Puolan pitkät hallitusneuvottelut on vihdoin saatu päätökseen. Lokakuun vaalitulosta ja maan paluuta demokraattisemman kehityksen tielle on juhlittu ympäri Euroopan unionia. Vaikka muutoksen positiivisuus on itsestään selvää, on kuitenkin huomioitava että entinen valtapuolue säilyy suurimpana yksittäisenä poliittisena voimana maassa ja valtaan nousevalla eurooppamielisellä koalitiohallituksella on kovin vähän yhteisiä nimittäjiä.
Unkarin vai Euroopan tie?
Lokakuussa Euroopan unionissa moni pidätti hengitystään, kun Puolassa käytiin parlamenttivaalit. Kansalliskonservatiivinen Laki ja oikeus -puolue (PiS) oli ollut vallassa jo kahdeksan vuotta, ja tänä aikana maa oli asteittain kääntynyt EU:n edustamia arvoja vastaan. Oikeusvaltiota heikennettiin johdonmukaisesti siihen pisteeseen asti, että vuonna 2021 EU oli jäädyttänyt Puolan EU-tuet ja määrännyt maalle rangaistussakkoja.
Lokakuun 2023 vaalit olivat maalle tärkeä tienristeys: joko Puola kääntyisi takaisin Eurooppaan ja korjaisi demokratiansa pahenevia ongelmia, tai edessä olisi “Unkarin tie”.
Unkari, jossa valtapuolue Fidesz on pitänyt valtaa jo vuodesta 2010 asti, toimii varoittavana malliesimerkkinä vallan sementoitumisesta. Unkarin vaaleja ei olla vuosiin luonnehdittu täysin vapaiksi ja äänestäjillä on siten enää rajallinen mahdollisuus vaikuttaa maan suuntaan. Kehityssuunta on valitettavan tuttu monista muistakin maista, joissa alunperin demokraattisesti valtaan päässyt hallinto on pitkäikäistyessään alkanut varmistella valtansa jatkumista epädemokraattisin keinoin.
Vaikka Laki ja Oikeus -puolue voitti Puolan vaalit, se epäonnistui enemmistöhallituksen muodostamisessa. Oppositio onnistui mobilisoimaan koulutetun kaupunkiväestön sekä ennen kaikkea naiset, jotka protestoivat abortin täyskieltoa vastaan. Äänestysaktiivisuus olikin korkeampi kuin koskaan kommunismin romahduksen jälkeen.
Donald Tuskin paluu
Eurooppa-myönteisen maltillisen oikeiston edustajasta Donald Tuskista tulee koalitiohallituksen pääministeri. Tusk muistetaan Euroopassa erityisesti siitä, että Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014 hän onnistui profiloimaan Puolan Venäjä-vastaisen EU-politiikan lippulaivaksi, mistä hänet palkittiinkin Eurooppa-neuvoston presidenttiydellä samana vuonna.
Tuskin johtama Kansalaisfoorumi ei kuitenkaan ole liberaali puolue. Hänen edellisellä hallituskaudellaan (2007–2014) muun muassa rajoitettiin naisten aborttioikeutta, suhtauduttiin kriittisesti sukupuolivähemmistöihin, ja kausi päättyi vuoden 2015 vaaleihin, jotka puolue hävisi korruptioskandaalien takia.
Pitkien hallitusneuvottelujen jälkeen uusi hallitus syntyi lopulta laajahkon koalition turvin. Kuninkaantekijän roolissa oli “Kolmas tie”, joka perustuu maaseudun kristilliskonservatiivisen Talonpoikaispuolueen ja kansallisliberaalin kaupunkilaispuolueen Puola 2050 pragmaattiselle vaaliliitolle.
Hallitukseen pääsi kuriositeettina myös Vasemmistoliittouma, joka koostuu ay-liikkeestä, feministeistä, vihreistä sekä uusvasemmiston pienpuolueista. Tämä on erikoista siinä mielessä, että vasemmisto on ollut Puolassa pitkään epäsuosittu eikä ollut saanut yhtäkään kansanedustajaa parlamenttiin edellisen kahdeksan vuoden aikana. Nytkin se ylitti Puolan puolueliittojen 8 prosentin vaalikynnyksen aivan rimaa hipoen.
Poliittisten “sateenkaarikoalitioiden” haasteena on puuttuva ideologinen tai arvopohjainen sidosaine. Oppositiota yhdisti tahtotila katkaista PiS:n epäterveitä piirteitä saanut pitkä valtakausi, mutta kuinka pitkälle tällä pohjalla pärjää päivittäisessä hallinnoinnissa?
Konservatiivi-liberaali hallitus
Puolan tuoreelle hallitukselle koittaa pian arkitodellisuus ja päätöstenteon ahdistus. Konsensusalttius ei perinteisestikään ole kuulunut Itä-Euroopan poliittiseen kulttuuriin ja ristiriitoja on aivan varmasti luvassa nopeasti. Jos Tuskin hallitus joutuisi kriisiin, vaalien uusinnan myötä Laki ja oikeus voisi tulla takaisin valtaan entistä vahvempana.
Hallituksen tie tulee olemaan kivikkoinen, koska sen pitää pystyä tasapainoilemaan konservatiivien ja liberaalien välillä maassa, jossa liberalismi on ollut historiallisesti vähäpätöinen ja harvojen aate. Esimerkiksi vaalien yksi pääteema – aborttioikeus – ajaa puolueita vastakkain.
Vasemmistoliittouma on vaatinut aborttioikeuden vapauttamista, mutta Kolmannen tien konservatiivit haluavat viedä asiaa kansanäänestykseen. Samat poliittiset voimat mittelevät kirkon ja valtion suhteiden määrittelystä, erityisesti uskonto-opetukseen liittyen. Edes parlamentin puheenjohtajan henkilöstä ei päästy sopuun, joten viran jaetaan Puola 2050 -puolueen ja Vasemmistoliittouman kesken.
PiS oli myös ennalta varautunut häviöönsä ansoittamalla tulevan hallituksen alkutaivalta. Vähän ennen vaaleja säädettiin kaksi lakia, jolla vahvistettiin presidentin valtaoikeuksia. Presidentin hyväksyntää tarvitaan nyt esimerkiksi EU-nimityksiin – kuten komissaarin valintaan – sekä valtakunnan pääsyyttäjän vaihtoon. Valtakunnansyyttäjä on Itä-Euroopassa yleensä hallituksen valitsema, mutta Puolassa sen on aiemmin tehnyt oikeusministeri.
Toisin sanoen, PiS:lle lojaali valtakunnansyyttäjä jatkaa toimessaan uuden hallituksen aikana PiS-taustaisen presidentti Andrzej Dudan suojelemana. Valtakunnansyyttäjällä on suuri valta sen määrittelemisessä, ketä asetetaan syytteeseen ja ketä ei. Presidentti Duda on kiihdyttänyt vastakkainasettelua toteamalla, että Tusk ei ole “hänen” pääministerinsä.
Vastaavanlaista jäynää sisältyy Puolan medianeuvoston rooliin. Uusi hallitus haluaa korjata julkisrahoitteisen median poliittista riippumattomuutta PiS-kauden kontrollin jälkeen. Mutta PiS:n valitseman toimituksen voi vaihtaa vain medianeuvosto, joka on niinikään miehitetty PiS-mielisillä henkilöillä. Medianeuvoston jäsenet taas voi vaihtaa lain mukaan vasta vuonna 2028.
Näin olleen valtakunnan ykkösmedia jatkaa entisellä linjallaan ja lietsoo mielialoja hallitusta vastaan.
Tuskin hallituskoalition onnistuminen Puolan demokratian korjaamisessa riippuu siitä, kuinka taitavasti tämä kokenut poliitikko kykenee luovimaan eripuraisten puolueiden riitojen ja edellisen valtapuolueen asettamien ansojen läpi. Onnistuminen tässä vaativassa tehtävässä on Puolan demokratialle elintärkeää.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Katalin Miklóssy
Katalin Miklóssy on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaava
3 kommenttia artikkeliin Puolan tuoreella hallituskoalitiolla on enemmän haasteita kuin yhteisiä tavoitteita
Heh heh, todella huvittavaa kuinka uusmarxistit ovat onnistuneet änkeämään yhtäläisyysmerkin eurooppamielisyyden ja EU-oligarkian väliin.
Toisessa Maailmansodassa taistelivat tyrannia ja demokratia. Laajassa kuvassa katsottuna lopputulos jäi auki, sillä vaikka akselivaltiot kukistettiin ja niistä kitkettiin sotaisuus, kansanmurhavimma ja diktatuuri, jäi sellainen järjestelmä hyvin laajassa mitassa kummittelemaan Euroopan kommunistisen blokin, kommunistisen Kiinan, Pohjois-Korean ja lukuisten muiden vastaavien diktatuurikammotusten muodossa. Mutta koko Kylmänsodan ajan, läntinen yhteisö jakoi muista erimielisyyksistään huolimatta selkeän ymmärryksen siitä että läntisiä arvoja: demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vapautta on vaalittava ja puolustettava ehdottomasti.
32 vuotta Kylmänsodan päättymisen ja itäblokin romahtamisen jälkeen, maailma on muuttunut merkittävästi. länsimaiden moraalinen kompassi on sekaisin, käsitys oikeasta ja väärästä, totuudesta ja valheesta on monilta aikuisilta ihmisiltä täysin hukassa.
Venäjä ja Kiina sekä niitä peesaavat pienemmät roistovaltiot ovat edelleen vaarallinen uhka lännelle, mutta länsi ei nykyään saa millään rivejään tiivistettyä tuon uhan edessä.
Länsimaissa demokratiaa ei pidetä siinä arvossa kuin kuuluisi, monet länsimaalaiset Yhdysvaltoja myöten jopa kyseenalaistavat demokratian merkityksen.
Venäjän sytytettyä täysimittaisen sodan Ukrainassa viime vuoden helmikuussa, monet länsijohtajat vakuuttelivat että länsi ja NATO ei ole koskaan ollut niin vahva ja yhtenäinen kuin nyt. Mutta tuohan ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Yhdysvaltoja lukuunottamtta NATO-maiden aseellinen kyky on romahtanut pahasti sitten Kylmänsodan päättymisen. Jäsenvaltiot Unkari ja Turkki ovat kääntyneet oman liittokuntansa perusperiaatteita, tavoitteita ja etuja vastaan kriittisellä hetkellä jolloin liittouman pitäisi olla yhtenäisimmillään. YKsta on tullut läpikorruptoitunut turhake jota Venäjä ja Kiina pitävät pilkkanaan.
Yhdysvalloissa kansakunnan perinteiset arvot ja periaatteet ovat vaakalaudalla, sillä entinen presidentti Donald Trump on tällä hetkellä vahvoilla palata Valkoisen Talon itsevaltiaaksi. Trump on useaan otteeseen halveksinut maansa läntisiä liittolaisia ja vastaavasti lausunut ihailevia sanoja hirmuvaltioiden julmista diktaattoreista. Sellainen hän haluaa itsekin olla päästessään valtaan. Trumpin kiihkokannattajat eivät piittaa pätkääkään totuudesta, eikä heittää haittaa yhtään se mahdollisuus että heidän jumaloimastaan suosikistaan saattaa tulla armoton despootti virassaan. Joukkopsykoosin vallassa oleva MAGA-kultti rakastaa Trumpia vaikka tämä polttaisi heidän talot ja tappaisi heidän perheet.
Euroopassa yksi maa toisensa jälkeen kääntyy äärioikeistolaiseksi, minkä liitännäisenä siellä aletaan vastustaa Venäjäpakotteita ja Ukrainan tukemista. Toisin sanoen EUssa totalitarismin kannatus kasvaa. Jos itsevaltaisen narsistinen raivopää Trump palaa USA.n presidentiksi, Marine LePen voittaisi seuraavat Ranskan presidentinvaalit ja yhä useampi muu pienempi eurooppalainen valtio hylkää perinteiset lännen arvot, on maailma ajautumassa sysipimeään ja lohduttomaan dystopiaan josta ei ole paluuta.
Täällä Pohjoismaissa vielä jokseenkin uskotaan demokratiaan, mutta jos muu maailma katsoo että se on aikansa elänyttä hömppää ja edessä on vahvempien pakkovalta, ei meilläkään sitten enää toivoa ole.
Risukasa yrittää analysoida idän vanhamarxistien ja lännen uusmarxistien välistä irvokasta sotaa (kuin käärme söisi häntäänsä), jota käydään mm. Ukrainan maaperällä.
Ihmiskunnan toivo elää pienessä aitodemokraattisessa Sveitsissä, joka loistaa kuin Betlehemin tähti uusmarxistis-sosiaasi”demokraattisen” EU-silavan keskellä.