On helpompi tuhota kuin rakentaa

On helpompi tuhota kuin rakentaa

Pientä Gazan kaistaletta vuodesta 2006 hallinnoinut islamilainen vastarintaliike Hamas käynnisti lauantaina 7.10. järjettömältä vaikuttavan hyökkäyksen Israelin siviilikohteisiin. Tätä kirjoittaessani Israel on ryhmittänyt noin 300 000 reserviläistä Gazan rajoille. Koko sotkun taustalla on palestiinalaisvaltion kansainvälisoikeudellisen statuksen määrittelemisen epäonnistuminen, mutta Hamas on jo itsessään ongelma – kyseessä on terroristijärjestö, joka on kiinnostuneempi Israelin tuhoamisesta kuin Palestiinan rakentamisesta. 

Terroristien kanssa on vaikeaa neuvotella

Vuonna 1988 perustettu Hamas peruskirjansa mukaisesti vastustaa rauhanomaista ratkaisua palestiinalaiskysymykseen.

Voitettuaan vaalit vuonna 2006 se on hallinnut Gazaa šaria-lain mukaisesti ja useat ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet sitä muun muassa naisten alistetusta asemasta, seksuaalivähemmistöjen vainosta ja jatkuvasta vaalien siirtämisestä. Vapaita vaaleja ei ole sittemmin pidetty. 

Tavoitteidensa ja ihan yleisten toimintatapojensa vuoksi Hamas on määritelty terroristijärjestöksi muun muassa Yhdysvalloissa (vuonna 1997) ja EU:ssa (2003), sekä tietenkin Israelissa. Vuonna 2018 myös YK:n yleiskokous äänesti liikkeen määrittelystä, mutta arabimaiden sekä Venäjän ja sen liittolaisten tuella Hamas vältti juuri ja juuri terroristijärjestön maailmanlaajuisen leiman.

Hamas on ilmaissut halunsa neuvotella Palestiinalaisvaltion perustamisesta, mutta Israel sekä sitä tukevat EU ja Yhdysvallat ovat asettaneet ennakkoehdoksi Hamasin luopuvan peruskirjansa tavoitteesta tuhota Israel. Erikoista kyllä, tätä “myönnytystä” Hamas ei ole suostunut tekemään. Aika vaikeaa tässä yhtälössä on saada kunnon neuvotteluita aikaiseksi.

Taustoitukseksi: Palestiina on 138 YK:n jäsenvaltion (mutta ei muun muassa Suomen) tunnustama valtio, jolla on tarkkailijajäsenen asema YK:ssa ja joka pitää itseään Israelin miehittämänä. Käytännössä se on Gazan kaistaleesta ja maltillisemmin hallinnoidusta Länsirannasta koostuva autonominen alue, joka on jakaantunut poliittisesti muun muassa suhtautumisessa Israelin valtioon. 

Palestiinan vapautusjärjestö PLO on poliittinen kattoliike, joka tavoittelee Palestiinan itsenäistymistä, nykyään rauhanomaisin keinoin ja Israelin tunnustaen. Fatah on kolmen miljoonan asukkaan Länsirantaa hallinnoiva, PLO:hon sidoksissa oleva poliittinen puolue. 

Islamilainen vastarintaliike Hamas on yli kahden miljoonan asukkaan Gazan kaistaletta hallinnoiva poliittinen liike, joka tavoittelee Israelin tuhoamista. 

Kahden valtion ratkaisun lyhyt historia

Israelin ja Palestiinan kiista on hyvin perinteinen kamppailu tietyn maa-alan omistajuudesta ja itsemääräämisoikeudesta kahden kansan välillä. Pitkästä historiasta, uskonnoista ja lähes kaikkien merkittävien suurvaltojen sekaantumisesta asiaan johtuen konflikti on äärimmäisen monimutkainen. Kompromissien löytäminen on aina ollut hankalaa. 

Kahden valtion ratkaisu on alunperin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa vuonna 1974 visioitu ehdotus, jossa Israelin alueista muodostettaisiin erillinen alue itsenäiselle Palestiinan valtiolle

Ehdotuksen yksityiskohdista, mukaan lukien Palestiinan rajoista ja pääkaupungista, on neuvoteltu jo lähes 50 vuoden ajan. Ilman tuloksia.

Molemminpuolisen epäluulon lisäksi neuvotteluita on haitannut Israelin kansainvälisen oikeuden vastainen ja muun muassa YK:n turvallisuusneuvoston tuomitsema politiikka rakentaa Länsirannalle juutalaisia siirtokuntia, sekä Hamasin ja muiden äärijärjestöjen suorittamat terrori-iskut. 

Koska Yhdysvallat on Israelin merkittävin tukija ja sillä on huomattavaa vaikutusvaltaa asiassa, useat Amerikan presidentit ovat pyrkineet tuomaan pysyvän rauhan Palestiinaan omilla rauhanehdotuksillaan.

Presidentti Clintonin valtakaudella allekirjoitettiin muun muassa Oslon sopimus (1993), jossa PLO tunnusti Israelin olemassaolon ja luopui terrorismista, saaden vastapalvelukseksi rajallisen autonomian Länsirannan palestiinalaisalueille. Rauhanprosessi eteni, vaikka Hamas jatkoi terrori-iskuja Israelissa.

Vuonna 2000 järjestetyn Camp Davidin huippukokouksen aikaan ilmassa oli toivoa ratkaisevan sovun löytämisestä, mutta palestiinalaiset pettyivät lopulliseen ehdotukseen ja aloittivat kansannousun (intifada) Israelia vastaan, mikä tuhosi prosessin. 

Clintonia seurannut George W. Bush tuki voimakkaasti kahden valtion ratkaisua ja organisoi vuonna 2007 huipentuneet neuvottelut Israelin ja PLO:n kanssa, mutta nämäkin neuvottelut kariutuivat ilman lopullista yhteistä päätöslauselmaa. 

Presidentti Trump pyrki toimimaan rauhanvälittäjänä, mutta hänen toimintansa oli kovin yksipuolista. Vuonna 2017 Yhdysvallat tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – de facto haudaten mahdollisuuden kahden valtion ratkaisuun – ja kaksi vuotta myöhemmin Israelin Länsirannalle rakentamien siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden mukaisia.

Ei siis ihme, että Trumpin hallinnon vuonna 2020 esittelemä “rauhansuunnitelma” hylättiin palestiinalaisten puolelta välittömästi. Suunnitelma olisi laajentanut palestiinalaisalueen autonomiaa, mutta sulkenut pois mahdollisuuden itsenäistymiseen.

Kaikille rauhansuunnitelmille on yhteistä se, että kun ne ovat lopulta epäonnistuneet, asenteet ja epäluulo israelilaisten ja palestiinalaisten välillä ovat jyrkentyneet entisestään.

Miksi Hamas hyökkäsi juuri nyt?

Hamas oli valmistautunut hyökkäykseensä hyvin ja yllätti Israelin maailman parhaimpiin kuuluvana pidetyn tiedustelun täysin. Lokakuun seitsemännen päivän tapahtumia onkin kuvailtu Israelin WTC iskuiksi

Alkumenestyksestä huolimatta on selvää, että Hamas tulee taistelut häviämään. On täysin Israelin päätettävissä, kuinka kovaa he nyt haluavat iskeä takaisin. Hamas ei kykene – eikä terroristijärjestönä edes halua – suojella Gazan tiheästi asutun alueen siviilejä Israelin iskuilta.

Hamasin itsetuhoisen käytöksen taustalta löytyy kuitenkin kolme syytä päätyä hyökkäämään ja juuri nyt.

1. Israeliin ei ole enää vuosiin kohdistunut painetta kahden valtion ratkaisun edistämiseen

 

Päinvastoin, nykyinen pitkäaikainen (ja autoritaarisuudesta sekä korruptiosta syytetty) pääministeri Netanjahu on sanonut suoraan vuonna 2015 tekevänsä mieluummin rauhansopimuksia yksittäisten arabivaltioiden kanssa suhteiden normalisoimisesta kuin neuvottelevansa palestiinalaisten kanssa. 

Vuonna 2020 Israel onnistui tekemään tällaiset sopimukset Yhdistyneiden Arabiemiraattien, Bahrainin, Sudanin ja Marokon kanssa. Liikkeellä on ollut myös huhuja, että sopimus Saudi-Arabian kanssa on ollut lähellä. Hamas laskelmoi toisaalta jäävänsä yksin jos kaikki arabivaltiot tekevät sovun Israelin kanssa, ja toisaalta Israelin raa’an vastahyökkäyksen tekevän sopimuksen mahdottomaksi Saudi-Arabian näkökulmasta.

2. Hamas kokee painetta vielä äärimmäisemmiltä ja brutaaleimmilta toimijoilta. 

 

Gazassa Hamasia haastaa Palestiinan islamilainen jihad -liike (PIJ) ja Länsirannalla vuosi sitten perustettu Leijonan luola -ryhmä. Näitä ryhmiä yhdistää täydellinen kompromissihaluttomuus ja vahva tahtotila aseelliseen vastarintaan. Pysyäkseen ääriliikkeistä merkittävimpänä Hamasin tulee näyttää kykynsä ja tahtonsa haastaa Israelia – siviiliuhreja kaihtamatta. PIJ on liittynyt Hamasin 7.10. alkaneeseen hyökkäykseen, Leijonan luola ei ole ainakaan vielä aktivoitunut. 

3. Israelin äärioikeistolaisen hallituksen edustajan toistuvat vierailut kiistellyllä Temppelivuorella toimivat viimeisenä sytykkeenä.

 

Jerusalemissa sijaitseva Temppelivuori on suosittu ja kiistelty turistikohde. Siellä sijaitsee juutalaisuuden kaksi pyhää paikkaa ja islamin kolmanneksi pyhin paikka eli al-Aqsan moskeija. 

Israelin kansallisesta turvallisuuden ministeri, palestiinalaisvastaista Juutalaisten kansallinen rintama -äärioikeistopuoluetta edustava Ben Gvir on vieraillut ministeriaikanaan useita kertoja Temppelivuorella.

Viimeisin vierailuista oli heinäkuussa, jolloin palestiinalaishallinto syytti häntä tahallisesta provokaatiosta ja jopa Yhdysvallat tuomitse tempauksen

Temppelivuori sijaitsee Jerusalemin alueella, joka ei varsinaisesti kuulu Israeliin. Siten ministerin vierailu siellä nähdään helposti pyrkimyksenä laajentaa koko Jerusalem kuulumaan Israelin suvereniteetin alaisuuteen – varsinkin, kun Netanjahun hallitus on jatkuvasti kiihdyttänyt siirtomaiden rakentamista ympäri Länsirantaa. 

Tekosyy tai ei, Hamas on kutsunut 7.10. alkanutta hyökkäystään nimellä “al-Aqsan tulva”. 

Lokakuussa 2023 Hamas koki siis kellon käyvän sitä vastaan: arabimaat tekivät sopimuksia Israelin kanssa. Israelin historian oikeistolaisimmalla hallituksella ei ollut halua neuvotella kahden valtion ratkaisusta, ja vielä äärimmäisemmät palestiinalaiset liikkeet vaativat vastatoimia. Juutalaisen äärioikeistolaispoliitikon jatkuvat provosointivierailut Temppelivuorella olivat viimeinen sytyke. 

Sen sijaan, että Hamas olisi keskittynyt jo 17 vuotta kestäneellä valtakaudellaan parantamaan Gazan palestiinalaisten olosuhteita, tai edes edistämään kahden valtion ratkaisua neuvotteluilla, kaikki sen fokus on ollut pakkomielteessä tuhota Israel. Se on valmistautunut tähän hetkeen.

Kohdistamalla iskunsa tarkoituksella lähinnä siviileihin ja ottamalla panttivankeja Hamas tietää rikkovansa kansainvälistä oikeutta ja tulevansa yleisesti laajalti tuomituksi ympäri maailman. Sen täytyy myös osata ennakoida, ettei se tule saamaan terrorismia yleisesti tukevan Iranin lisäksi tukea mistään suunnasta ja että Israelin vastahyökkäys tulee tuottamaan karmivaa kärsimystä Gazan palestiinalaisväestölle. 

Mutta Hamas on terroristijärjestö, jonka ei myöskään tarvitse huolehtia vaalien voittamisesta. Se ei välitä kummankaan puolen siviiliuhreista, eikä maineestaan – muuten kuin vielä sitäkin karmeampien terroristien silmissä. 

Yksien vaalien voittamisesta (2006) huolimatta Hamas on käytännössä anti-demokraattinen toimija, joka haluaa rakentaa islamilaisen diktatuurin – paikallisilta asukkailta liikaa kyselemättä. Yhdistettynä kykenemättömyyteen tunnustaa Israel neuvottelukumppaniksi saati sitten valtioksi, Hamas ei ole taho, jonka kanssa Israel voisi vakavasti neuvotella kahden valtion kysymyksestä. Tällaisia tahoja voivat olla ainoastaan PLO tai Fatah.

Mitä seuraavaksi?

Hamas onnistui yhdistämään jakautuneen Israelin: tiistaina 10.10. maahan on muodostettu laaja hätätilahallitus, johon myös oppositio-puolueet on otettu mukaan. Maa käy nyt yksissä tuumin, raskaasti aseistettuna ja Yhdysvaltain vahvasti tukemana Hamasia vastaan.

Gaza on piiritetty ja Israel on katkaissut muun muassa sähkön, ruuan, veden ja lääkkeiden toimituksen alueelle. Alueella on yksi maailman suurimmista asukastiheyksistä ja Hamas sijoittaa tarkoituksella sotilaitaan siviiliasetusten viereen sekä panttivankeja sotilaskohteisiin. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu on tuominnut sekä Gazan saarron että Hamasin panttivankien oton kansainvälisen oikeuden vastaisena.

On vaikeaa ennakoida mitään muuta kuin humanitaarista katastrofia.

Jälkikäteen tarkasteltuna liikkuminen kohti eskalaatiota on helppoa nähdä. Paineeton Israel on liikkunut koko ajan jyrkempään kantaan ja laajempiin siirtokuntiin Länsirannalla, mikä on käytännössä nykypäivän kolonialismia.

Tämän lisäksi Israelia on syytetty muun muassa apartheid-politiikasta suhteessa palestiinalaisiin. Ajan kuluminen ainoastaan hyödyttää Israelia, varsinkin kun se on onnistunut solmimaan diplomaattisuhteita useisiin arabimaihin.

Israelin jyrkkenevä kanta on vastaavasti tehnyt Hamasista vielä joustamattomamman. Nyt terroristijärjestö on turvautunut terroriin saadakseen äänensä kuulluksi. Se on kuultu ympäri maailman, mutta sympatiaa se ei ole kerännyt.

Hamas on pääsyyllinen kaameisiin tapahtumiin Israelissa ja tulevaan Israelin armeijan kostoiskuun. Israelin hallitukset eivät myöskään ole olleet tarpeeksi kompromissihakuisia. Laittomien siirtokuntien rakentaminen on vienyt ikuisuuskonfliktia väärään suuntaan, ja pääministeri Netanjahun valtakausi on ollut kaikista repivintä aikaa. 

Mutta myös kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut.

Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat kamppailleet samasta pienestä maa-alasta jo ainakin 200 vuotta ja neuvotelleet kahden valtion ratkaisusta jo 50 vuotta – hyvin vähällä edistyksellä. 

Mikään konfliktin historiassa ei viittaa siihen, että israelilaiset ja palestiinalaiset pystyisivät saamaan aikaan sovun kahden kesken. Yhdysvallat on yrittänyt kovastikin toimia välittäjänä, mutta se ei ole paras välikäsi koska sitä on vaikeaa nähdä puolueettomana toimijana.

Kun tämä uusin eskalaatio lopulta rauhoittuu, kestävän rauhanomaisen ratkaisun löytäminen on taas entistä tärkeämpää. Kansainvälisen yhteisön kannattaa tähän panostaa.

Parasta olisi, jos YK:n turvallisuusneuvosto kykenisi edistämään rauhanprosessia – sillehän kuuluu YK:n peruskirjan mukaan ensisijainen vastuu maailmanrauhan ylläpidosta.

Lisäksi palestiinalaiset voivat luottaa Venäjän ja Kiinan tasapainottavan sopua. Valitettavasti kuitenkin YK:n turvallisuusneuvosto on yhä toimimattomampi organisaatio ja käytännössä halvaantunut Venäjän hyökkäyssodan johdosta.

Seuraavaksi paras ratkaisu olisi mahdollisimman laaja kansainvälinen neuvottelukoalitio.

Yhdysvaltojen lisäksi sinne tulisi ottaa EU, sillä peräti yhdeksän jäsenmaata (muun muassa Ruotsi) tunnustavat Palestiinan itsenäisyyden ja unioni voitaisiin nähdä Yhdysvaltoja neutraalimpana toimijana. Lisäksi koalitioon tulisi saada mukaan Israelin kanssa diplomaattisuhteet kesällä 2022 palauttanut paikallinen suurvalta Turkki, sekä mahdollisimman moni Israelin kanssa rauhan tehnyt arabimaa.

Mitä useampi välittäjätaho, sitä enemmän painetta tulisi osapuolille saada aikaan kompromissi jonka kanssa sekä israelilaiset että palestiinalaiset voisivat elää. 

Rauhan rakentaminen on paljon työläämpää kuin sotiminen ja tuhoaminen. Tästä huolimatta se on välttämätöntä.

Viime päivien tapahtumat Israelissa ovat kivuliaasti osoittaneet, että status quon kanssa on kirjaimellisesti mahdotonta elää.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Kommentoi

Yksi kommentti artikkeliin On helpompi tuhota kuin rakentaa

  1. Risukimppu sanoo:

    Gazan ja Palestiinalaisten tilanne on kiistatta hyvin ongelmallinen ja niiden suhde Israeliin. Ongelmia ei ole missään vaiheessa alettu tosissaan ratkoa ja yhtenä keskeisenä ongelmana on äärettömän jyrkkä vastakkainasettelu johon liittyvät uskonnolliset, etniset ja kulttuurilliset tekijät.
    Mutta nyt tapahtunut terroristijärjestö Hamasin toteuttama hyökkäys Israeliin tuhosi ne vähätkin mahdollisuudet mihinkään rakentavaan pitkään aikaan. Satojen viattomien ja puollustuskyvyttömien siviilien murhaaminen ja kaappaaminen panttivangeiksi pahensi tämän kyseisen lähi-idän alueen kriisiä montakymmentä astetta ja nyt joudumme seuraamaan näiden tekojen julmia seurauksia. Oli päivän selvää, että Benjamin Netanjahun johtama Israel tulee ottamaan käyttöön hirvittävän arsenaalin vastaiskujen toteuttamiseen ja taas kerran tulilinjalle joutuu myös syyttömiä.
    Suomessa tähän konfliktiin on suhtauduttu mediassa ja asiantuntija-kommenteissa hyvin perinteisesti, eli vähintäänkin Israel-kriittisesti ellei jopa Israel-vastaisesti. Vastaavasti esimerkiksi Hamasia Suomessa ei virallisesti suostuta kutsumaan terroristijärjestöksi joksi se on määritelty mm. Euroopan Unionissa, vaan täällä käytetään kummallista ”äärijärjestö” nimitystä.
    Israelin oikeutta puollustaa alueitaan voimakeinoin ja vastata kansalaistensa murhaamiseen, myös kyseenalaistetaan Suomessa. Ihmisiä on teurastettu musiikkifestivaaleilla, ravintoloissa, kaupoissa, omissa kodeissaan omiin sänkyihinsä. Mutta suurempi huoli täällä on hyökkääjäosapuolen kohtalosta.
    Suomi liittyi läntiseen yhteisöön NATO-jäsenyyden myötä. Emme ole puolueettomia vaan liittoutuneita läntisiin demokraattisiin arvoihin. Liittoumamme vihollisia ovat Venäjä, Pohjois-Korea, Kiinan Kansantasavalta, Iran, Isis, Hamas ja Hizbollah. Meidän on aika päivittää arvojamme ja asenteitamme sen mukaisiksi.

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php