#PainavaSyy luopua kolmikannan veto-oikeudesta

#PainavaSyy luopua kolmikannan veto-oikeudesta

Työmarkkinoilla valmistaudutaan yhteenottoihin. Organisoituja ulosmarsseja tapahtuu päivittäin kautta maan ja suurempiakin myrskypilviä kerääntyy horisonttiin. Mutta mistä oikeastaan työtaistellaan – työmarkkinareformeista vai ammattiyhdistysliikkeen ylpeydestä?

Jumittava konsensus

Suomessa työmarkkinajärjestöt ovat jo pitkään käyttäneet paljon sitä valtaa, jonka perustuslain mukaan pitäisi kuulua eduskunnalle. Valtion, työnantaja- ja palkansaajapuolen kolmikannassa on säädetty työmarkkinakysymysten lisäksi muun muassa sosiaalipolitiikan kysymyksistä. Tästä on aiheutunut illuusio siitä, että esimerkiksi lakisääteinen vanhempainvapaa on säädetty Suomeen ay-liikkeen ansiosta.

Näinhän ei asia ole, vaan vähemmänkin korporatistisissa maissa on vanhempainvapaa, pelkästään Euroopassa se löytyy 43:sta maasta. Suomessa on tehty samoja asioita kuin muuallakin, vain epädemokraattisemmalla järjestelyllä.

Ei tämä tietenkään ole kokonaan huono asia: suomalainen “sopimusyhteiskunta” on ylläpitänyt yhteiskuntarauhaa kenties paremmin kuin keskimääräisessä eurooppalaisessa valtiossa. 

Konsensushakuinen poliittinen kulttuuri, höystettynä ammattiyhdistysliikkeen käytännön veto-oikeutena suurempiin uudistuksiin, on ehkäissyt yllättävät ylilyönnit ja heilurimaisen politiikan.

Kolikon kääntöpuolena sitten – aivan erityisesti viimeisen 15 vuoden ajan – konsensuspakko on samalla ehkäissyt kaikki tarvittavat uudistukset. 

Älä vihaa pelaajaa, vaan peliä

En lähde tässä syyllistämään vallanahneita työmarkkinatoimijoita. Miksi lähtisinkään.

Kyseessä ovat kuitenkin etujärjestöt, jotka ajavat jäsentensä etuja. Ne tekevät kaikkensa esittääkseen ajavansa palkansaajien enemmistön asioita, mutta se ei pidä paikkaansa, muuten liitoissa iloittaisiin duunarien veronalennuksista.

Tosiasiassa esimerkiksi SAK edustaa selvästi alle kolmannesta palkansaajista. Ilman suomalaista erikoisuutta – työehtosopimusten yleissitovuutta – liittojen jäsenmäärät olisivat vielä paljon alempana.

Etujärjestöt takertuvat valtaansa, mikä on ymmärrettävää. On helpompaa valvoa etuja, jos aina on mahdollisuus jumittaa eturyhmällesi epäedullinen lakimuutos kolmikanta ”työryhmiin” pölyyntymään. Tuoreena esimerkkinä tästä viime hallituskaudella paikallista sopimista ”edistettiin” kolmikannan työryhmässä neljä vuotta ilman minkäänlaista muutosesitystä.

Vastakkainasettelua tiukasti lietsova SAK:n puheenjohtaja väittää muun muassa, ettei hallituksen työllisyystoimilla ole lainkaan työllisyysvaikutuksia. Tämäkin vääristely ja käytännössä oppositiopuolueena toimiminen on etujärjestön näkökulmasta aivan legitiimiä toimintaa. Turha tässä on syyttää pelaajia. Pelissä sen sijaan riittää korjattavaa.

Perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. 

Jos ja kun näin on, enemmistöhallituksen päätösvalta riittää työmarkkinareformien tekemiseen, vaikka ulkoparlamentaarisesta vallastaan humaltunut ammattiyhdistysliike kokisikin tämän rikkovan sopimusyhteiskunnan periaatteita vastaan. 

Tuo “sopimusyhteiskunta” kun ei ole pitkään aikaan kyennyt sopimaan asioista ja mikään ei ole edennyt. Vakaus on tarkoittanut vakaata nollakasvua ja vakaasti jälkeenjäämistä niin tuottavuudessa kuin työllisyysasteessakin.

Ammattiyhdistysliikkeen erivapauksista on pakko päästä eroon ja todennäköisesti tämä ei onnistu ilman kunnon yhteenottoa lakkosumineen. On myös hyvin ikävää, että tähän yhteenottoon päädytään jo valmiiksi harvinaisen poliittisesti polarisoituneessa tilanteessa

Mutta tämä taistelu on käytävä ennemmin tai myöhemmin, sillä etujärjestöt eivät luovu vallastaan vapaaehtoisesti. 

Jos ulkoparlamentaarinen kiristys epäonnistuu nyt, se tekee sen onnistumisesta jatkossa paljon epätodennäköisempää – ja valta palaa kansan demokraattisesti valitsemille päättäjille.

Mistä loppujen lopuksi taistellaan?

Yksi eniten vastustusta herättäneistä asioista ei ole varsinainen työllisyystoimi. Se on kuitenkin juuri se asia, mikä on ay-liikkeen vallan viimeisenä perälautana: poliittisen lakko-oikeuden rajaaminen. 

Verrokkimaistamme Saksassa ja Hollannissa poliittiset lakot on kielletty, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa oikeutta on rajattu. On vain muutama valtio, joissa oikeus on lähes rajaton – ja niistä ei kannattaisi ottaa mallia. 

Ranska on esimerkki tällaisesta valtiosta. Siellähän ollaan lakossa melkein mistä tahansa asiasta, lähes automaattisesti. Kun tilanne on päässyt näin pahaksi, on sitä vaikeaa enää korjata – minkä ovat Ranskan presidentit joutuneet toistuvasti karvaasti kokemaan. Etujärjestöiltä ei aloitetta oman valtansa purkamiseksi koskaan tule. 

Orpon hallituksen varsinaisten työllisyystoimien tavoite on todella kova: 100 000 uutta työllistä hallituskauden aikana. Tähän pyritään muun muassa ansiosidonnaisen porrastuksella, paikallisen sopimisen edistämisellä, aikuiskoulutustuen lakkauttamisella, työn verotuksen keventämisellä, sekä erilaisten kannustinloukkujen purkamisella.

Kädenojennuksena työmarkkinajärjestöille on annettu mahdollisuus esittää samanlaisen työllisyysvaikutuksen omaavia, vaihtoehtoisia toimia. Julkisuudessa olevien tietojen mukaan tähän tarjoukseen ei olla tartuttu. Ilmeisesti on helpompaa lietsoa kansaa barrikaadeille, jos ei välitä lainkaan isommasta kuvasta eli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. 

Erityisesti paikallisen sopimisen edistäminen pelottaa. Esimerkiksi auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT:n puheenjohtaja Ismo Kokko on esittänyt huolensa siitä, että se voisi vähentää syitä kuulua jatkossa työnantajaliittoon. Tämä taas voisi ajan saatossa sitten johtaa liittojen jäsenmäärän vähenemiseen ja sitä kautta yleissitovuuden purkautumiseen. 

Kunpa joku olisi yhtä huolissaan valtiontalouden tasapainottamisesta kuin AKT on liiton jäsenmääristä!

Muita työllisyystoimia vastustetaan yleisvasemmistolaisemmin vähemmän innokkaasti, mutta paikallinen sopiminen yhdistettynä poliittisten lakkojen rajoittamiseen tuntuu olevan maailmanloppuun vertautuva uhka. Ay-liikkeen organisaation näkökulmasta ja toimintalogiikalla se tavallaan onkin.

Jos ay-liikkeeltä viedään oikeus jumittaa kaikki päätöksenteko kuten Venäjä tekee YK:n turvallisuusneuvostossa, niin sille jää jäljelle enää poliittisen lakon kiristyskeino uudistusten estämiseksi.

Jos sekin viedään, niin ay-liike on todellisessa vaarassa kutistua pienempimuotoiseksi toimijaksi ja vähentyneen jäsenistönsä etuja valvovaksi lobbauskoneistoksi, joka toimii vasemmistopuolueiden kautta.

Kuten muissakin maissa.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Kommentoi

2 kommenttia artikkeliin #PainavaSyy luopua kolmikannan veto-oikeudesta

  1. Julle sanoo:

    Kuten muutama kymmenen henkilöä Suomessa jo tietääkin, Sveitsissä, tuossa maailman ainoassa demokratiassa, ko. veto-oikeus kuuluu yksikantaisesti suoraan kansalle eikä millekään puoluepoliittiselle ay-juntalle tai komission byrokraateille Brysselissä.

  2. iptv France sanoo:

    Simply wish to say your article is as amazing. The clearness in your post is just nice and i could assume you’re an expert on this subject. Well with your permission let me to grab your feed to keep updated with forthcoming post. Thanks a million and please carry on the gratifying work.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php