Eriarvoisuuden tila-raportti ja impivaaralainen veropolitiikka

Artikkelikuva: Wikipedia

Tutkimus näyttää, mitä sen halutaan näyttävän

Raportissa esitetty ja monissa uutisartikkeleissa kiertänyt graafi esittää tuloerojen kehityksen eri tulodesiileissä vuosina 1966-1990 ja 1990-2017. Kuvaaja kirvoitti monissa huolta epäoikeudenmukaisuudesta, tasavertaisuuden heikkenemisestä ja jopa yhteiskuntamme hajoamisesta.

Kriittisellä lukijalla ensimmäinen kysymys kuitenkin oli, millä perusteella periodien valinta on tehty? Miksi juuri 1966-1990 ja 1990-2017? Miksei tarkasteltu vain viime vuosisataa ja tätä vuosisataa? Tai vaikka jokaista vuosikymmentä erikseen?

Selitystä ei tullut ilmi sen enempää uutisoinnista kuin raportin julkistustilaisuudessakaan. Raportissa asiasta kuitenkin todetaan seuraavaa: ”Reilun viidenkymmenen vuoden taloushistoriasta erottelemme ajanjaksot, jotka näyttäytyvät sekä tulojen että tuloerojen kehitykseltään peilikuvina”. Vertailujaksojen valinnalle siis annetaan syyksi se, että niiden välistä polarisaatiota halutaan korostaa. Tämä vaikuttaa siltä, että tutkimusdataa on manipuloitu osoittamaan ennalta haluttuja lopputuloksia.

Suomalaisesta tuloerodatasta ei löydy pidempiä ajanjaksoja, jotka olisivat toistensa peilikuvia, sen osoittaa myös Tilastokeskuksen tulonjakotilasto. Jos muutoksia tuloerojen kehityksessä haluaa korostaa, on peilikuva rakennettava itse, kuten tutkimuksessa on tehty. Silti Suomessa on maailman alhaisimpiin kuuluvat tuloerot, verojärjestelmän tuloeroja tasaava vaikutus on maailman huippua, eivätkä tuloerot ole edes merkittävästi muuttuneet vuosikymmenien saatossa.

Gini-kerroin vuosina 1966-2018. Lähde: Tilastokeskus/tulonjakotilasto

Raportissa pohdinta kaupungistumisen, elinkeinorakenteen, koulutustason, suhdannevaihteluiden, työllisyysasteen ja muiden isojen yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksesta tulonjakoon jää vaisuksi tai jopa olemattomaksi. Tekstistä käy ilmi, että tämäkin kapea tarkastelu on tutkijoiden tietoinen valinta: ”Tässä artikkelissa tuomme esille vain sen, mikä rooli Suomessa harjoitetulla veropolitiikalla on ollut tuloeroihin ja ennen muuta ylimpien tulo-osuuksien kehitykseen”.

Tutkimuksellisesti rajaus olisi perusteltua, jos tutkimus käsittelisi kattavasti noina ajanjaksoina tehdyn veropolitiikan vaikutusta tuloeroihin. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan jo ingressistä lähtien vaikuttaa siltä, että 1990-luvulla tehty pääomaverotuksen muutos halutaan osoittaa ainoaksi syyksi tuloerojen kasvamiseen: ”Siirtyminen yhtenäiseen tuloverotukseen, jolloin samasta tulosta maksetaan saman verran veroa, taittaisi tuloerokehityksen”. Jos näin onkin, ei tutkimuksen leipätekstistä löydy väitteelle tukea.

Kun ainoa työkalu on vasara, näyttävät kaikki ongelmat nauloilta. Kun tarkastelusta jätetään tietoisesti kaikki muut tuloeroihin vaikuttavat parametrit pois ja vertailtavat periodit valitaan tarkoituksena korostaa eroja ajanjaksojen veropolitiikassa, niin tietysti graafeista ja johtopäätöksistä saadaan juuri sellaisia kääk-otsikoita kuin raportin julkaisupäivänä nähtiin.

Korrelaatio ei kuitenkaan tarkoita kausaliteettia, eikä tutkimus itsessään osoita tuloerojen kasvun selittyvän pelkästään tai edes suurimmilta osin vuonna 1993 tehdyllä veroreformilla. Siksi on erikoista, että tutkimus antaa ainoaksi tuloeroja kaventavaksi politiikkasuositukseksi kumota kyseinen veroreformi.

Eriarvoisuus johtuukin työttömyydestä ja korkeasta verotuksesta?

Vuonna 2017 Suomessa oli OECD-maiden kuudenneksi pienin gini, kun tarkastellaan käytettävissä olevia tuloja verojen jälkeen. Enemmän tuloeroja oli maissa, kuten Itävalta, Ruotsi, Kanada ja Sveitsi. Ei Suomi nykyisine tuloeroineen ole huonossa seurassa ja verrokkimaihin nähden tuloerojen voidaan antaa huoletta vielä kasvaakin.

Tuloero- ja eriarvoisuuskeskustelussa 1990-luvun lamaa edeltävä aika esitetään monesti tavoiteltavana ihanteena. Keppihevosena toimii tyypillisesti 90-luvun nousukaudella tapahtunut gini-kertoimen nousu. Yleensä huomiotta jää se, että tuona ajanjaksona käytettävissä oleva rahatulo kasvoi kaikissa tulodesiileissä, kaikki siis rikastuivat. Harva myöskään osaa selittää, miksi maltillinen muutos tuloeroissa oli pahasta ja miksi gini-kerroin pitäisi pyrkiä painamaan takaisin 1980-luvun tasolle? Lisäisikö se suomalaisten hyvinvointia enemmän kuin tavoitteen saavuttamiseksi vaadittavat veronkorotukset ja tulonsiirrot sitä vähentäisivät?

1970-luvun veropolitiikka saattoi olla järkevää 1970-luvulla, mutta globaalissa verokilpailussa puoli vuosisataa vuotta vanhalla veropolitiikalla tuskin voi onnistua. Ainakin on kyseenalaista, voidaanko vapaasti liikkuvien pääomien aikana kaventaa tuloeroja nostamalla tuloihin ja omistamiseen kohdistuvaa verotusta? Raportissa esitetyn ensimmäisen periodin alhaisille tuloeroille kun voi olla myös sellaisia selittäjiä kuin räjähdysmäinen koulutustason nousu, kiihtyvä teollistuminen, korkea työllisyysaste, globalisaatiokehitys ja matala työttömyysaste.

Kuten tilastokeskuksen datasta nähdään, ennen 90-luvun lamaa työllisyysaste oli korkeammalla ja työttömyysaste matalammalla kuin ne ovat olleet viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Näin merkittävän yksityiskohdan huomioiminen tuloeroja käsittelevässä tutkimuksessa olisi varmasti ollut perusteltua.

Lähde: Tilastokeskus/työvoimatutkimus

Koska Eriarvoisuuden tila-raportissa keskitytään tietoisesti kapeaan veropolitiikan osa-alueeseen, jää syvempi pohdinta työmarkkina- ja tulonsiirtojärjestelmämme puutteista kokonaan tekemättä. Voisiko yksi tärkeä syy tuloerojen kasvuun olla se, että korkea työn verokiila, työn heikko kannattavuus ja jatkuvasti kasvavat tulonsiirrot asettavat erityisesti alimmille tulodesiileille kohtuuttomat kannustinloukut? Entä teollistumisen ajan ja protektionistisen kauppapolitiikan tarpeisiin rakennettu jäykkä työmarkkinajärjestelmä, joka on kroonistanut korkean työttömyysasteen ja alhaisen työllisyysasteen?

Tekemättä jääneet rakenneuudistukset ovat tuominneet sadattuhannet jälkiteollisen Suomen ihmisistä pienituloisuuteen ja vähävaraisuuteen. Korkea työttömyysaste jarruttaa nimenomaan alimpien tulodesiilien tulokehitystä. Samalla korkea veroaste syö ylempien tulodesiilien ostovoimaa jarruttaen työllisyyskehitystä kotimaisella palvelusektorilla ja estäen investointipääomien saapumista maahan. Myös toista vuosikymmentä jatkuva keskuspankki- ja velkaelvytys on taannut luottokelpoisille halpaa lainaa ja ansiotonta pääomasijoitusten arvonnousua.

Lähde: Tilastokeskus

On siis suoranainen ihme, ettei tuloerot ole kasvaneet Suomessa vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Tätä selittää käytännössä jatkuvasti kasvavien tulonsiirtojen määrä. Niinpä saivartelu marginaalisesta tuloerojen kasvamisesta tuntuu epäolennaiseen keskittymiseltä. Jos maailman pienimpiin kuuluvia tuloeroja halutaan entisestään pienentää, olisi mielekästä pyrkiä löytämään muita keinoja kuin hyvätuloisten verojen korotuksista tai tulonsiirtojen kasvattamisesta. Sitä on jo kokeiltu, ilmeisesti raportin kirjoittajienkin mielestä laihoin tuloksin.

Lähde: Tilastokeskus

Mielenkiintoista on myös huomata, että tutkijoiden ylistämällä kultakaudella ennen 1990-luvun lamaa, Suomen kokonaisveroaste oli pääosin nykyistä yli 42 %:n kokonaisveroastetta matalampi. Juuri ennen lamaa myös julkisen sektorin kulutus oli alle 50 % bruttokansantuotteesta. Suomi ei ole päässyt tuolle tasolle enää vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Mitä parempi koulutus, sitä heikompi tulokehitys?

Suomalaisessa tuloerokeskustelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle aatteenfilosofinen pohdinta parhaista keinoista tuloerojen tasaamiseksi. Tyypillinen esitys on uusi veromuoto tai jo olemassa olevien verojen korotus. Vähemmän suosittu ajatus vaikuttaa olevan se, että alimmille tulodesiileille annettaisiin mahdollisuus nostaa sosioekonomista statustaan omalla työllään. Harva tuloerojen kaventamista vaativa osaa myöskään kertoa, mikä olisi esimerkiksi oikea gini-kertoimen taso, johon vihdoin voitaisiin olla tyytyväisiä?

Poliittisessa puheenpareessa toistuva ihanne jatkuvasti kiihtyvästä tuloerojen tasaamisesta onkin hyvin erikoinen. Näin on tehty jo pitkään, kuten aikaisemmin todettu. Toisakseen, jos tuloerokehitys käännettäisiinkin keskusohjauksella vuosien 1966-1990 lukuihin, niin silloin jo valmiiksi tukien varassa elävien rahatulo kasvaisi nopeammin kuin esimerkiksi korkeasti koulutettujen työssä käyvien rahatulo. Mikä kohtalo on edessä maalla, jossa työnteko, ahkeruus ja kouluttautuminen johtaa alati heikkenevään tulokehitykseen siinä, missä esimerkiksi työttömyys takaisi kaikista nopeimmin nousevan tulotason?

Ainakin poliittisissa juhlapuheissa kuultu ylistys läpi elämän jatkuvasta kouluttautumisesta menettäisi merkityksensä, kun yhä korkeampi koulutus johtaisi heikkenevään tulokehitykseen. Miten tämä vaikuttaisi aivovuotoon tai kannustimiin siirtää yritystoiminta naapurimaihin?

Raportin esittämä ihanne jatkuvasti kiihtyvästä tuloerojen tasaamisesta ei siis ole turvaverkko, josta elämänpolullaan kompastunut ihminen ponnahtaa takaisin itsenäiseen ja vapaaseen elämään. Se olisi tulonsiirtojen seitti, johon tippuva sotkeutuu siihen ikiajoiksi.

Impivaaralainen veropolitiikka ei toimi uudella vuosituhannella

Eriarvoisuuden tila-raportti esittää tuloerojen kaventamiseksi palaamista yhdistettyyn progressiiviseen ansio- ja pääomatuloverotukseen. Ajatus verojärjestelmän neutraaliudesta ei sinällään ole huono, mutta muutosta tehdessä veroaste ei saa nousta, kuten raportin politiikkasuosituksissa vihjaistaan. Veroreformien täytyy mahdollistaa suomalaisten nopeampi vaurastuminen kaikissa tulodesiileissä, vaikka tuloerot kasvaisivatkin. Kokonaisveroasteen nousu tai työhön kohdistuvan veroprogression taas olisi haitallista koko kansantaloudelle..

Jos maailman raskaimpiin kuuluva verotus ja tuloerojen kiihtyvä tasaaminen on vuosikymmenien saatossa jopa kasvattanut tuloeroja, kuten Kalevi Sorsa-säätiön raportti esittää, niin mikä on looginen johtopäätös? Ei ainakaan se, että verotusta pitää kiristää ja tulonsiirtoja lisätä.

Pienituloisten tuloja ja erityisesti elämänlaatua on tehokkainta parantaa antamalla heille mahdollisuus työllistyä. Paremman työllisyysasteen saavuttaminen ei onnistu tulojen ja pääomien lisäverottamisella, vaan työn verotusta alentamalla ja työmarkkinoiden joustoja lisäämällä.

Jatkuvasti globalisoituva maailma ei odota YYA-ajan veropolitiikasta haaveilevia impivaaralaisia. Maailma ei myöskään odota impivaaralaiseen työmarkkinapolitiikkaan takertuneita jääräpäitä. Globaalissa verokilpailussa on vaikeaa menestyä, jos maasta rakennetaan vankila pääomille. Se tulisi ymmärtää erityisesti niissä piireissä, joiden politiikka keskittyy hyvinvointipalveluiden rahoituspohjasta huolehtimiseen.