Joku aina joustaa

Joku aina joustaa

Talouspoliittisessa keskustelussa on viime aikoina ollut esillä näkemys, että 1990-luvun alun virheitä ei pidä toistaa. Taustalla on ajatus, että 1990-luvun alussa maan hallituksella oli lukuisia vaihtoehtoja, joista valittiin vääriä ja nykyinen maan hallitus on parempi, kun se ymmärtää ottaa velkaa. 

Velkaa kyllä otettiin 1990-luvun alussakin niin paljon kuin saatiin. Neuvostoliitto ja idänkauppa romahti, valuuttaa devalvoitiin, korot olivat korkealla ja valuuttavelkaiset yritykset ajautuivat ongelmiin. Talouden ajautuessa kriisiin sitä ei voi hallinnollisella päätöksellä pelastaa. Sorsan neuvottelema yhteiskuntasopimus olisi toteutuessaan jakanut hyvinvointitappioita tasaisemmin, mutta siihen ei ollut valmiutta. Tuolloin jousto tapahtui konkurssien ja työttömyyden kautta. Se oli meidän oma päätöksemme. 

Finanssikriisissä 2008 kehittyneissä maissa keksittiin tapa ratkaista talouden ongelmia keskuspankkirahoituksen avulla. Koronakriisin aikana kaasua on painettu yhä kovempaa. Kriisistä aiheutunutta shokkia on torjuttu maailmalla raha- ja finanssielvytyksen keinoin 30 biljoonalla dollarilla (kyllä, 30 tuhatta miljardia). Maailman bruttokansantuote on noin kolme kertaa tämän verran. Rahamarkkinakorot on päätetty pitää historiallisen alhaisina, pitkät korot pidetään matalina ostamalla sekä valtioiden että yritysten obligaatioita. Valtiot ovat jatkaneet velkaantumistaan ja suurimmiksi valtionobligaatioiden omistajiksi ovat tulleet keskuspankit. Koskaan aikaisemmin näin ei ole ollut.  

Obligaatiomarkkinoilta on poistettu riski. Niin sanotut markkinakorot ovat hallinnollisia korkoja. Markkinoilla voidaan havaita absurdeja esimerkkejä. Kreikan valtionvelka kasvoi kestämättömälle tasolle vuonna 2011. Velkamäärä oli 180%/BKT. Jälkimarkkinoilla korko nousi korkeimmillaan 35 prosentin tasolle. Tilanne oli kestämätön ja lopulta se ratkaistiin pyyhkimällä yksityisten sijoittajien saamisista 100 miljardia euroa ja Mario Draghin toteamuksella ”Whatever it takes”. Nyt Kreikan velkamäärä on yli 200%/BKT, mutta kymmenen vuoden obligaatiokorko on 1.1 prosenttia. Tämä on alhaisempi kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen kymmenen vuoden korko. 

Yhdysvalloissakin obligaatiokorot ovat pitkälti keskuspankin ohjaamia. Analyytikoiden ja ekonomistien kesken käydään keskustelua siitä, milloin keskuspankki lähtee nostamaan korkoja. Inflaatio näyttää nousseen jo 6 prosentin tasolle eli jossain vaiheessa keskuspankin odotetaan toimivan. Tässä unohtuu se, että Yhdysvalloissakin liittovaltiotason velka on noussut yli 100%/BKT tasolle. 1970-luvulla inflaatio pystyttiin taluttamaan, kivuliaasti mutta kuitenkin. Tuolloin velkaa oli 25%/BKT. 

John Cochrane muistuttaa Taylorin säännöstä, minkä mukaan korkoja pitäisi nostaa 1.5 kertaa inflaation verran. Tämä tarkoittaisi Yhdysvalloissa 1.7 biljoonan dollarin korkokustannuksia vuodessa. Tämä pitäisi kattaa veronkotuksilla ja pienemmillä menoilla. On helppo nähdä, että poliittisesti mieluummin nähdään korkojen pysyvän matalina. 

Tilanne on sama lähes kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa. Ylivelkaantuminen on totuttu näkemään kehitysmaiden ongelmana, nyt me olemme itse samassa tilanteessa. Korkoja ei ole varaa nostaa. 

Valtioiden, kotitalouksien ja yritysten velkaantuminen jatkuu. Kaikki valuutat eivät voi heikentyä suhteessa toisiinsa. Korot pidetään matalina. Rahan määrää markkinoilla kasvatetaan. Mikä joustaa? 

Nollakorkoympäristössä osakkeiden, kiinteistöjen ja kaikkien muiden kassavirtaa tuottavien omaisuuserien arvot ovat nousseet merkittävästi. Tätä kutsutaan termillä ”asset price inflation”. Tämä ei ole ollut keskuspankkien ensisijainen tavoite, mutta se on ollut korkojen laskun sivuvaikutus. Kuluttajahinnat eivät kuitenkaan ole toistaiseksi nousseet. Ei ole yllätys, jos kuluttajahinnatkin nyt joustavat. Ja ne voivat joustaa paljonkin ylöspäin eikä pelkästään tilapäisesti vaan pysyvästi. 

Valjastamalla keskuspankit pitämään korot alhaalla ja ostamaan obligaatioita olemme pystyneet velkaantumaan ja olemme toistaiseksi välttyneet isoilta taloudellisilta shokeilta. Hintainflaation nousu tarkoittaa sitä, että asumisen, ruoan ja polttoaineiden hinnat nousevat. Se koskettaa erityisesti niitä, joiden käytettävissä olevista tuloista suuri osa menee näihin. Tämä on ollut meidän oma päätöksemme.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Tietoa kirjoittajasta

Puttonen Vesa

Vesa Puttonen

Hallituksen jäsen

Vesa Puttonen toimii rahoituksen professorina Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on ollut kirjoittajana yli 30 kansainvälisesti julkaistussa tutkimuksessa ja 20 kirjassa.
Puttonen on toiminut useiden yritysten hallituksen jäsenenä.

single.php