”Ihmiset eivät koe olevansa reppanoita” – USAn presidentinvaalien väsyneet selitykset

Poliittinen analyysi menee metsään pyrkiessään selittämään Trumpin menestystä käpertymisenä tai globalisaatiokritiikkinä. On totta, että monen keskituloisen elämä on viimeisen 20 vuoden aikana mennyt uusiksi eikä suhteellinen elintaso ole kehittynyt niin nopeasti kuin toisilla tuloluokilla.

Mutta kuten Stratforin perustaja George Friedman asian hyvin sanoo, pieni- ja keskituloisia ei niinkään kiinnosta akateeminen keskustelu tuloeroista kuin ajatus siitä, että yleensä tulee tuloillaan toimeen. Jälkimmäinen ei välttämättä kallista ketään sen enempää talouskonservatismin (perinteisesti republikaanit) kuin vahvemman tulonjaon (perinteisesti demokraatit) puoleen. Siis edes siltä osin kuin politiikan substanssilla yleensä on väliä.

Globalisaation häviäjiin nojaavalla selityksestä jää uupumaan useampi asia. Se ei selitä sitä, miksi hyvätuloisten ja koulutettujen valkoisten enemmistö äänesti Trumpia. Se ei taltioi sitä vihaa, jota kansa tuntee Hillary Clintonia ja hänen edustamaansa etuoikeutettua rakenne-eliittiä kohtaan, oli henkilökohtaisia väärinkäytöksiä tai ei.

Trumpin lupaamat veronalennukset ja Obamacaren lakkautus tarkoittavat vähemmän valtiota, ei enemmän. Jenkkipunaniskan erottaa eurooppalaisesta työläisdemarista se, että siellä edelleen uskotaan ihmisen omaehtoiseen haluun ja kykyyn parantaa omaa elintasoa, jos sille vain annetaan tilaisuus.

Rust beltissä ei puhuta pekkaspäivistä tai huhuilla Davos-eliittiä miettimään globaalia perustuloa.

Ihmiset eivät koe olevansa reppanoita toisin kuin Clintonin kampanja toistuvasti antoi ymmärtää. Miksi olisivatkaan!

Globalisaatioselitys ei myöskään tunnusta tosiasiaa, että tutkimusten mukaan aniharva äänestäjä perustaa valintansa rationaaliseen puntarointiin politiikkatoimien sisällöstä ja niiden vaikutuksesta äänestäjän omaan elämään. On tutkittu tosiasia, että moni äänestäjä ei välttämättä valitse äänellään itselleen suosikkia, vaan äänestää jotain ehdokasta – tai tämän kannattajia – vastaan.

Stan Saanila teki oivan havainnon Twitterissä: “Trumpin voiton myötä on nyt käynyt täysin selväksi että amerikkalaiset äänestäjät eivät juuri ollenkaan kuuntele suomalaista kulttuuriväkeä.” Selvästi ei amerikkalaisten enemmistö kuuntele omaakaan kulttuuriväkeä. Patakonservatiivien mielestä Hollywoodin asettuminen Clintonin taakse oli kuin vauvan syöttökaukaloa olisi soviteltu aikuiselle: mitä tahansa muuta kuin tätä naminamia.

Montaa jenkkiä tuntui myös ärsyttävän se, että äänekäs vasemmisto oli tottunut leimaamaan kenen tahansa republikaanin rasistiksi, homofoobikoksi ja seksistiksi. Sitten kun äänestyskopeissa oli tarjolla kandidaatti, joka häpeilemättömien (ja mielestäni vastenmielisten) puheidensa perusteella täytti kaikki nuo kriteerit, oli huuto jo menettänyt tehonsa.

Tv-kommentaattori ja koomikko Bill Maher kertoi viikko sitten katuvansa sitä, että oli monien muiden demokraattien lailla ennustanut maailmanloppua George W. Bushin, Mitt Romneyn ja John McCainin kohdalla. Jälkikäteen ajateltuna nämä olivatkin “kunnian miehiä”.

Tuskin läheskään kaikki Trumpin kannattajat allekirjoittavat ehdokkaan kampanjan aikaiset letkautukset, mutta heitä puhuttelee se, että joku edes viitsii taistella miellettyä valtavirtaa ja sen poliittista korrektiutta vastaan. Jos ei kunniallista, niin se on kai ainakin inhimillistä.

Nyt ovat sitten demokraatti- että republikaanipuolueet pahemman kerran hajalla. Poliittista sisäsiittoisuutta vastustava Trump on siis jo tässä kohtaa saavuttanut jotain. Vasemmistolaisella Sanders-hipillä on erittäin vähän yhteistä Clintonin kanssa. Ideologisella talouskonservatiivilla taas on ongelma Trumpin edustaman nationalistisiiven kanssa – siis jos Trump sitä oikeasti edustaa. Se jää nyt nähtäväksi.

Miljardööri Peter Thiel (Trumpin tukija) sen sanoi: lehdistö otti Trumpin puheet kirjaimellisesti, muttei vakavasti. Äänestäjät päinvastoin suhtautuivat ehdokkaaseen vakavasti, mutta osasivat ärhäkkään nettikeskustelun marinoimina tulkita ehkä oikein, ettei kaikkea tule ottaa niin kirjaimellisesti. Edes presidenttikandidaatin suusta. Vaikka sanamuodot ovat yhä kärjekkäämpiä, tässä ei edustuksellisen demokratian kannalta ole paljon uutta.

Ihmisten medialukutaito saattaakin olla parempaa kuin median itsensä. Samasta syystä pistäisin jäitä hattuun ajatuksille siirtymisestä “post-faktuaaliseen” aikaan. Politiikka on aina ollut selittelemisen taidetta ja sitä, että faktoja pyöristetään omalle laidalle niin paljon kuin kehdataan. Eikä pärjätäkseen poliitikon ole koskaan pitänyt olla missään varsinainen asiantuntija.

Sitäpaitsi länsimaisten instituutioiden kritiikissä on paljon perää, myös Euroopassa. Jos EU:ta tai vaikkapa IMF:ää ei saa kritisoida asiallisesti ilman leimaamista, niin se ei ole muuta kuin tanssiinkutsu henkilöille, joita leimaaminen ei haittaa pätkän vertaa ja jotka ovat valmiita astumaan reippaasti “sallitun” rajojen yli. Huomio on taattu!

Ymmärrän perinteisen median itseruoskinnan, mutten itse pidä sen toimintaa niin järkyttävänä kuin mitä nyt julkaistavat tuhannet kolumnit ja aamutelkkarikeskustelut antavat ymmärtää.

Kuten Jussi Pullinen Hesarissa kirjoittaa, “Jos media ei ärähdä jonkun uhatessa (…) sen ytimessä olevaa demokratian perustaa, milloin se sitten ärähtää?” Hyvä että ärähtää. Ihmiset sitten päättävät, kukin kohdallaan, oliko ärähdys oikeanlainen vai ei.

Ihmisillä on sosiaalisen median aikakautena vaihtoehtoja. Näkisin, että se on pikemmin haaste kaupallisen median liiketoimintamallille kuin moraalinen velvoite kollektiivisesti “ottaa opiksi” jostain, mitä ihmettelemme kaikki vielä vuosia. Markkinoilla ja moniäänisellä yhteiskunnalla on sellainen ominaisuus, joka vahvalta keskusjohdolta tai politiikan norsunluutornilta puuttuu: kyky korjata itseään. Valitettavasti se tarkoittaa lähes poikkeuksetta myös hetkellisiä ylilyöntejä.