Miten palata historian loppuun

Tämä kirjoitus on jälkimmäinen osa koskien liberaalin maailmanjärjestyksen kriisiä. Tekstin toinen osa löytyy täältä.

Ranskan presidentti Macron antoi toukokuun alussa laajan haastattelun the Economist lehdelle, jossa hän varoitteli EU:n kohtaamista uhista ja esitteli oman visionsa EU:n kehittämiseksi.

Kaksi viikkoa haastattelun jälkeen the Economist laajensi aihepiiriä vielä suuremmaksi katsaukseksi maailmantalouden ja kansainvälisten instituutioiden kylmän sodan jälkeisestä historiasta ja nykytilasta. Kuten Macronin haastattelu, tämäkään katsaus ei ollut heikkohermoisille ja sen yleissävy on hyvin pessimistinen. 

Kansainvälinen järjestelmä on muuttunut suuresti viimeisen reilun 30 vuoden aikana. Kehityksessä on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta juuri nyt ja jo pidemmän aikaa tilanne on ollut huononemaan päin.

Ysärinostalgiaa

Kylmän sodan päättyessä ja kommunismin kukistuttua 1990-luvun alussa liberaali kansainvälinen järjestelmä alkoi nopeasti kehittyä koko maailman kattavaksi maailmanjärjestykseksi ja kansainväliseksi yhteisöksi. 

Sääntelyä ja monenlaisia kaupan esteitä purettiin aktiivisesti ja vapaakaupan laajeneminen nosti satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä Afrikassa ja Aasiassa. Kansainväliset järjestöt, kuten YK, maailman kauppajärjestö WTO ja kansainvälisen valuuttarahasto IMF vahvistuivat. 

Lännessä uskottiin demokratian ja liberaalin markkinatalouden leviävän kaikkialle talouden keskinäisriippuvuuksien takia. Globalisaation mahdollistaman talouskasvun piti ilman kommunismin vaihtoehtoa demokratisoida maailman diktatuurit pelkällä esimerkillään ja siten edistää maailmanrauhaa demokraattisen rauhan teorian mukaisesti. 

Suurin kohde demokratian edistämiselle oli edelleen nimellisesti kommunistinen Kiina, jonka globalisaatio ja liittyminen WTO:hon vuonna 2001 olivat nostaneet keskeiseksi tekijäksi maailmantaloudessa. Kiina myös antoi ymmärtää olevansa matkalla kohti demokratisoitumista, mihin lännessä ja eritoten Yhdysvalloissa pitkään uskottiin. 

Myös vanha kylmän sodan demoni Neuvostoliitto, joka oli nyt vaihtanut nimensä Venäjäksi, pyrittiin ottamaan mukaan lännen johtamiin integraatiohankkeisiin. Venäjä sai säilyttää YK:n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan paikkansa, se liittyi WTO:hon (2011) ja jopa kehittyneiden demokratioiden G7 hienostoklubiin (1997) – vaikka se ei ollut kehittynyt eikä demokratia. Myös Venäjän mahdollisesta NATO- ja EU-jäsenyydestä puhuttiin vielä 1990-luvulla pitkän aikavälin mahdollisuuksina.

Yhdysvaltalaisen Francis Fukuyaman kirja ”Historian loppu” (1992) kuvasi tätä aatteiden taistojen loppua, jossa liberaali demokratia pystyi tuottamaan vapaamman ja vauraamman yhteiskuntamallin ja oli siten yksinkertaisesti pyyhkinyt kaikki muut vaihtoehdot pöydältä. 

Noin 10-15 vuoden ajan tämä kaunis ajankuva pitikin ja jatkuva kehitys näytti vääjäämättömältä. Fukuyaman sanoin, historian piti liikkua vain yhteen suuntaan – kohti liberaalia markkinataloutta, demokratiaa ja niiden mukanaan tuomaa edistystä koko maailmaan.

Liberaali maailman(epä)järjestys

Mutta kuin varkain, viimeistään finanssikriisin (2007-2009) jälkeen suunta alkoi yllättäen muuttua. 

Liberaalin järjestyksen hidasta takapakkia onkin yhtäkkiä kestänyt jo yhtä kauan kuin vuosien 1992-2007 “historian loppua”. Pitkittyneen alennustilansa vuoksi nykyinen kansainvälinen järjestelmä on haurastunut ja se voi hajota yllättävänkin nopeasti.

Kiinan ja Venäjän demokratiakehitys ei ota enää vauvanaskelia vaan jättimäisiä harppauksia kohti diktatuurin synkeää pimeyttä. Ylipäätään demokratia on vähentynyt maailmanlaajuisesti jo 17 vuotta putkeen. 

Demokratian ja diktatuurien välille on muodostunut lähes automaattinen vastakkainasettelu, sillä demokraattiset maat haluavat ylläpitää liberaalia järjestelmää, kun taas Kiina haluaa muuttaa sitä ja eräät avoimet roistovaltiot kuten Venäjä ja Iran haluavat kaataa koko järjestelmän.

Lisäksi demokraattiset maat uhkaavat diktatuureja jo pelkällä menestyksekkäällä esimerkillään. Mikään ei pelota valtaan takertujaa yhtä paljon, kuin se että alitettu kansa alkaisi kyselemään miksei paremmat käytännöt toimisi meilläkin.

Uuden kylmän sodan uhkaavan viiman puhaltaessa idästä tuontitullit ja erilaiset sanktiot on otettu laajalti käyttöön ja niitä on nyt enemmän kuin kolmeenkymmeneen vuoteen.

Yritystukia on alettu lisätä kaikkialla, kansainvälisen talouden pelisääntöjä ei noudateta, ja kansainvälisten instituutioiden rooli on heikentynyt. Tämä kaikki vääristää ja heikentää kilpailua. 

Maailman kauppajärjestö WTO ei ole ollut toimintakykyinen enää ainakaan viiteen vuoteen, sillä erityisesti USA on kamppailussaan Kiinaa vastaan sabotoinut sen toimintaa voimakkaasti. IMF:n rooli on heikentynyt velkakriisien hoidossa erityisesti Afrikassa ja Aasiassa, missä Kiina lainoittaa lukuisia valtioita, tekemättä yhteistyötä IMF:n kanssa. Se tarjoaa lainarahaa helpommin ehdoin, toki oma ketunhäntä kainalossaan ja usein kestämättömiä velkaloukkuja ja riippuvuussuhteita luoden.

Kaikista parhaiten maailmanjärjestyksen kasvava epäjärjestys näkyy koko maailman kattojärjestö YK:n toiminnassa.

Kylmän sodan jälkeen YK:lla oli lyhyt renessanssi, jolloin sen painoarvo kasvoi ja turvallisuusneuvostokin toimi muutamaan otteeseen ilman veto-oikeuksien lamaannusta. Mutta 2000-luvulla YK:n rooli ja tehokkuus ovat tasaisesti heikentyneet. 

Kehitys on vain kiihtynyt, ja 2020-luvulla turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa Venäjä – jolla irvokkaasti on YK:n peruskirjan mukaan tässä roolissaan ensisijainen vastuu sääntöperusteisen kansainvälisen järjestelmän ylläpidosta – rikkoo nauraen kaikkia sovittuja pelisääntöjä, on sotarikostutkinnan kohteena lukuisista asioista Ukrainassa, ja halvaannuttaa veto-oikeudellaan koko turvallisuusneuvoston.

Venäjän kanssa kaveeraava Kiina uhittelee merirajoillaan liki kaikille naapureilleen ja simuloi aivan avoimesti Taiwanin saaren piiritystä ja maihinnousua. Iran ja Israel laukovat ohjuksia toisiaan kohti ja Israelin hyökkäys Gazaan tuottaa jatkuvasti kasvavia määriä siviiliuhreja. Pohjois-Koreakin kerjää huomiota laukomalla ballistisia ohjuksia Japaninmereen.

Maailmanrauhasta vastaava YK:n turvallisuusneuvosto on vastannut kaikkiin näihin kansainvälisen rauhan uhkiin samalla tavoin – ei mitenkään.

On vaikeaa olla yhtymättä the Economistin arvioon, että maailma on siirtymässä ”kaoottiseen järjestelmään”. Maat ryhmittynevät Yhdysvaltojen johtamaan länsiblokkiin, Kiinan johtamaan itäblokkiin ja “puolueettomaan”, muilta blokkeja kilpailuttavaan ja jopa 125 maasta koostuvaan globaalin etelän blokkiin. Presidentti Stubbkin on vastikään ennakoinut tällaista kehitystä.

Valtioiden turvallisuus tulee perustumaan yhä enemmän niiden liittolaisuuksiin ja omiin kykyihin, sillä kansainväliset säännöt eivät enää tuo turvaa. 

Globalisaation ja kansainvälisen vapaakaupan takapakista seuraa lose-lose tilanne jossa kärsivät kaikki, mutta eniten alikehittyneet maat.

Tässä epätoivottavassa maailmanepäjärjestyksessä Suomen intressissä on turvautua vahvoihin liittolaisuuksiimme ja panostaa EU:n kehittämiseen. Pidemmällä aikavälillä kansainvälisten instituutioiden tehokkuuden ja maineen palautus olisi liberaalien maiden etu, mutta se onnistuu vain demonstroimalla Kiinalle ja Venäjälle järjestäytymätön kaaos on niillekin huono asia.

Uuden kylmän sodan menestysresepti

Maailman uusi blokkiutuminen näyttää olevan väistämätöntä. Se tapahtuu samalla logiikalla kuin edellisessäkin kylmässä sodassa.

Kiina ja Venäjä eivät kykene tarjoamaan liberaalille markkinataloudelle todellista ideologista vaihtoehtoa – molemmat ovat kapitalistisia diktatuureja, joissa valta ei juuri vaihdu, valtiolla on vahva rooli taloudessa ja valikoituja vähemmistöjä vainotaan surutta. Kai tätä voi ideologiseksi visioksi kutsua, mutta innostava tai myyvä sellainen se ei ole.

Niiden näkökulmasta kuitenkin diktatuuri itsessään on ideologia ja Kiinan ja Venäjän hallinnot ovat valmiita riskeeraamaan lähes mitä tahansa taistelussaan demokratiaa vastaan. Tämä johtuu siitä, että – kuten aina diktatuureissa – Moskovassa ja Pekingissä sekoitetaan hallinnon selviytyminen kansan selviytymiseen. 

Näin ollen hallituksen pystyssä pysymisestä tulee kansallisen turvallisuuden ydinkysymys, mikä ei ole vastaavasti totta demokratioiden kohdalla. 

Kiinaa ja Venäjää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista rauhoittaa myöntyvyyspolitiikalla, sillä vastakkainasettelu on sekä automaattinen että eksistentiaalinen: demokratian idea uhkaa Pekingiä ja Moskovaa aina siihen asti, kun molemmissa järjestetään vapaat ja rehelliset vaalit. Sitä ennen uusi kylmä sota vaikuttaa väistämättömältä. 

Ollaksemme jälleen voittoisia, lännessä kannattaa muistaa ensimmäisen kylmän sodan opetukset. Kunhan sota pysyy kylmänä, ei meillä ole hätää.

YYA-Suomi pärjäsi edellisessäkin kylmässä sodassa ihan mukiin menevästi, ja nyt olemme paljon paremmassa joukkueessa.

Aivovuoto kulkee edelleen vain yhteen suuntaan. Yhdysvaltojen korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ovat tasoltaan ylivoimaisia ja niihin virtaa osaavaa työvoimaa kaikkialta maailmasta, mukaan lukien Kiinasta. Tämä kehityskulku on jatkunut niin pitkään, että USA:n ylivoima on vain kasvanut – valitettavasti myös suhteessa Eurooppaan. Yhteistyö korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kesken toimii länsimaiden välillä myös paljon paremmin kuin muun maailman kanssa.

Puutteistaan huolimatta lännessä on kyetty rakentamaan lähes joka tasolla paremmat ja toimivammat yhteiskunnat. Kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 2019 44% venäläisistä nuorista halusi muuttaa ulkomaille. Halutuimmat kohdemaat olivat Venäjän mediassa demonisoidut Yhdysvallat ja Saksa. 

Kiina vaikuttaa vahvalta, mutta se on täysin riippuvainen viennistä länteen. Sen vaihtotaseen ylijäämä on mahdollistanut sille sen raivoisan talouskehityksen, joka on ylläpitänyt kansan tyytyväisyyttä ja kykyä toimia kolmannen maailman luotonantajana. Se ei halua riskeerata tätä kehityskulkua.

Kiinan näennäinen vahvuus on muodostanut vastareaktion sen merinaapurimaissa, jotka ovat kasvavissa määrin liittoutuneet keskenään ja/tai Yhdysvaltojen kanssa – Kiinaa vastaan. Japanin ja Etelä-Korean ohella mm. maailman suurimpiin demokratioihin kuuluvat Intia ja Indonesia ovat avainasemassa jos välit blokkien välillä kiristyvät entisestään.

Lännen blokki on väestön, talouden ja teknologisen kehityksen turvin edelleen ylivoimainen suhteessa itäblokkiin. Kiinan huima kehitys on vaikeuksissa ja Venäjä taantuu vauhdilla. Kaiken lisäksi länsimailla on ylivoimainen etu puolellaan – niiden yhteiskuntamalli ja -järjestys ovat houkuttelevia, idän despotia ja korruptio eivät. Länsi voittaa itäisen vaihtoehdon liki kaikissa kansainvälisissä vertailuissa. 

Nämä listatut asiat eivät ole muuttuneet sitten viime kylmän sodan, mikä on todiste demokraattisen hallintomallin ylivertaisuudesta sekä siitä, että Fukuyama oli edes osittain oikeassa.

Lännen tulee nyt tiivistää rivejään, keskittyä vahvuuksiinsa ja katkoa talouden riippuvuuksia Kiinasta. Venäjään ei enää riippuvuuksia olekaan, mutta suhteessa Kremliin pitää varmistaa sen häviö Ukrainassa.

Lisäksi lännessä kannattaa luottaa ja uskoa siihen, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa demokratia on jälleen ilman varteenotettavia haastajia ja maailma voi palata historian loppuun.

Sillä puutteistaan huolimatta tuo aika muistetaan ennennäkemättömästä kehityksestä, vähemmän jännitteisistä suurvaltasuhteista ja toimivammasta kansainvälisestä yhteistyöstä – mitä nykypäivän ongelmat ja haasteet esimerkiksi ilmastoasioiden kohdalla todellakin kaipaisivat.