Ronald Reaganin tie markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien johtohahmoksi

Kuinka Ronald Reagan löysi tiensä Yhdysvaltain markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien johtohahmoksi 1970-luvulla.

Demokraatista Republikaaniksi ja Kuvernööriksi 

Ammattiliittojohtajana kunnostautunut Ronald Reagan oli puoluekannaltaan demokraatti vielä 1962, kun hän johti Democrats for Nixon – nimisen yhdistyksen kampanjaa republikaanien Nixonin tavoitellessa Kalifornian kuvernöörin virkaa. Nixonin sijaan valituksi tuli kuitenkin Demokraattien Pat Brown. Reagan oli aiemmin tukenut ystävänsä, Presidentti John F. Kennedyn terveydenhoitouudistusta, jossa maksuton terveydenhoito taataan kaikille ikäihmisille. Kun Presidentti Lyndon Johnson ja oikeusministeri Robert Kennedy hahmottelivat laajaa liittovaltiotason hallintobyrokratiaa, valtion kontrollia yrityselämään, sekä korkeaa verotusta ja yleistä terveydenhoitoa kaikille kansalaisille, alkoi Reaganin mielestä demokraattien politiikka olla liian lähellä sosialismia. Niinpä hänelle alkoi uusi elämä republikaanina. Republikaanien Barry Goldwater sai vuoden 1964 presidentinvaalikampanjalleen Reaganista valovoimaisen vetäjän. Kun Goldwater oli hävinnyt vaalit Johnsonille, Washington Star kirjoitti, että jos Goldwater olisi vain istunut hiljaa, ja antanut Reaganin hoitaa kaiken puhumisen, niin Goldwater olisi löytänyt itsensä Valkoisesta Talosta. Monet republikaanit ajattelivat samoin, ja puolueen konservatiivien piiristä houkuteltiin Reagan kuvernööriehdokkaaksi Kaliforniaan vuoden 1966 vaaleissa.

Kalifornian kuvernöörivaali 1966 oli jättimenestys Reaganille, hänen voittaessaan istuvan kuvernööri Brownin yhdellä Yhdysvaltain historian suurimmista äänieroista. Kampanjasta on jäänyt elämään runsaasti Reaganin huumoria. Kun haastattelija kysyi Reaganilta mitä hän on mieltä Brownin suunnitelmista tasapainottaa Kalifornian budjetti, vastaus kuului ”kuvernööri Brownin lupaukset ovat yhtä vaikeasti luettavissa kuin Playboy-lehden aukeamilla olevat lupaukset, silloin kun vaimoni kääntää sivuja liian nopeaan tahtiin.”

Reagan linjasi virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1967 selkeät sävelet talouspolitiikalleen. ”Joko luotamme itsehallintoon tai vakuutumme että pieni intellektuelliksi itseään nimittävä eliitti, kaukana pääkaupungissa, osaa suunnitella elämämme paremmin kuin me itse. Onko meidän kohtalomme automaattisesti verottaa ja tuhlata kunnes kansalla ei ole mitään jäljellä tuloistaan”. Kuvernöörinä Reagan toteutti ajatuksensa käytännössä ja palkkasi talouspoliittiseksi neuvonantajakseen professori Milton Friedmanin Chicagon Yliopistosta. Friedman sai vuonna 1976 taloustieteen Nobelin, minkä yhtenä perusteena oli Kalifornian osavaltion taloudellinen menestys. Ennen Reaganin kuvernöörikautta eli vuonna 1966 Kalifornian osavaltiolla oli 4 miljardin dollarin tulot ja 5 miljardin menot. Vuonna 1973 kun Reaganin virkakautta oli kulunut 6 vuotta, osavaltiolla oli puolestaan 1 miljardi ylijäämää, jonka kuvernööri halusi palauttaa veronmaksajille. Palautus ei kuitenkaan onnistunut lainsäädännöllisistä syistä. Vaikka Reagan leimautui konservatiiviksi – lähinnä oikeistolaisen talouspolitiikan johdosta – ei hän useimmissa asioissa suinkaan ollut vanhoillinen. Reagan allekirjoitti Yhdysvaltain liberaaleimman aborttilain 1967 perustellen sitä naisten terveysnäkökohdilla sekä juutalais-kristillisellä oikeudella puolustaa itseään ja terveyttään. Samoin Reagan allekirjoitti Yhdysvaltain liberaaleimman avioerolain vuonna 1970 Kaliforniaan.

Reagan houkuteltiin tavoittelemaan Republikaanien presidenttiehdokkuutta ensimmäisen kerran jo 1968. Ehdokkuuskampanjan hän teki puoliteholla ja todellisuudessa tuki Nixonia presidentiksi – hyvällä menestyksellä. Vuoden 1972 vaaleissa hän tuki suoraan Nixonia, eikä asettunut kilpailevaksi ehdokkaaksi.   Vuonna 1973 alkoi Reaganin profiili nousta valtakunnallisesti. Kalifornian talous oli hyvässä vireessä ja kuvernööri itse siinä määrin kansansuosion kannattelema, että hän alkoi kirjoittaa kolumneja valtakunnallisesti luettuihin lehtiin, mm. Chicago Tribuneen. Kolumneissaan hän neuvoi kuinka liittovaltion asioita tulisi hoitaa niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin.

Vuosittainen kuvernöörien kesäkuun konferenssi pidettiin vuonna 1973 Nevadassa Sahara Tahoe hotellissa. Kuvernöörien osaaminen kävi ilmi heidän puheenvuoroistaan, joissa kuultiin lukuisia julkista rahankäyttöä lisääviä aloitteita.  Floridan Reuben Askew piti tärkeimpänä, että olisi opittava elämään luonnon ehdoilla. Oregonin Tom McCall puolestaan halusi luoda vahvan maankäytön suunnitelman, jolla rajoitettaisiin luonnonvarojen käyttöä elinkeinoelämän tarpeisiin. Indianan Otis Bowen taas vaati parempia julkisen liikenteen palveluja veronmaksajien rahoilla. Reagan oli kuin eri planeetalta, hän ajatteli luonnostaan veronmaksajan lompakkoa ja totesi ”meidän kansalaisten tulee määrittää hallinnon tehtävät kansalaisten palvelijana ennen kuin hallinto paisuu niin suureksi, että se määrää elämämme totaalisesti. Suuren hallinnon advokaatit löytävät kyllä kohteen jokaiselle dollarille, minkä ne keräävät veronmaksajilta”. Lehdistö raportoi tilaisuudesta ja politiikkaa seuraavien kansalaisten mielenkiinto heräsi.

13.9.1973 Reagan vieraili sen vuoden katsotuimmassa viihdeohjelmassa – The Dean Martin Comedy Hour. Katsojat näkivät rennon, oivaltavan ja kuninkaallisen ryhdikkään hahmon, joka puhui myös politiikkaa kansantajuisesti. Ohjelma oli katsojille mannaa vasemmiston syöttämän henkisen itseruoskinnan vuosien jälkeen. Kollektiivisella tunteella huomattiin, että tässä on poliitikko, joka lopettaisi vasemmistoidealistien ja byrokraattien vallan Amerikassa. Samalla viikolla Reagan vähensi Kalifornian sosiaaliavun ohjelmia ja määräsi kuolemanrangaistuksen säilytettäväksi Kaliforniassa. Nekin päätökset lisäsivät Reaganin suosiota (myös Kalifornian ulkopuolella), hiljaisen ja lainkuuliaisen enemmistön keskuudessa.

Vasemmistoliberaalit poliitikot puolestaan järkyttyivät Dean Martinin ohjelman katsojaluvuista. Kansalaisten poliittisten tuntojen akanvirrasta kertoi myös elokuvien suosio. Muodissa ollutta vasemmistolaista maailmankuvaa vastaan uskalsi elokuvataiteen keinoin taistella Clint Eastwood. Hänen Likainen Harry – elokuvansa katsojaluvut ylittivät odotukset, paljastaen samalla kansan hiljaisen enemmistön ajatusmaailman.  Jo aiemmin eli 12.2.1971 oli alkanut suosittu TV-sarja ”All in the family” (suomeksi  ”perhe on pahin”). CBS:n tavoite oli sarjan avulla osoittaa kuinka tyhmiä konservatiivit ovat, mutta kansan parissa sarjan vaikutus olikin päinvastainen. Sarjan päähenkilö  Archie Bunkerin mielipiteet upposivat keskiluokkaan kuin häkä.  Faktan ja fiktion raja hämärtyi monelle, sillä demokraattien puoluekokouksessa heinäkuussa 1972 Bunkeria ehdotettiin McGovernin varapresidenttiehdokkaaksi.

Reaganin kuvernööriaikana Kaliforniassa tiukennettiin sosiaaliavun myöntämisen kriteereitä, mutta vastaavasti lisättiin avun määrää todellisille tarvitsijoille indeksisidonnaisena. Tärkeimpänä Reagan piti asian moraalista puolta. Kun demokraatit mittasivat kuinka moni eli sosiaaliavulla, niin Reagan esitti mitattavaksi kuinka moni on siirtynyt omatoimiseen elämään pois sosiaaliavun piiristä.  6.11.1973 Reagan puhui valtakunnan uutislähetyksessä kuinka Yhdysvaltain liittovaltio voisi oppia Kalifornialta: Matalammat verot, rajoitetut julkiset menot, ja pienempi hallinto eli byrokratia.  Nämä keinot antoivat kansalle suuremman ostovoiman ja talous kasvoi.

Markkinaliberaalien ja arvokonservatiivien tunnustetuksi johtohahmoksi

Tuohon aikaan Yhdysvallat oli paniikissa energiakriisin johdosta, mutta Reagania kriisi ei häirinnyt. Hänen mukaansa Amerikassa pääsi käyttämään energia-asiantuntijan titteliä jos tiesi että Abu Dhabi on kaupungintapainen paikka ja Qaddafi henkilö, eikä toisinpäin.  Reaganin mielestä voitiin rakentaa lisää ydinvoimaloita ja lopettaa energia-alan säätely. ”Energiapula ei koskisi Yhdysvaltoja, jos toimittaisiin normaalin markkinatalouden periaatteilla.” Energiakriisi oli seurausta Jom Kippurin sotaan liittyneestä OPEC:n öljysaarrosta. Syyrian ja Egyptin yllätyshyökkäyksen alettua ulkoministeri Henry Kissinger lupasi Israelin pääministeri Golda Meirille Israelin saavan kaiken tarvitsemansa avun.  Sodan ensimmäisenä päivänä arabien tuhoamat 500 tankkia ja 48 lentokonetta korvattiinkin entistä paremmilla jo sodan kolmantena päivänä, ja taistelut kääntyivät Israelin eduksi. OPEC vastasi tähän rajoittamalla öljykauppaa. Reagan aloitti tuolloin ulkopoliittisen aktiivisuutensa ottamalla voimakkaasti kantaa Israelin puolesta ja ehdotti julkista sitoumusta siihen, että jokainen tuhottu materiaalimenetys korvattaisiin, ja sitä kautta hyökkääjät luopuisivat sodasta. Kissinger vakuuttui Reaganin ulkopoliittisista kyvyistä ja ehdotti Reagania Nixonin kabinetin jäseneksi. Nixon ei tosin hyväksynyt ajatusta.

Kun oikeistolainen Spiro Agnew erosi varapresidentin virasta 1973 ja tilalle tuli maltillinen Gerald Ford, alkoi Reagan miettiä tosissaan vuoden 1976 presidentinvaaleja. Nixonin ensimmäinen valinta Agnew’n seuraajaksi olisi ollut John Connally ja puolueen johto esitti joko Nelson Rockefelleriä tai Ronald Reagania. Edustajainhuoneen Demokraattinen puhemies Carl Albert esitti Fordia, ja Nixon taipui ehdotukseen.  Nixonin erottua elokuussa 1974 Watergate-skandaalin seurauksena, tuli Fordista presidentti ja hän puolestaan nimitti Rockefellerin omaksi varapresidentikseen. Reagan sai tästä pontta ajatukselleen, että oikeistolaisesti ajattelevien ääni ei kuulu politiikassa, vaikka maan hiljainen enemmistö näin toivoisi olevan.  Nelson Rockefellerin nimitys varapresidentiksi sai republikaanien kristillisen oikeiston heräämään ja laajenemaan. Rockefeller miellettiin Itärannikon hyvätuloisen ja perinteisistä arvoista irtautuneen eliitin edustajaksi. Jälkiviisaasti ajatellen on hauska yksityiskohta kuinka Washington Star kirjoitti että Ronald Reagan on jo liian vanha varapresidentiksi 1974 tai yrittämään presidentiksi 1976.

Kuvernöörikauden jälkeen valmistautuminen presidenttiehdokkuuteen

Kun Reagan jätti vapaaehtoisesti kuvernöörin virkansa tammikuussa 1975, Los Angeles Timesin pääkirjoitus kiitteli kuinka Reagan on kuluneen 8 vuoden aikana todistanut olevansa käytännöllinen poliitikko, joka saa aikaan enemmän kuin puhuu, ja on kyvykäs hallinnollinen johtaja sekä kansallisen tason aatteellinen johtaja oikeistolaisille konservatiiveille. Reaganin kaudella osavaltion hallinnon työntekijöiden määrä nousi vähemmän kuin mitä oli väestönkasvu. Tämä oli ennenäkemätöntä. Baltimore Sun -lehden pääkirjoitus analysoi että Reaganin hallinto oli Yhdysvaltain historian ensimmäinen minkään osavaltion hallinto, joka vähensi byrokratian määrää. Siinäpä olisi mallia Sipilän hallituksen normitalkoille.

Reaganin poliittinen lähipiiri houkutteli häntä pyrkimään senaattiin marraskuun 1974 vaaleissa, mutta kongressivaalit eivät niissä oloissa (Watergate) kiinnostaneet. Reaganilla oli parempaa tekemistä.  Hän sai runsaasti puhetarjouksia, radiokommentaattorin tarjouksia ja lehtien kolumnistitarjouksia. Ainut ongelma oli muistaa laskuttaa tarpeeksi, jotta varainkeräys vuoden 1976 presidentinvaaleihin saisi puhtia. Reaganin kolumnit ilmestyivät vuosina 1975-1976 säännöllisesti 175:ssä sanomalehdessä, saaden viikoittain 15 miljoonaa lukijaa. 200 eri radioasemaa otti Reaganin poliittiseksi kommentaattorikseen. Vuoden 1975 aikana Reagan joutui kieltäytymään kolmesta tuhannesta luentopyynnöstä. Reaganin kolumneista, puheista ja radio-ohjelmista alkoi ulko- ja talouspoliittisen oikeistolaisuuden nousu halki valtakunnan.

Kongressivaalit marraskuussa 1974 olivat Republikaaneille suurin tappio sitten puolueen perustamisen eli 1850-luvun.  Silloin oli edellisen kerran Vermontista valittu demokraattinen senaattori. Syynä vaalitappioon oli Watergate ja monet korruptioepäilyt poliitikkojen keskuudessa. Rockefellerin komissio tutki CIA:n toimintaa ja Ford oli ollut Kennedyn murhaa epäuskottavasti selvittäneessä Warrenin tutkimuskomissiossa.. Nuoret konservatiiviset demokraatit Gary Hart ja Mikael Dukakis omaksuivat Reaganilaisen talousnäkemyksen (pieni hallinto, ei veronkorotuksia) ja saivat äänivyöryn kongressivaaleissa. Jopa Soulin kummisetä James Brown kommentoi veronkorotuksia vastaan ja kehui Reagania esimerkkinä hyvästä kuvernööristä.

Se mitä ei huomattu, oli vaalien jälkeinen mielipidetiedustelu, jossa ilmeni että vain 18 % Amerikkalaisista halusi itseään kutsuttavan republikaaniksi, mutta 61 % halusi tulla tunnetuksi konservatiivina. Reagan luki tutkimuksen tarkkaan ja alkoi neuvoa kolumneissaan Presidentti Fordia yhä suorasukaisemmin. Maaliskuussa 1975 Ted Carson kysyi talk-showssaan Reaganilta kuinka hän onnistui budjetin tasapainotuksessa Kaliforniassa, mutta miksi se ei onnistu muilta poliitikoilta? Vastauksena kuultiin ” se on yhtä helppoa kuin neitsyyden suojeleminen, täytyy vain osata sanoa ei ”.

2.5.1975 julkistettiin tutkimus että USA oli riippuvaisempi OPECn öljystä kuin öljykriisin alkaessa marraskuussa 1973. Ford Syytti kongressia ja suunnitteli erinäisiä tullimaksuja ja veroja polttoaineille. Ulkoministeri Kissinger tuli Pariisin kansainvälisestä energiakonferenssista mukanaan terveiset, että OPEC nostaa syyskuussa taas öljyn hintaa 2 dollaria barrelilta. Siinä Vaiheessa Reagan piti kuuluisan puheensa ” säätely riittää ja markkinatalous saa hoitaa tämän ongelman. On tullut aika huomata että hallitus ei ole vastaus ongelmiimme, vaan hallitus on ongelma”. Fordin kannatus laski Reaganin puheen jälkeen 45 %:iin.

Ulko- ja talouspolitiikan linjauksia 

Neuvostoliittolainen toisinajattelija Soltzenitzyn aloitti vierailunsa Yhdysvalloissa 21.6.1975, mutta Presidentti Ford kieltäytyi tapaamasta häntä. Fordilla oli syynsä, ETYK nimittäin oli alkamassa Helsingissä. Kissinger oli pohjustanut kokousta vuosikausia saadakseen Neuvostoliiton tunnustamaan ihmisoikeudet. Kremlin johtoa ei siis saanut turhaan ärsyttää. Fordin henkilöstöpäällikkö Donald Ramsfeld sai alaiseltaan Dick Cheneyltä raportin, jossa varoitettiin Fordin käytöksen aiheuttavan kannatuksen menetystä. Ford perusteli päätöstään lehdistölle, että Solthsenitzynin tapaamiselle ei olisi ollut riittävästi substanssia. Reagan vastasi Los Angeles Timesin kolumnissaan 15.7.75 kysymällä mitä substanssia oli Fordin samanaikaisella maatalousnäyttelyiden tapaamisilla miss mansikkakuningattaren kanssa West Virgiassa ja miss puuvillaemännän kanssa Missisipissä? Tämän Reaganin lehtikolumnin jälkeen Ford tunnusti lähipiirilleen Reaganin paremmuuden. Sinä kesänä juutalaisjärjestöt kovensivat vaatimuksiaan, jotta Neuvostoliitto sallisi juutalaisten muuton Israeliin. Israel oli erityisen läheinen Reaganille.  Reagan kertoi vastustavansa ETYK-sopimusta, koska sillä myytiin Itä-Eurooppa lopullisesti kommunismin orjuuteen. Kissingerin merkittävyys oli toki eri luokkaa. Kun vuoden 1975 Miss Universum – kisaajilta kysyttiin kuka on suurin ja merkittävin persoona sen hetken maailmassa, vastasi puolet osallistujista, että Henry Kissinger. Kisan voittaneen Anne Pohtamon vastauksen epäilen olleen Urho Kekkonen.

8.7.1975 Ford ilmoitti pyrkivänsä jatkokaudelle ja 16.7.1975 ilmaantui julkisuuteen uusi yhdistys “friends of Ronald Reagan”. Yhdistyksen johdossa olivat Nevadan senaattori Paul Laxalt, Filantrooppi Henri Salvatori ja Kalifornian republikaanien puheenjohtaja Paul Haerle. Ford lupasi 7.10.75 seuraavan vuoden budjettiin 28 miljardin veroleikkaukset ja saman verran myös menojen leikkauksia. Reaganin oppi oli viimein mennyt perille, vaikka nuokaan leikkaukset eivät riittäisi tasapainottamaan budjettia. Reagan vastasi vaatimalla 90 miljardin leikkauksia. Marraskuun alussa Nelson Rockefeller ilmoitti, ettei ole käytettävissä uudelleen Fordin varapresidentiksi. Donald Rumsfeld ilmoitti halukkuutensa tehtävään.

Kevään 1976 Republikaanien esivaalien lähentyessä Reaganin kampanjapäällikkö John Sears ohjeisti Reagania hillitsemään suurvaltasuhteiden liennytyspolitiikan arvostelua, koska Republikaanien napamiehet olivat Fordin kautta todella sitoutuneita liennytyspolitiikkaan ja Reagan tarvitsisi heitä puoluekokouksen kiemuroissa.  Niinpä Reagan standardisoi 35 minuutin illallispuheensa muottiin, jossa vain 1 minuutti käsitteli Neuvostoliittoa letkautuksella ”Amerikka on saanut liennytyksessä oikeuden myydä Pepsi-Colaa Siperiaan, mutta ei muuta etua”.

Samana keväänä puhjennut Panaman kanavan kiista satoi Reaganin laariin. Hän ilmoitti ”me rakensimme sen, me maksoimme sen, se on meidän”. Reaganin mielestä Ford ja Kissinger antaisivat diktaattori Omar Torrijosille Panaman samaan tapaan kuin Roosevelt antoi aikanaan Itä-Euroopan Stalinille. Reagan sai kampanjallaan Kissingerin ja Fordin pysymään lujana neuvotteluissa Torrijosin kanssa. Ford puhui valkoisen talon lehdistökirjeenvaihtajien illallisella 29.4.1976 että hän on Panaman kysymyksessä täysin Reaganin kannalla. Seuraavana päivänä Reagan kuitenkin voitti esivaalin Texasissa luvuin 66 % – 34 %.  Kissinger antoi Reaganille Panaman lisäksi toisenkin aiheen retoriikkaan – Rhodesian.  Valkoisen vähemmistön hallitsema Rhodesia oli Neuvostoliiton jälkeen maailman toiseksi suurin Kromin tuottaja. Kissinger vetosi että Yhdysvaltain pitää tukea rotujen tasa-arvoa (eli ylläpitää Rhodesian kauppasaartoa) Rhodesiassa siinä kuin kotimaassakin. Reaganille tärkeämpää oli länsimaisten kaivosyhtiöiden ja kromia käyttävän terästeollisuuden taloudellisten etujen suojelu, eikä maailman kromivaroja saanut päästää Neuvostoliiton hinnoittelemaksi. Reagan ennusti, että Rhodesian mustia ja valkoisia odottaa Mugaben diktatuuri ja taloudellinen kurjuus vähintään koko Mugaben eliniän. Nykyään tiedämme Reaganin olleen oikeassa, mutta tuskin hänkään arvasi, että Mugabe pitäisi Zimbabweksi muuttuneessa maassa yllä diktatuuriaan ja setelipainotalouttaan yli 40 vuotta.

Kissinger pohdiskeli ääneen Yhdysvaltain ajan johtavana maailmanvaltana olevan ohi ja että Itä-Euroopan integraatiota Neuvostoliiton kanssa tulisi tukea. Reagan sai tästä vettä myllyynsä, ja sanoi että Kissinger kehottaa Itä-Euroopan orjia hyväksymään kohtalonsa. Pat Buchanan, joka oli Nixonin ja Fordin puheenkirjoittaja, analysoi ulkopolitiikan linjaeroja seuraavasti: Kissinger ja Nixon yrittivät laatia maailmanpolitiikan säännöt Yhdysvalloille sopiviksi, Fordin mielestä taas Yhdysvaltojen piti noudattaa kansainvälisen politiikan sääntöjä, mutta Reagan sivuutti nuo säännöt Yhdysvaltoja koskemattomina. Reaganin mielestä Panaman kanava piti miehittää ja pitää hallussa, Rhodesian kanssa käydä kauppaa ja Taiwania olisi tuettava ja suojeltava. Neuvostoliiton johtajista ei kukaan ollut siihen mennessä noudattanut muita kuin omia sääntöjään.

Huhtikuun ja toukokuun aikana käydyissä esivaaleista Reagan voitti lähes puolet delegaateista. Voitto tuli Idahossa, Arkansasissa ja Nevadassa sekä kesäkuussa Ohiossa ja Kaliforniassa. Fordin kampanjatiimi ja Valkoisen Talon nuoret uuskonservatiiviälyköt Donald Rumsfeld ja Dick Cheney alkoivat ottaa Reaganin tosissaan. He tajusivat, että jopa heidän omien tavoitteidensa kannalta Reagan olisi parempi valinta, mutta ääneen sellaista ei voinut sanoa. New York Times kirjoitti toukokuun alussa, että Reaganilla on todellinen mahdollisuus ja delegaattien määrä on lähes tasoissa.

Sillä aikaa demokraattien esivaalitaistelussa eteni parhaiten Jimmy Carter. Toiseksi suosituin ehdokas oli laulaja Linda Ronstadtin poikaystävänä tunnettu Kalifornian kuvernööri Jerry Brown. Keväällä Carter kertoi uskoontulostaan oivaltaessaan Amerikan olevan henkisessä kriisissä ja kristinuskon voimistuvan. Evankelikaaleiksi laskettiin 67 miljoonaa kansalaista, joista äänestysikäisiä oli 40 miljoonaa. Carter alkoi kerätä puolelleen uskovaisia ja uskovaisiin luottavaisia äänestäjiä.  Kesäkuussa Reagan antoi haastattelun Evankelikaalien Cristianity today -lehteen. Moniin kulttuurisodan kysymyksiin, kuten aborttiin ja pornon levittämiskysymyksiin Reagan vastasi ” voimme tehdä moraalittomista asioista laillisia, mutta silti ne eivät muutu moraalisesti oikeiksi. Valtaosalla kansalaisista on vielä moraalin taju ja he näkevät USA:n valona koko maailmalle.” Reagan kertoi myös kokemuksistaan ja tuntemuksistaan olevansa uudestisyntynyt kristitty. Reaganin lempilainaus oli Paavi Pius XII paimenkirje sodan jälkeen, jonka mukaan ” Jumala on antanut ihmiskunnan kohtalon Amerikan käsiin”. Niinpä maan luetuimman päivälehden päätoimittaja kuvasi Reagania termillä ”lupaava ehdokas”.

Yhdysvaltain 200-vuotisjuhlat 4.7.1976 onnistuivat hyvin. Mitään terrori-iskuja ei ilmaantunut ja vasemmistojärjestöjen mielenosoittajia saatiin liikkeelle vain vaivaiset 5000 koko maassa. Jesse Jackson tosin piti kitkerän puheen kuinka mustat eivät olleet vapaita heinäkuussa 1776.  Mediakohun vähentämiseksi Israel ajoitti samalle päivälle yhden historian tehokkaimmista sotilasoperaatioista. Vajaa viikko aiemmin palestiinalaisterroristit olivat kaapanneet Tel Avivista lähteneen matkustajakoneen Ugandan Entebbeen. Kone oli kentällä edelleen. Koneessa olleista juutalaisista panttivangeista vain kolme kuoli ja 102 vapautettiin, ja vain yksi Israelin sotilas kuoli. Kahdeksan Ugandan hävittäjää tuhottiin kentälle. Kuljetuskoneet lensivät 400 kilometrin matkan Israelista vain 30 metrin korkeudessa, tutkajärjestelmien häivealueella. Reagan oli ainoa poliitikko Amerikassa, joka kommentoi operaatiota ”tämä oli sitä mitä amerikkalaisetkin joskus olivat.”

Republikaanien puoluekokous Kansas Cityssä 16-19.8.1976

Republikaanien puoluekokouksesta ja presidenttiehdokkaan valinnasta oli tulossa huippujännittävä. Washington Post- ja Time-lehden mukaan delegaatit olivat 1093 Fordille, 1030 Reaganille ja 136 vapaata.  Vaa’ankieli asemassa olevat osavaltiot, joiden delegaatit eivät vielä olleet sitoutuneet, olivat New Jersey ja Missisippi. Tiukassa tilanteessa Fordin kampanjapäällikkö Dick Cheney otti käyttöön koko poliittisen luovuutensa. Englannin Kuningatar Elizabeth II oli tulossa vierailulle Valkoiseen taloon, Montrealin olympialaisiin suuntautuvan matkansa yhteydessä. Cheney muistutti että Fordilla oli mahdollisuus istuttaa valitsemansa amerikkalainen valtiomies Kuningattaren viereen. Cheneyn kehotuksesta Ford päätti tarjota kunniapaikkaa ensin New Jerseyn Republikaanien puheenjohtajalle Webster B. Toddille. Puhelinkeskustelu Presidentin ja Toddin välillä on legendaarinen. Imartelevan vuodatuksen saattelemana Ford kertoi kuinka ilahduttavaa olisi, jos Todd suostuisi pitämään seuraa Kuningattarelle. Tovin hiljaisuuden jälkeen Todd kysyi kuitenkin presidentiltä ”mikä on illan ruokalista?”. Ford sulki puhelimen, ja niinpä paikan sai asiaan rakentavammin suhtautunut Missisipin republikaanien puheenjohtaja Clarke Reed, mikä osoittautui lopulta onnenpotkuksi Fordille. Reed oli vankka konservatiivi, mutta illallispaikka hiveli hänen habitustaan niin, että hän kääntyi Fordin kannattajaksi. Missisipillä oli 30 delegaattia ja ainoana osavaltioista heidän tuli äänestää blokkina eli Reed päätti kuinka he äänestäisivät. Cheney huolehti kuningattaren illalliskutsut myös kotiosavaltionsa Wyomingin 15 delegaatille, joista suurin osa kääntyi Fordin kannalle, vaikka he esivaaleissa olivat ilmoittaneet kannattavansa Reagania.

Reaganin myötätuuli kokousedustajien keskuudessa loppui kampanjapäällikkö  John Searsin ideaan varapresidenttiehdokkaan valinnasta. Searsin mielestä kannatti valita puolueen keskustaa miellyttävä ehdokas pohjoisista osavaltioista, joka toisi pottiin osan Fordin kannattajista. Valinta oli Pennsylvanian senaattori Rickhard Sweiker. Sen epäsovinnaisempaa kumppania olisi ollut vaikea löytää Reaganille, sillä Sweiker oli koko senaattorin uransa ajan äänestänyt aina liittovaltion menojen lisäämisen puolesta. Searsin strategia toimi käytännössä juuri päinvastoin eli useat oikeistolaiset pettyivät perin pohjin, ja valinta vei huomattavasti enemmän delegaatteja kuin toi. Myös Clarke Reed käytti tätä virallisena selityksenä kääntymykselleen Fordin kannattajaksi ja hän ohjasi kaikki 30 Missisipin delegaattia mukanaan. Kansas Cityn puoluekokoukseen matkasi monta Reaganiin pettynyttä potentiaalista konservatiivista varapresidenttikandidaattia. Yhtenä niistä puoluekokouksen puheenjohtajana toiminut Bob Dole.

Puoluekokouksen osallistujiin vaikutti myös Gerald Fordin viehättävä puoliso Betty Ford. Tasa-arvo liikkeen (Equal Rights Amendment) näkyvänä kannattajana hän nautti suurta kansansuosiota yli puoluerajojen. Lisäksi Betty oli entisenä mallina ja ammattitanssijana karismaattinen esiintyjä. Puoluekokouksen viihdepuolesta vastasi Tony Orlando, jonka hitti ”tie a Yellow Ribbon Round the Ole Oak Tree” (suom. ”nosta lippu salkoon”) oli vuoden ostetuin single Yhdysvalloissa vuonna 1976. Orlandon ja Betty Fordin yhdessä kokousväelle esittämä versio tuosta kappaleesta ratkaisi sekin pieneltä osaltaan vaalin Fordille. Ford voitti lopulta esivaalin äänin 1187 – 1070.

Vasta seuraavana aamuna eli sunnuntaina 19.8, Ford julkisti varapresidenttiehdokkaansa olevan konservatiivi Bob Dole. Päivän hengennostatusjuhlassa Ford pyysi yllättäen myös Reagania puhumaan. Tuolloin Reagan piti kuuluisan ”100 vuoden päähän lähetetty kirje” -puheensa. Puhe on yksi Yhdysvaltain historian eniten lainatuista juhlapuheista. Rockefeller ja Ford pystyivät vain häkeltyneinä kiittelemään Reagania sanoilla ”se oli kaunista”.  Salissa oli tuskin yhtäkään kuivaa silmäkulmaa ja puheen jälkeen nähtiin Clarke Reed kommentoimassa vastaantulijoille, kuinka hän teki elämänsä suurimman virheen, kun äänesti Fordia.

Esivaalin jälkeen

Vaikka Ford voittikin tuon esivaalin, niin todellinen henkinen voittaja oli Reagan. Kampanjointi loi pohjaa vuoden 1980 presidentinvaalien voitolle, ja presidenttikaudelle 1981-1989. New York Times kirjoitti 20.8.1976 kuinka Reagan on 64 vuoden iässä liian vanha yrittämään enää toista kertaa presidentiksi. Sen sijaan keskiluokan kansalaiset työpaikoillaan Houstonissa ja Miamissa tiesivät Reaganin ajan olevan vasta tulossa. Marraskuussa 1976 Gerald Ford hävisi varsinaiset presidentinvaalit demokraattien Jimmy Carterille. Carter hyödynsi vaalikampanjassaan Reaganin teemoja moraalista, uskonnosta ja valtiontalouden säästöistä. Johnsonin ja Nixonin sekä Vietnamin ja Watergaten jälkeen kansakunta halusi presidentikseen pyhimyksen. Carterin yleisin iskulause vaalikampanjan aikana oli ”en tule koskaan valehtelemaan teille”. Kun Carter oli voittanut vaalit, Reagan osoitti isänmaallisesti tukensa vaatien Presidentille työrauhaa sisäpoliittisesta kiistelystä. Tässä olisi nykyisille Republikaaneilla oppimista heidän suhtautumisessaan Presidentti Barack Obamaan. Reagan keskittyi töihinsä radiokommentaattorina ja lehtikolumnistina, tähtäimessään vuoden 1980 vaalit.

Dick Cheney aloitti korkean virkamiehen uransa 28-vuotiaana Washingtonissa Nixonin kabinetissa.  Suojelijansa Donald Rumsfeldin mukana Cheney siirtyi sujuvasti Fordin hallintoon ensin henkilöstöpäälliköksi sekä Rumsfeldin seuraajana puolustusministeriksi. Esivaalien alettua hänestä tuli Fordin kampanjapäällikkö. Ymmärtäessään Reaganin ajatukset, Cheney neuvoi Fordia siirtymään ulkopolitiikassa Reaganin linjalle. Cheneyn argumentit olivat virallisesti taktisia, mutta todellisuudessa ideologisia. Cheney oli itse neokonservatiivi, joka hahmotteli jo mielessään sitä 80-luvun ulkopolitiikkaa, mitä Reagan sittemmin presidenttinä toteutti.  Reagan muisti kuitenkin Cheneyn temppujen vaikutuksen vuoden 1976 esivaalien tulokseen, eikä ottanut häntä kabinettiinsa toteuttamaan tuota politiikkaa. Cheneyn hyllytys oli jälkiviisaasti arvioiden osoitus Reaganin hyvästä harkintakyvystä. Koko Reaganin presidenttikauden ajan Cheney toimi Wyomingin senaattorina. Reaganin seuraaja George Bush vanhempi puolestaan otti Cheneyn puolustusministeriksi ja George W. Bushin varapresidenttinä Cheney toimi vuodet 2001-2009. Tuolloin Cheney oli sen Irakin sodan keskeinen arkkitehti, jonka hän suunnitteli jo 1970-luvulla Fordin kabinetissa, silloisen energiakriisin kokemusten pohjalta. Clintonin presidenttiyden aikana, 90-luvulla, Cheney toimi öljyteollisuutta palvelevan Halliburton yhtiön toimitusjohtajana. Siinä tehtävässä hän arvioi vuonna 1999 Lontoon öljyinstituutissa pitämässään puheessa Yhdysvaltain öljynkulutuksen kasvavan vuoteen 2010 mennessä 50 miljoonaa barrelia päivässä. ”Tuon suuruinen öljyntuotannon lisäys onnistuisi helpoiten Irakin demokratisoimisen ja markkinatalouteen siirtämisen avulla”, lausui Cheney pahaenteisesti. Tuo demokratisoimisprosessi on edelleen kesken.

Kirjallisuuskriitikko Diana Trilling kirjoitti 1968 tammikuussa ”mikäli Ronald Reagan ei ole presidentti 12 kuukauden kuluttua, on hän sitä varmasti 12 vuoden kuluttua”. Kaukonäköisyydellään erottunut Trilling oli yksi ns. New Yorkin intellektuelleiksi kutsutun ryhmän jäsenistä. Ryhmä syntyi 20- ja 30-luvulla liberaaleista vasemmistoälyköistä, jotka kuitenkin olivat antistalinisteja ja sitä kautta lopulta antikommunisteja (Suomessa vastaavaa liikehdintää edustivat 20-luvulla Olavi Paavolainen ja muut Tulenkantajat). Suurin osa ryhmän jäsenistä oli Puolasta muuttaneiden Juutalaisten jälkeläisiä. Joukko oli alkuun demokraatteja, mutta vuoden 1972 vaaleissa George McGovernin johdolla demokraattipuolueen kontrolliinsa ottanut vasemmistosiipi karkotti nämä kansallista etua ajattelevat liberaalit republikaanipuolueen riveihin. He alkoivat käyttää itsestään nimitystä neokonservatiivit.  Demokraattien ja republikaanien konservatiivien (lue oikeistolaisten) kesken löytyi uusi liitto, joka vaati ulkopolitiikan ohjenuoraksi Neuvostoliiton vastavoimien sotilaallista tukemista, sekä kansalaisvapauksien ja markkinatalouden levittämistä kaikilla mantereilla. Professori Jeane Kirkpatrickin johdolla neokonservatiivit siirtyivät tukemaan Reagania, heidän ideologiansa selkeytyi, ja he ottivat vallan Republikaanipuolueessa.

Neokonservatiivien ulkopoliittinen linja erosi Nixonin ja Kissingerin liennytyksestä, jolla oli luotu suhteet Kiinaan ja tehty SALT I -aseriisuntasopimus Neuvostoliiton kanssa. Huolimatta vuosien -75 ja -76 aikaisista näkemyseroista, Kissinger kääntyi kuitenkin arvostamaan Reagania ja toimi vähäisessä määrin myös hänen neuvonantajanaan 80-luvulla. Kissinger kirjoittaa uusimmassa kirjassaan World Order (2014), että Yhdysvaltain historiassa ei ole milloinkaan muulloin ollut niin hyvin aikaansa sopivaa presidenttiä, kuin Ronald Reagan oli vuosina 1981-1989. Kissingerin mukaan Reagan nosti kansakunnan kukoistukseen, jollaista 70-luvun vuosina kukaan politiikan asiantuntija ei osannut kuvitella.

Lähteet:

The Invisible Bridge . The fall of Nixon and the rise of Reagan.  Rick Perlstein, Simon & Schuster 2014.

The Age of Reagan 1964-1980 , Steve F. Hayward, three rivers press 2001.

World Order, Henry Kissinger, Penguin books, 2014.

Years of Renewal, Henry Kissinger, Simon & Schuster, 1999.

The fall of the house of Bush, Graig Unger, Simon & Schuster 2007.