssien taustalta voi löytyä yhtä sun toista: kokeilumielisyyttä, heuristiikkoja, ns. rationaalista laskelmointia jne. Tieto resurssien vaihdannasta on ehkäpä olennaisempaa: satunnainen osallistuminen yhteen tilaisuuteen ei välttämättä maksa paljon, mutta jos ihminen on valmis maksamaan enemmän (varsinkin suhteutettuna henkilön käytössä oleviin resursseihin), arvostuksesta on tehtävissä johtopäätöksiä ja huomattavissa eroja muiden ihmisten valintoihin. Noin muuten kyseessä on todennäköisesti taloustieteen sisäinen vivahde-ero. Näkisin, että ”objektivointi” liittyy tieteilijöiden haluun tehdä yleispätevämpiä johtopäätöksiä oikomalla oletuksia ja yksinkertaistamalla asioita, jolloin hienojakoisen todellisuuden huomioiminen tuo mieleen lohduttomia ajatuksia murenevasta selitysvoimasta.
Minusta Lepomäen kysymys oli tahtomattaankin relevantti keskustelun herättäjä siinä mielessä, että se paljasti yllättävän teoreettisen ja tietämättömyyden ja sitäkin oudomman kammon validia subjektiivisen hyödyn ajattelua kohtaan. Kuten useista keskusteluista ilmeni, taiteelle nähtiin sisäinen objektiivinen arvo, jonka kyseenalaistaminen saatettiin rinnastaa jopa sivistymättömyyteen. Sitten oli myös mahdollista, että tietyt tahot nostivat oman subjektiivisen arvonsa muiden yläpuolelle vaatimalla etuoikeuksia, kuten osuutta valtion budjetista, perustuen subjektiiviseen näkemykseen taiteen objektiivisesta arvosta. Oikeastaan olisi väärin sanoa, että subjektiivinen arvo jotenkin pyhittäisi näkemyksen, että vapaaehtoista rahoitusta saavat asiat olisivat jotenkin objektiivisesti parempia. Pikemminkin subjektiivisen arvon teoria palauttaa maan pinnalle ne, jotka vaativat tietynlaista politiikkaa väittämällä argumenttiensa olevan jotain muuta kuin subjektiivisia mielivaltaisia preferenssejä. Menemättä edes varsinaisesti liberalismiin, subjektiivisen arvon pohjalta voi pallon heittää eteenpäin tässä asiassa ja vaatia kaikkia tarkastamaan omien arvoa koskevien väitteiden uskottavuutta suhteessa yhteiskuntateoriaan.
On ihan eri asia sanoa, että kun taideteoksen hinta on x euroa tilanteessa t1, tästä voimme päätellä, että taideteoksen hinta on x+n euroa tilanteessa t2, kuin sanoa, että on mahdollista päätellä taideteoksen yksittäisistä hintaesiintymistä taideteoksen arvoon yleensä. Taloustiede on tietenkin validi työkalu ensimmäisen esimerkin laskutoimituksiin, mutta toinen on se jossa Lepomäen uskontokunnan mopo karkaa käsistä.
Jos paheksut sitä, että Lepomäen kriitikot esittivät oman subjektiivisen arvokäsityksensä objektiivisena, niin minun pointtini on itse asiassa aika symmetrinen: kritisoin Lepomäkeä siitä, että hän esittää oman subjektiivisen arvokäsityksensä objektiivisena.
Lepomäen heitosta vielä sen verran, että kyllähän se oli täky, jolla oli tarkoituskin saada sellaiset ihmiset suuttumaan, jotka eivät automaattisesti osanneet lukea sitä tiettyä teoreettista taustaa vasten. En oikeastaan osaa arvostaa tuollaista toimintaa. Olisi selvemmin kertonut mitä itse tarkoitti ja mitä arvo hänen mielestään on, mistä teoreettisesta näkökulmasta hän asiaa tarkastelee. Nythän tämä kaikki jäi selvittämättä. Eikä Lepomäki omilla sivuillaan kerro “Hei, olen Elina Lepomäki, kaikki mitä tästä maailmasta sanon tai ajattelen, on johdettu suoraan Milton Friedmanin kirjoituksista ja on ymmärrettävissä vain seuraavien lähdeteosten perusteella: XXX, XXX, XXX”. Arvoteoriasta tietämättömät jäivät edelleen tietämättömiksi. Saatiin aikaan vain kalabaliikki, josta irtosi Lepomäelle muikeat naurut, muutama kannattaja lisää ja mielensäpahoittajille paha mieli.
Koko episodi ja irtopisteet olivat mahdollisia vain sillä ehdolla, että Lepomäki ja hänen opponenttinsa puhuivat toistensa ohi. Ja toki tämä ohipuhunta täytyi varmistaa huolellisilla sananvalinnoilla, ikäänkuin rakentaa ansa, joka laukeaa mahdollisimman näyttävästi, muutenhan ei nauruja olisi irronnut. Ja vaikka allekirjoitankin näkemyksesi siitä, että moni kommentoija ei osannut ollenkaan nähdä Lepomäen kontekstia, luultavasti siksi, että ei ole koskaan edes vilkaissut taloustieteen teorioihin päin (ja tämä asiantila on toki itsessään surullinen), ja saattoi jopa antaa itsestään vähän hupaisan vaikutelman, en ole samaa mieltä siitä, että vastalauseiden pääpointtina olisi yleisesti ollut taiteen _sisäisen_ objektiivisen arvon puolustaminen tai oman subjektiivisen arvon nostaminen muiden yläpuolelle.
Jos nyt hieman kärjistän, niin Lepomäkihan ilmoitti, että taiteen arvon _objektiivinen_ mitta on raha, eikä muita _objektiivisia_ mittoja ole. Tämähän ei rakenteeltaan olennaisesti eroa ISIS-järjestön ilmoituksesta, että taiteen arvon mitta on Koraani. Itse luin monen vastauksen reaktiona tähän fundamentalistiseen ilmoitukseen. Jos reaktiot eivät olleet teoreettisesti hyvin konstruoituja, niin se on yksi asia, mutta ei ole kauhean vaikea visioida, että Lepomäen mittaristoa ehdottoman tiukasti noudattaen voitaisiin päätyä räjäyttämään hyvinkin suuria määriä taidehistoriallisesti ajatellen “korvaamattomia” (mutta Lepomäen mittariston mukaan vain 70.000€ arvoisia) asioita maan tasalle aivan ISISin tyyliin. Ehkä Colosseum tuottaa lipputuloina enemmän kuin samalle paikalle rakennettu Disneyland, mutta Colosseum onkin poikkeus säännöstä.
On muuten hassua puhua subjektiivisesta “mielivaltaisena”. Koetko itse, että kaikki sinun subjektiiviset valintasi ja arvosi ovat “mielivaltaisia”? En usko että koet, ja voisin jopa väittää, että jos kerrot omista subjektiivisista valinnoistasi ja arvoistasi minulle, en luultavasti pitäisi kovinkaan montaa niistä mielivaltaisina, vaan hyvinkin ymmärrettävinä, johdonmukaisina ja mielekkäinä. En välttämättä koe itse samalla tavalla kuin sinä, mutta se ei tarkoita, että pitäisin sinun subjektiivista kokemustasi “mielivaltaisena”.
Satunnaisgeneraattorin tuottamia valintoja voisin sen sijaan varmaankin pitää “mielivaltaisina”.
Ymmärrän tulkintasi. Oman teksini tarkoitus oli puuttua tuohon ohi puhumiseen ja tuoda jonkinlaista perusteellisuutta sekä kiinteyttä mm. twitterin tokaisutyyliseen keskusteluhässäkkään.
Se, mitä vastattavaa itselläni oikeastaan tähän on, liittyy lähinnä subjektiivisuuden mielivaltaisuuteen. Subjektiivisuutta voisi verrata mielivaltaisuuteen siinä mielessä, ettei sillä pohjimmiltaan ole intersubjektiivista järjellistä perustaa. Yhteisymmärrys, joka tällaiselta pohjalta kumpuaa, vaatii käytännössä kommunikaatiota ja ymmärrystä sekä toiminnan tasolla myös kannustimia sekä sopimista. Se ei silti tarkoita, että kyseessä olisi jotain subjektiivisuutta ”korkeampaa” tai ”objektiivisempaa”. Mielivaltaisuus ilmaisuna lähinnä havainnollistaa subjektiivisuutta, jos argumenttien takana on pohjimmiltaan henkilökohtainen preferenssi vailla sen objektiivisempaa tarttumapintaa, kuten makumieltymyksistä riippumattomia faktoja.
Arvon subjektiivisten kokemusten perusta on nähdäkseni ihmisen lajityypillisissä ominaisuuksissa ja vuorovaikutustapahtumissa ympäristön kanssa. Samanlainen perusta on ”järjellä”, siis niillä mekanismeilla, joilla hahmotamme maailman rakennetta ja tapahtumia. Potentiaali yhteisymmärrykseen lienee lähtökohtaisesti samantyyppinen molempia ilmiöitä koskien. Kiitos mielenkiintoisesta ja inspiroivasta keskustelusta!
Ajoin vain takaa sitä, että on eri asia käyttää argumentoinnissa faktoja ja logiikkaa kuten 1+1=2 kuin puhdasta henkilökohtaista mieltymystä. Tosiasioista ei tietenkään pysty vielä vetämään moraaliväitteitä. Debateissa lisäarvoa voi syntyä vain, jos ensin on löydetty riittävästi yhteistä pohjaa ja idea toisen positiosta. Muuten päädytään eipäs juupas -pattitilanteeseen, mutta sellaistahan politiikka usein on.
Kiitos antoisasta ajatustenvaihdosta!
On ymmärrettävää ja hyväksyttävää että Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin puhe on koettu loukkaavaksi jos siinä esitetty kritiikki sotii omaa, subjektiivista arvomaailmaa vastaan. On ymmärrettävää, että provosoituneena tulee puolustaneeksi sitä melko tunnettua väittämää, jonka mukaan taiteella ei oikeastaan olisikaan muuta, kuin rahallinen arvo. Hyväksyttävää tai oikeutettua tällainen ajatelu ei kuitenkaan ole. Omaan maailmankuvaan sopimaton taide johdattaa meidät henkisen kasvun kautta uuden ymmärryksen äärelle. Taiteen etiikka määrittelee taiteelle ulkoisen arvon (moralismi) jolla tarkoietaan juuri kykyä johdattaa taiteen vastaanottajauusien, yhteisesti hyviksi koettujen ajatusten ja käsitysten luokse, sekä sisäistä arvoa (autonomismi) jolla taidemaailma sisäisesti, omaan asiantuntemukseensa perustuen määrittelee tietynlaisen taiteen paremmaksi kuin toisen. Tyypillisesti merkittävät palkinnot, kilpailut ja kansain- ja kulttuurienvälinen yhteistyö tekee näkyväksi taiteen sisäisen arvon ja tuo sen taidemaailman ulkopuolella olevan suuren yleisön tietoon.
Taidemaailmassa subjektiiviset, usein jaetut näkemykset vaikuttavat siihen, mitä ihmiset pitävät arvokkaana tai ”parempana” taiteena. Taiteella ei siis ole mitään sisäistä arvoa. Muuten se olisi todistettu ja osoitettu. Kilpailut, näyttelyt ja muu vastaava työ lähinnä vaikuttaa subjektiivisiin mieltymyksiin ja saattaa lisätä ihmisten arvostusta taidetta kohtaan.
Thomas Taussi, olet oikeassa. Olisi pitänyt sanoa ”sisäistä” arvoa. Se olisi tehnyt ymmärrettävämmäksi sen että, tarkoitin nimenomaan ”taidemaailman sisäistä” ja ”ulkoista” arvoa. Sivumennen, on mielenkiintoista että kirjoitata parempana-sanan lainausmerkeissä kun asiayhteys on (taiteen) etiikka.
Objektiivisuuteen riittää myös, että jokainen tutkija voi päätyä samaan lopputulokseen tiedeyhteisössä hyväksytyillä metodeilla (objektiivisuus intersubjektiivisuutena). Tämä on suora lainaus Wikiediasta.
Eli tiede hyväksyy objektiivisuudeksi sen, jos tiedeyhteisöllä on yhdenmukainen näkemys asiasta. Yleensä se edellyttää, että toisistaan riippumattomissa tutkimuksissa päädytään samaan lopputulokseen.
Eli tästä tulee se, että taidetutkijoiden yhteisesti hyväksymät taiteen merkitykset ja arvot riittävät tekemään asiasta objektiivista.
Eli väite, että taiteen arvo on taide itse, on objektiivinen, jos taidetutkijat sen yhteisesti ja riittävän laajasti hyväksyvät.
Nyt kysymys kuuluu. Onko riittävän moni tutkija sanonut, taide itsessään on arvo?
Tässä muuten arvokasta pohdintaa aiheen eri puolilta.
Ai niin se linkki äskeisestä unohtui: http://www.ebm-guidelines.com/dtk/shk/avaa?p_artikkeli=ttl00615
Tieteellisellä objektiivisuudella viitataan tutkimustuloksiin, faktoihin. Tällainen voi olla esimerkiksi painovoima tietyllä leveyspiirillä. Mielivaltaisesta näkemyksestä tai makuasiasta taas ei saa muuta tieteellistä faktaa kuin korkeintaan populaatiotutkimuksen: tykätäänkö Beatlesista enemmän kuin Rolling Stonesista. Sen sijaan tiede ei pysty ottamaan kantaa absoluuttisesti kummankaan paremmuuden tai arvon suhteen. Se vaatisi jo sitä, että paremmuudelle ja arvolle olisi yksiselitteinen kriteeristö. Tietty pieni yhteisö voi keksiä oman kapean kriteerinsä paremmuuden arvioimiseen, mutta mielivaltainen kriteerivalinta on edelleen subjektiivista. Taideyhteisö voi väittää, että taiteen arvo on taide itse, mutta väittämän arvo rajoittuu pelkästään siihen pieneen yhteisöön, joka subjektiivisesti hyväksyy tuon väittämän.
Tieteellisessä mielessä taiteen arvo on taide itse on aika sisällötön kehä, eräänlainen nollaväite. Sen takia ylipäätään kirjoitin tämän blogitekstin, jotta aihetta voitaisiin käsitellä koko yhteiskunnan ja konkreettisen ihmisen toiminnan, päätösten ja resurssien kohdistamisen näkökulmasta. Tuollaisiin asioihin nähden väite ”taiteen arvo on taide itse” ei tarjoa mitään hyödyllistä tai selitysvoimaista. Tässä olikin kattavasti asiaa pureskeltavaksi. Kannattaa aloittaa ahkera itseopiskelu esim. siitä, mikä on makuasioiden ja faktatiedon ero.
Raha ja taide ovat arvoja, mutta ne edustavat eri kategorioita. Kauneus ja taide edustavat esteettisiä arvoja. Raha ja voitto edustavat mahtiarvoja. Taiteen sisäisen arvon todistaa tahdoton haltioitunut reaktio, liikuttuminen, nauru. Antiikin teatterista jo juontaa katarsis, Stendahlin syndrooma lienee sadan vuoden takaa, ja silloin Sibeliuskin ”fantisoi”, eli sai luonnosta voimakkaan inspiraation puuskan. Luolamaalaukset olivat arvokkaita ja informatiivisia teoksia. Niitä ei voinut irroittaa ja myydä. Lyömäsoittimilla on ollut uskonnollinen, viestinnällinen, riitti ja viihdearvo. Taidetta ei oikeastaan saa puhumalla tyhjäksi, niin kuin ei ”arvo”-käsitettäkään, mutta tekisi mieli sanoa, että pankkien bittivirrat, joita nykyään kutsutaan rahaksi, ne ovat tyhjää. Niissä ei ole konkretiaa, joten eettisesti ajatellen niiden omistaja voi manipuloida halutessaan koko järjestelmää. Kun ostat bittivirralla oravannahan, kummassa on arvo? Vaihdon välineitä?
Miksi taidetta, jota kukaan ei halua, tulisi tukea? Vääntäkää juntille rautalangasta, please.
Ymmärrän sen, että tuetaan huomiota herättänyttä taiteilijaa uudessa produktiossaan. Silloin lähtökohta on sama kuin perustutkimuksella; tukemisen perusteena on odotusarvo, voimme saada tukemalla jotain merkittävää, joka muuten jäisi syntymättä. Siitäkö on kyse? Vai väittääkö joku, että mitä tahansa ”taidetta” kannattaa tukea, ”koska taide on”? Ko. perustelu on muutenkin älyllisesti niin epärehellinen, että ihmettelen itsensä sivistyneistöön laskevan sellaisia ilmoille päästelevän.
Kummallinen asia tuo taide. Tulimme poikenneeksi viime kesänä Kauttualla, jossa oli Alvar Aallon aikanaan jo 1930-luvulla suunnittelemassa terassitalossa mahdollisuus tutustua yhteen asuntoon. Kummallista miten tuo yksittäinen asunto valoisuudessaan ja hienovaraisissa suunnitteluratkaisuissaan jälleen kerran sai hienoimmatkin nykyajan talot tuntumaan jotenkin kömpelöiltä. Sama kokemus tuli vuosia sitten kun poikkesimme Villa Maireassa. Kysymys lienee taiteesta ja sen kokemisesta.
En ymmärrä. ”..taidetta, jota ei kukaan halua”? Eihän sellaista taidetta ole. Aina joku haluaa. Ketju ei ala huomion herättämisestä useinkaan. Aurora-tietokannasta löydät kaikki apurahoja jakavat tahot. Esimerkiksi Samuel Huberin säätiön ja Musiikin edistämissäätiön apurahaohjeistuksen alussa lukee heti: ”Apurahoja myönnettäessä tärkeimpiä kriteerejä ovat taiteellinen korkeatasoisuus ja uuden luominen.” Yksityinen voi saada Huberin säätiöltä 1500€ miinus verot. Koko potti vähennetään sosiaalituista, jos hakijalla ei ole toista ammattia. CV, ja essee käyttötarkoituksesta, ja täydellinen raportti kuitteineen siitä, mihin raha on käytetty. Ei siis mitään valtavaa törsäysluksusta. Kuitenkin siis koulun jälkeen haetaan omalla työllä ja idealla apurahaa. Jos levy, esitys, tai näyttely, kirja, menee hyvin, saa taiteilija sulan hattuunsa, joka sulka näkyy seuraavassa anomuksessa. Esim. 3700 ihmisen poikkitaiteellinen Ilmiö-festivaali sai Turun kaupungilta 1000€ avustusta. Jos haluaa tukea mitä tahansa taidetta, silloin on tehtävä valinta. Silloin pitää palkata asiantuntija, tai opiskella alaa. Kyllähän Hagelstam arvion antaa. Suomessa uusi joukkorahoitussysteemi on terve todistus siitä, että ihmiset eivät ole avuttomia valinnoissaan. Tuhansia ihmisiä luovuttaa rahaa projektiin, jonka he uskovat toteutuvan. Useinmiten taiteilijan koulutus vaikuttaa, ja se, kuinka isoilla pelikentillä hän on aikaisemmin vaikuttanut. Voi tarkistaa, mitä apurahoja hän on saanut. Asia on rahalla pluttaajille vaikea selittää, koska sitä ei voi loogisesti kertoa. Joku näkee paperiin piirretyssä viivassa s-kirjaimen, joku taas hammastahnatuubista pursotetun käärmeen joka liikahtelee. Aikoinaan kun tutustuin jazz-musiikkiin, en koskaan tajunnut, mitä basso kuvioi, ja miten se liittyy sointuihin. Se oli siis analyyttistä. Sitten kaverini sanoi: ”Anna mennä vaan, älä analysoi, sinä joko pidät siitä, tai et.” Ja tästä on taiteessa kysymys: tunteesta, intuitiosta, mielikuvituksen lennosta ja eläytymisestä. Okei, tämä asia on blogistin käsikassara. Ei ole helppo mitata näitä määreitä. Mutta voiko mitata kauneutta, nöyryyttä, moraalia, hyveitä jne..? Se on vaikeaa. Mutta konkreettista esineellistä arvoa pystymme, ja varallisuus on arvo.
Kävivätkö monet siis katsomassa vain ”bittivirtaa” käydessään esim. katsomassa Taidehallissa juuri päättynyttä 101 kaikkien puolesta -näyttelyä, josta tuskin jää mitään käsin kosketeltavaa jäljelle?
Jaa-a, Cartier-Bressonin näyttelystä jäi informatiivinen esite. Mutta sillä ei liene merkitystä. Nalle voi ostaa Colosseumin, mutta hän ei voi ostaa sitä esteettistä elämystä, minkä jotkin siitä saavat. Toki hän voi nostaa sisäänpääsymaksua niin, etteivät bittivirrattomat esteetikot pääse nauttimaan. Eli olen edelleen sitä mieltä, että rahalla voi ostaa tavaran, muttei esteettistä nautintoa, sisältöä. On melko paksua todeta, ettei esim. Sikstuksen kappelilla ole itseisarvoa. Miksi ökyrikkaat kuitenkin hakeutuvat keekoilemaan tällaisiin kulttuuripyhättöihin?
Onneksi meillä on historia täynnä näitä taiteilijoita, joiden töitä ei kukaan ole kiinnostunut ostamaan ja jotka vain loisivat ”yhteiskunnan elätteinä” kuten
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Vincent_van_Gogh
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Aleksis_Kivi
Joista jälkimmäisestä mitättömyydestä sanotaan mm.
”Aleksis Kivellä ei ollut lainkaan säännöllisiä tuloja. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki, Ahlqvistin kritiikki ja pakollinen maaseudulla asuminen masensivat. Elämänsä viimeisinä vuosina Kivi kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, jossa senaikaiset hoitomenetelmät ehkä vain pahensivat potilaiden tilaa.”
Olisipa Lepomäet ja kumppanit eläneet tuolloin, niin olisi selvitty ilman heidän tuotoksiaan.