Kulttuurin valtiontuet, Virginia Woolf ja kiinalainen halpatuonti

Kirjoitin Helsingin Sanomissa jokin aika sitten kulttuurin tukijärjestelmän aiheuttamasta valtioriippuvuudesta. Vastaanotto kulttuurin tuottajien joukossa on ollut aika kriittinen. Se ei tietysti ole suuri yllätys. Tuottajat puolustavat aina kaunopuheisesti omia tukiaisiaan.

Kävin täsmälleen samanaikaisesti kiihkeää keskustelua paitsi kulttuurin myös maatalouden tuista. Keskustelujen samankaltaisuutta ei voinut olla havaitsematta, vaikka kulttuuriväki on toki ammattinsa vuoksi vieläpä suomalaista talonpoikaa kaunopuheisempaa.

Niin ruoan kuin kulttuurin tuottajatkin näkevät tuottamansa hyödykkeet, toki osittain perustellusti, ainutlaatuisina. Mutta mitä kumpikaan tuottajaryhmä ei halua ymmärtää on, että itseisarvoista ei ole kulttuurin tai ruoan tuotanto, vaan niiden kulutus. Hyvä politiikka edistää siksi kuluttajien, ei tuottajien hyötyä. Tuottajien hyvinvointi on mahdollisten tukijärjestelmien sivutuote, ei pääasia.

Suosituin kirjoitukseen saamistani vastaväitteistä oli kirjakustantaja Mikko Aarnen blogikirjoitus. Kenties sen seikkaperäisehkö käsittely valaisee omia näkemyksiäni ja edistää keskustelua.

Virginia Woolfin Oma huone ja valtion tukijärjestelmä

Aarne osoittaa kirjallisen sivistyneisyytensä lainaamalla kirjoituksensa alussa kirjailija Virginia Woolfia. Woolfin klassikkoesseen A Room of One’s Own yksi keskeinen teema on taloudellisen riippumattomuuden merkitys naistaiteilijalle.

Sen kirjallisesta taituruudesta huolimatta sata vuotta vanhan esseen siteeraaminen on aika surkea argumentti suomalaisen valtiontukijärjestelmän puolesta.

Tuntuu älyttömältä sanoa jotakin näin täysin ilmeistä, mutta Virginia Woolf ei käsittele esseessään hyvinvointivaltion jatkeeksi syntynyttä rahapelimonopoliin perustuvaa satojen miljoonien kulttuuritukijärjestelmää. Hän ei pohdi kulttuurin julkisen tukemisen taloudellisia perusteluja, eikä taiteen täydellisen valtioriippuvuuden mahdollisia haittoja. Woolf ei käsittele uuden teknologian ja globalisaation suomalaisten ulottuville 2010-luvulle tuomia uusia mahdollisuuksia.

Taiteilijan vilpitön toive taloudellisesta riippumattomuudesta ei myöskään tarkoita sitä, että muiden tehtävä olisi mahdollistaa tällainen riippumattomuus verovaroilla.

Woolfin siteeraaminen on ehkä tyylikästä, mutta täysin epäolennaista.

Taiteilijoiden vapautuminen ei johtunut demokratiasta

Aarne väittää, että taiteiljoiden vapautuminen ei johtunut kapitalismista vaan demokratiasta. Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kapitalismin voittokulku alkoi vuosisatoja ennen kuin demokratia levisi Euroopassa. Samalla taiteilijoiden, kuten vaikkapa C. I. Bachin, Händelin tai vaikka Samuel Johnsonin taloudellinen riippumattomuus tuli mahdolliseksi. Syynä oli kapitalismi, ei vuosisatojen päässä tulevaisuudessa häämöttävä demokratia.

Ainakaan syynä ei ollut moderni sosiaalidemokratia valtiontukijärjestelmineen. Se on viime vuosisadan tuote, Suomessa viime vuosisadan jälkipuoliskon.

Ateneumin lakana on ihan käypä esimerkki ongelmista

Aarnen mielestä Ateneumin pakolaismyönteinen lakana ei ole hyvä esimerkki taiteen valtioriippuvuuden ongelmista. Aarne huomauttaa, että lakanahan ripustettiin närkästymisestä huolimatta. Aarne on liian optimistinen. Lakanajupakka ja siihen liittyvät Ateneumin erityisjärjestelyt osoittavat, että valtion taidelaitokset joutuvat ottamaan poliittisen ilmapiirin huomioon.

Olisi tietysti ällistyttävää, jos näin ei olisi. Jokainen valtion virastossa työskennellyt tietää, että politiikka vaikuttaa työhön siellä. En suoraan sanottuna voi ymmärtää, miten kulttuurialan ihmiset eivät itse kykene näkemään riippuvuuttaan valtiosta ongelmana.

Annoin kirjoituksessani myös muita esimerkkejä, esimerkiksi Yleisradion viimeaikaiset politisoitumisesta johtuvat ongelmat. Samoin mainitsin perussuomalaisen kulttuuriministerin aiheuttaman ahdistuksen. Aarne sivuuttaa nämä täysin. Minusta vallanpitäjien vaikutusvalta kulttuurissa ja mediassa on aito huoli, josta myös kultturialan ihmisten pitäisi keskustella. Tämä oli itse asiassa kirjoitukseni ydinviesti.

Mutta kirjoitusta seuranneessa keskustelussa tämä viesti on kokonaan sivuutettu kulttuurivihamielisyydestä pauhaamisen vuoksi.

Aarnen mukaan taiteen valtioriippuvuus olisi ongelma vain jos Suomesta tulisi Kiinan, Venäjän tai Turkin kaltainen valtio. En mitenkään voi olla yhtä optimistinen. Vallassa olevat poliitikot voivat hyödyntää heistä riippuvaista kulttuuria tavoitteidensa edistämisessä myös täysin demokraattisessa järjestelmässä.

Kulttuurielämän kontrollointi ei edellytä sananvapauden rajoittamista Kiinan tai Venäjän tapaan, rahahanojen kautta tapahtuva pehmeä valta riittää. Kulttuurin ei tarvitse olla täysin surkastunutta, että valtioriippuvuuden tuottamasta yksiäänisyydestä koituu haittaa. On myös vaikea olla huolestumatta opetusministeriön vallasta, nyt kun sitä hallitsee entinen tai nykyinen rotuteoreetikko.

Aarnen argumentti tuntuu myös olevan, että valtion rahoituksen varassa elävä kulttuuri on paras lääke totalitarismia vastaan. Tämä on aika hämmentävä näkemys, kun ottaa huomioon, että valtion kultuurimonopoli on totalitarismin keskeinen piirre.

Kansainvälinen laadukas kulttuuritarjonta

Kirjoituksessani totesin, että suomalaisten käytössä on laaja valikoima kansainvälistä kulttuuritarjontaa kohtuulliseen hintaan. Aarne suhtautuu tähän pilkallisesti. ”Niinpä niin, miksi tehdä itse kun voi tilata Kiinasta puoli-ilmaiseksi?”, hän kysyy.

Kiinalaisen ja muun aasialaisen kulttuurin tuleminen laajasti saataville on tosiaan rikastuttanut merkittävästi suomalaista elämää viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Aarnen suhtautuminen vuosituhantiseen kiinalaiseen kulttuurin alempiarvoisena halpatuotteena on provinsiaalisuudessaan käsittämätöntä. Tällainen suomenkielisen kulttuurin nurkkakuntainen ihannointi on kuin suoraan Aarnen halveksimien ”persujen” ohjelmasta.

Kulttuurisovinismista riisuttuna Aarnen kysymys on yksinkertaisesti: Kannattaako kaikki kulttuuri tuottaa Suomessa, kun on mahdollista nauttia myös Aasian ja muun maailman runsaasta kulttuuritarjonnasta? Minun vastaukseni on että ei tietenkään.

Kansansuosio

Aarne kertoo, että viime vuosina keskustelua on leimannut ”oikeiston ja persujen halu nähdä taiteessa ja tieteessä vain niiden aivan suora sovellus-, hupi- tai välinearvo, joka voidaan mitata kansansuosiolla”. Aarne on ehkä lisännyt tieteen tähän jälkikäteen. En itse ainakaan nimittäin ole kuullut edes persujen korostavan tieteen hupiarvoa tai vaativan tieteen arvon mittaamista kansansuosiolla. Aarne turvautuu myös suomalaisen keskustelun tarueläimeen, pahaan ”oikeistoon”, joka on syynä milloin mihinkin kammotukseen.

Jos pysytellään taiteessa, niin taiteen arvoa ei toki tarvitse mitata kansansuosiolla. Mutta kirjoitukseni ei käsitellytkään taiteen arvoa, se käsitteli kulttuurin julkisia tukia. Kulttuuritukien, kuten muiden julkisten tukien olemassaolon oikeutus on kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen. Valtion tehtävä ei siis ole arvioida taiteen arvoa, se on kansalaisten tehtävä.

Valtiolla ei voi olla kansalaisistaan riippumatonta omaa taidemakua, jonka se tunkee veronmaksajien kurkusta alas näiden omalla kustannuksella. Päinvastoin, valtion tehtävänä on mahdollistaa se, että kansalaiset saavat sellaisia kulttuuripalveluita, joita he itse arvostavat.

Taide, jolla ei ole yleisöä ei määritelmällisesti voi edistää kenenkään (paitsi taiteilijan itsensä) hyvinvointia. Siksi on vaikea perustella merkittäviä julkisia tukia taiteelle, jolla ei ole yleisöä, tai jonka yleisö on olemattoman pieni. Tämä ei ole kannanotto yleisöttömän taiteen arvon, vaan julkisten varojen vastuullisen käytön puolesta.

En toki tarkoita, etteikö kokeiluja ja riskihankkeita kannattaisi tukea. Mutta merkittävä, jatkuva tuki vain pientä yleisöä kiinnostaville taiteenlajeille ei voi olla julkisen sektorin tehtävä.

Richard Feynman ja seksi

Aarne päättää kirjoituksensa toisen kuuluisan ihmisen sitaattiin. Hän kertoo fyysikko Richard Feynmanin verranneen fysiikkaa seksiin. Fysiikkaa kuulemma harrastetaan sen itsensä vuoksi, ei mahdollisten hyötyjen. Näppärä sukupuolielämän ja tieteen rinnastaminen on kuitenkin aivan yhtä heikko argumentti suomalaisen kulttuuritukijärjestelmän puolesta kuin Virginia Woolfin essee.

Ensiksi, tieteellisen perustutkimuksen ja kulttuurin julkinen tukeminen ei ole sama asia, vaikka Aarne sitä toistaakin. Perustutkimusta ei kerta kaikkiaan synny ilman julkista rahoitusta. Markkinatalous ei synnytä maailmankaikkeuden rakennetta käsittelevää tutkimusta, paitsi hyväntekeväisyyden kautta. Kulttuurihyödykkeitä ja taidetta on sen sijaan täysin mahdollista tuottaa taloudellisesti kannattavasti.

Toiseksi, kukaan ei ole esittänyt että kulttuurin tukeminen pitäisi lopettaa kokonaan. Oma kirjoitukseni käsitteli tuen suuruusluokkaa, kohdentamista ja varojen keräämistä rahapelimonopolin avulla. Feynmanin seksivertaus ei sisällä mitään informaatiota, joka auttaisi pohtimaan näitä olennaisia kysymyksiä.

Kolmanneksi, Feynman toteamus tarkoittaa, että häntä ja muita fyysikkoja motivoi tiedonjano, eivät tutkimuksen mahdolliset sovellukset. Aarne varmaankin haluaa rinnastaa tämän siihen, että taiteen tekemisellä on taiteilijoille itseisarvo. Mutta kuten jo totesin, kirjoitukseni ei käsitellyt taiteen ja tieteen mahdollista itseisarvoa, vaan julkisen tuen määräytymisperusteita. Julkiselle tuelle on aina oltava jokin kansalaisten hyvinvointiin liittyvä syy, eikä taiteilijan tai tutkijan oma näkemys työnsä itseisarvosta ole riittävä perustelu tuelle.

Lopuksi

Mikko Aarnen kirjoitus heijastaa juuri niitä ongelmia, joita yritin kirjoituksessani tuoda esiin. Kulttuurin ja taiteen täydellisestä valtioriippuvuudesta on tullut niin arkipäiväistä, että kulttuurin tuottajien on usein mahdotonta edes havaita ongelmaa.

Tukijärjestelmää kohtaan esitetty kritiikki torjutaan heti leimaamalla kriitikko kulttuurivihamieliseksi. Tukien suuruusluokkaa ja kohdentamista koskevat kysymykset sivuutetaan väittämällä, että kysyjä vaatii kaikkien tukien lopettamista heti ja samalla suomenkielisen kulttuurin täydellistä lakkauttamista.

Kulttuuripoliittinen keskustelu kääntyy kättelyssä tympeäksi edunvalvonnaksi, kuten lähes kaikki muukin keskustelu Suomessa.

Yleisön toiveiden, kilpailun ja markkinatalouden pelkkä mainitseminen tarkoittaa, että puolustaa suomalaisen kuvataiteen korvaamista amerikkalaisella sarjakuvalla. Suomalaiset eivät tietenkään saa päättää, millaista kulttuuria he haluavat, valtion pitää taiteilijoiden avulla päättää se heidän puolestaan.

Kulttuurituki nähdään tuottajien ja taiteilijoiden etuoikeutena, ei keinona lisätä suomalaisten mahdollisuuksia kulttuurin kulutukseen. Tämä johtaa myös suomalaisen tuotannon nurkkakuntaiseen vaatimukseen. Kiinalainen kulttuuri on halpatuontia ja korviketta, Suomessa tuotettu taas aitoa, puhdasta, snellmanilaista.

Aarnen vastaus ei siis hälventänyt kirjoituksessani esittämiäni huolia. Päinvastoin, se on lähes täydellinen osoitus juuri niistä ongelmista joihin halusin kiinnittää huomiota.