Eurolle kaikki on mahdollista, myös hajoaminen

EU:n tavoitteet ja toimet muun muassa vapaakaupan edistämiseksi ovat hyviä. EU ja euro ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Euroaluetta ja sen toimivuutta on analysoitu monien eri tutkimusten ja ekonomistien toimesta ennen euron luomista ja myös eurokriisin jälkeen. Jo ennen euron luomista Nobel-palkitut huippuekonomistit (muun muassa Milton Friedman) varoittivat siitä, että yhteisvaluutta ei tulisi toimimaan ja ajautuisi vaikeuksiin ennemmin tai myöhemmin. Friedman ennakoi vuonna 2001, ettei euron luominen rohkaise poliittiseen yhdentymiseen.

Libera julkaisi Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot-kirjan vuonna 2014. Sen kirjoitti taloustieteilijöistä koostunut tutkijaryhmä nimeltään Eurothinktank, joka työskenteli kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen johdolla. Yksi kirjoittajista oli nykyinen Liberan hallituksen puheenjohtaja ja Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki.

Kirja analysoi euron tilannetta yksityiskohtaisesti verraten sitä muun muassa aikaisempiin itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttoihin. Kirjassa todetaan, ettei taloushistoria tunne esimerkkejä toimivista itsenäisten valtioiden yhteisvaluutoista. Sixten Korkmania mukaillen, valuutta vailla valtiota on huono idea. Lisäksi kirjassa arvioitiin, että euro on aiheuttanut 10 % hyvinvointitappion euroalueen kansalaisille vuoteen 2014 mennessä. Professori Kanniainen totesi vuonna 2020 tammikuussa, että “Tätä kirjoitettaessa tuon arvion voi kertoa kahdella”.

Euro aiheuttaa edelleen hyvinvointitappiota

Viime vuosien talouskehitys ei ole muuttanut kirjan johtopäätöstä. Euroalueen bruttokansantuote ei ole vieläkään saavuttanut vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä edeltävää tasoa ja euroalueen talouskasvu on jäänyt vaatimattomaksi. Tämä vahvistaa kirjan havainnot, joiden mukaan euro aiheuttaa nykyisessä muodossaan yhä merkittävää hyvinvointitappiota jäsenmaiden kansalaisille, sillä niiden talouskasvu selkeästi kärsii yhteisvaluutasta.

Tämä löydös on linjassa Mundellin optimaalisen valuutta-alueen teorian (1961) kanssa. Sen mukaan valuutta-alueen talouksien ollessa liian erilaisia syntyy jäsenmaille voimakkaita eroja vaihtotaseissa, kun erot eri maiden kustannustasoissa eivät pääse poistumaan oman valuutan heikentymisen/vahvistumisen välityksellä.

Euron keskeisin ongelma on, että osa euromaista on jatkuvasti vaihtotaseen kehitykseltään alijäämäisiä ja osa ylijäämäisiä. Erot poistuvat hitaasti sisäisen devalvaation kautta. Suomessa tämä näkyi esimerkiksi kiky-sopimuksen solmimisena. Nimellisten työvoimakustannusten laskeminen vie vuosia ja johtavat menetettyyn taloudelliseen hyvinvointiin. Euro siis ei voi toimia ilman vaihtotaseiden tasausmekanismia, joka euroalueella voisi olla esimerkiksi vastikkeettomat tulonsiirrot yli nykyisten kansallisten rajojen.

Alhainen korkotaso ei ole sidottu euro-jäsenyyteen

Monet euron puolestapuhujat viittaavat usein Suomen markan traumaattiseen historiaan, jolloin esimerkiksi asuntolainoista maksettiin kaksinumeroisia korkoja. Suomella oli korkeat korot etenkin 90-luvun alussa, jolloin Suomen Pankki oli kiinnittänyt markan ECU:un (European Currency Unit), jota voisi myös kutsua “protoeuroksi”. Sen seurauksena Suomen markalla oli kiinteä vaihtokurssi, jonka puolustaminen vaati keskuspankilta korkojen nostamista pilviin.

Suomen Pankin oli siis puolustettava rahapolitiikan työkaluilla kiinteää markan vaihtokurssia, jonka seurauksena Suomen Pankki joutui nostamaan korkoja rajusti vähentääkseen pääomapakoa Suomesta. Lopulta Suomen Pankin oli pakko päästää markka kellumaan. Kelluva markka oli markkinahintainen, sen hinta oli joka hetki oikea, eikä sitä kohtaan voinut tulla devalvaatio- tai revalvaatio-odotuksia. Kellutuksen seurauksena suomalaisten pankkien välinen Helibor-korkokin lähti laskuun ja Suomen talous uuteen nousuun.

Näiden havaintojen puolesta puhuu Ruotsin korkotason laskeminen samanaikaisesti verrattuna Suomeen. Alhainen korkotaso ei siten ole sidottu eurojäsenyyteen.

Elina Lepomäki tarkasteli Liberan järjestämässä seminaarissa kiinteän ja kelluvan valuuttakurssin eroa sekä ennen kaikkea väitettä euron tuomasta “vakaudesta”. Lepomäen tarkastelun perusteella väite euron tuomasta vakaudesta ei kestä tarkempaa tarkastelua ainakaan hinta-, korko- ja valuuttakurssivakauden osalta, kun vertailukohtana käytetään kelluvan markan ajanjaksoa.

Kelluvan valuuttakurssin osalta puheet kaksinumeroisista koroista, devalvaatioista ja valuuttahyökkäyksistä kannattaa unohtaa, sillä ne ovat kiinteiden valuuttakurssien ongelmia.

Euron on väitetty vähentäneen suomalaisten yritysten valuuttakurssiriskiä. Näin se onkin tehnyt euroalueen sisäisessä kaupassa, mutta Suomen ulkomaankaupasta vain noin 40 prosenttia tapahtuu euroalueella. Loppujen 60 %:n osalta ei kuulu valitusta valuuttakurssiriskin olemassaolosta.

Liike-elämä on oppinut elämään valuuttakurssien vaihteluiden kanssa ja valuuttakurssiriskiltä pystyy nykyisin suojautumaan esimerkiksi pankkien tarjoamilla valuuttavakuutuksilla. Ruotsin taloudelle Ruotsin kruunun heilahtelut eivät ole olleet haitallisia ja ruotsalaiset yritykset ovat menestyneet varsin hyvin. Näistä syistä valuuttakurssiriskin osittainen poistuminen ei ole kriittistä tarkastelua kestävä peruste eurojäsenyyden puolesta.

Suomen pitää valmistautua euron hajoamiseen

Eurooppalainen yhteistyö, EU ja taloudellinen integraatio ovat hyviä asioita. Silti talouden ja kansallisen hyvinvoinnin kasvunäkymät ovat huonot euroalueen ollessa selvästi heikosti toimiva valuutta-alue. Siksi Suomen pitäisikin valmistautua mahdolliseen euron hajoamiseen tai siihen, että osa jäsenmaista eroaa eurosta.

Suomen tulee tehdä kaikessa hiljaisuudessa selkeä suunnitelma mahdollista kelluvaan markkaan palaamista varten. Euroalueella oli jo 10 vuotta sitten “vitsit vähissä” ja vitsit ovat etenkin tällä hetkellä vähissä. Suurin riski ei olekaan euron hajoaminen vaan se, että euro pidetään kasassa “whatever it takes”. Näin totesi Elina Lepomäki jo vuonna 2014, eikä asia ole vuosien saatossa muuttunut.