Kirkko, valtio ja tasa-arvoinen avioliitto

Miesparin vihkinyt pappi saa ehkä rangaistuksen.

Kirkko ei hyväksy samaa sukupuolta olevien vihkimistä, vaikka laki sallii sen. Vihkimisen suorittanut pappi on siis noudattanut lakia, mutta toiminut kirkon määräyksiä vastaan. Siksi hän luultavasti saa asiasta jonkinlaisen rangaistuksen kirkon sisällä. Oikeusoppineiden mukaan hän voi kuitenkin valittaa saamastaan rangaistuksesta maalliseen hallinto-oikeuteen.

Hallinto-oikeuden professorin mukaan tuomioistuin ”joutuu miettimään sitä, että kun virkamies toimii lainmukaisella tavalla, niin voidaanko hänelle siitä antaa varoitus. Se on aika absurdi tilanne.” Sanos muuta.

Kirkon ja valtion erottaminen syy jupakkaan

Koko sekoilu on paitsi ”absurdi” myös täysin tarpeeton ja oire suuremmasta ongelmasta. Se on seurausta Suomen kesken jääneestä kirkon ja valtion erottamisesta. Uskontokuntien pitäisi saada vapaasti päättää keitä ne vihkivät ja keitä eivät. Mutta samaan aikaan valtion pitäisi suhtautua täysin tasapuolisesti kaikkiin uskontoihin. Yhdelläkään uskonnolla ei pitäisi olla mitään lainsäädäntöön perustuvaa erityisasemaa.

Suomen tilanne on tässä suhteessa aika surkea. Kirkko ja valtio ovat kietoutuneet toisiinsa monilla sopimattomilla tavoilla. Evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on erivapauksia, kuten oikeus verottaa jäseniään. Kirkot myös hoitavat viranomaistehtäviä, uskonto rehottaa kouluissa ja valtiollisissa seremonioissa. Valtion radio lähettää uskonnollista propagandaa. Jumalanpilkka on laissa kielletty.

Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat selkeästi valtiollisia tai puolivaltiollisia uskonnollisia yhteisöjä. Sellaisia ei liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa pitäisi olla. Moniarvoisessa yhteiskunnassa valtiolla ei ole omaa uskonnollista tai muuta arvonäkökulmaa. Sen tehtävä on vain edistää kansalaisten vapautta elää omien arvojensa mukaisesti.

Tähän vapauteen ei muuten kuulu suoja toisten pilkalta tai muulta avoimelta kilpailulta ajatusten markkinapaikalla.

Ratkaisu on uskonnoton valtio

Liberaali ratkaisu uskonnon ja valtion suhteeseen on yksinkertainen. Kaikki uskontokunnat on lainsäädännössä asetettava täsmälleen samaan asemaan. Yhdellekään uskonnolliselle yhteisölle ei tule antaa erityiskohtelua tai edes erityismainintaa.

Paitsi keskenään, uskonnolliset yhteisöt pitäisi saattaa tasavertaiseen asemaan muiden aatteellisten yhteisöjen kanssa. Itse asiassa erillistä uskonnollisia yhteisöjä koskevaa lainsäädäntöä tuskin tarvitaan. Meillähän on jo mahdollisuus organisoida uskonnollinen toiminta esimerkiksi aatteelliseksi yhdistykseksi, säätiöksi, osuuskunnaksi tai vaikkapa osakeyhtiöksi.

Uskonnollisten, kuten muidenkaan yhteisöjen mahdollisuutta kerätä varoja ei pidä rajoittaa. Verotusoikeus ei kuitenkaan kuulu uskonnollisille tai muillekaan aatteellisille yhteisölle. Uskonnonopetus ei kuulu julkisen sektorin tehtäviin, eikä kouluissa tule harjoittaa mitään uskontoa.

Kyllä, tämä tarkoittaa myös suvivirren, jouluseimen ja kevätkirkon poistamista koulusta. Yleisradion tehtävä ei ole levittää uskontoa, sen hartausohjelmat on siis lopetettava. Jeesus täytyy heittää ulos myös kaikista valtiollisista seremonioista ja niin edelleen.

Tässä ei ole kysymys kauniit perinteet tuhoavasta pikkumaisuudesta. Kysymys on vaatimuksesta noudattaa moniarvoisen yhteiskunnan periaatteita johdonmukaisesti.

Kuka vain vihkiköön kenet vain haluaa

Mutta nyt eksyn jo kauaksi alkuperäisestä aiheesta, eli avioliittoon vihkimisestä. Uskonnollisesti neutraalissa valtiossa avioliittoon vihkiminen ei ole mikään ongelma. Se on ihan tavallinen hallinnollinen toimenpide, joka tehdään allekirjoittamalla oikeat paperit ja toimittamalla ne viranomaisille.

Mutta koska avioliitto on tärkeä asia monissa uskonnoissa, vihkioikeus voidaan hyvin antaa kenelle tahansa hyvämaineiselle henkilölle. Tämä henkilö voi sitten suorittaa vihkimisiä omassa yhteisössään, tai muuten vaan. Aviopari voi myös vaikka ihan itse vihkiä itsensä. Onhan aika lailla sama, kuka lomakkeet lähettää maistraattiin.

Uskonnolliseen tai muuhun yhteisöön kuuluvat saavat liittää vihkimiseen haluamiaan seremonioita, kunhan vihkipari jossakin vaiheessa allekirjoittaa tarvittavat paperit.

Luonnollisesti uskonnolliset tai muut yhteisöt voivat haluamallaan tavalla rajoittaa sitä, kuka voi osallistua niiden vihkiseremonioihin. Jos yhteisön mielestä nais- tai miesparit, toisen uskonnon jäsenet, ateistit ynnä muut eivät voi olla naimisissa uskonnollisessa mielessä, niin ihan sama. Halukkaat voivat aina mennä naimisiin jossakin muualla.

Uskonnollisten yhteisöjen käsitys avioliitosta voi olla meistä muista vaikka kuinka vastenmielinen ja syrjivä. Mutta kun yhteisöillä ei ole virallista asemaa, niin asia ei kuulu valtiolle. Ja jos jonkun uskontokunnan mielestä ”vääränlaiset” avioparit eivät ole jumalan tai jumalien silmissä naimisissa, niin mikäs siinä. Lain silmissä he ovat.

Konservatiivien ja muiden ristiriita on väistämätön, sekoilu ei

Vapaassa yhteiskunnassa on oikeus olla uskonnollisesti konservatiivinen, kunhan ei pakota muita elämään omien moraalikäsitystensä mukaan. Siinä, että yhteiskunnan valtavirran käsitys avioliitosta on muuttunut avarammaksi kuin kirkon, ei ole mitään periaatteellista ongelmaa. Maailma on täynnä asioita, joissa uskonnollisten konservatiivien moraalikäsitykset poikkeavat valtavirrasta, puhumattakaan konservatiivien näkemyseroista monien muiden alakulttuurien kanssa tai keskenään.

Ristiriita konservatiivien ja muiden välillä on siis väistämätön, mutta omituinen vihkimis-, valitus- ja rangaistusjupakka kirkon sisällä ei ole. Sen syynä on kirkon ja valtion epäterve yhteys. Koska kirkolla on virallinen asema ja se hoitaa viranomaistehtäviä, siihen kohdistuu uskonnon näkökulmasta täysin vieraita tasapuolisuuden vaatimuksia.

Vielä pahempaa on se, että ihmisten tasavertainen kohtelu ja uskonnonvapaus eivät toteudu, koska meillä on todellisuudessa valtiollinen kirkko.

Toivottavasti avioliiton tasa-arvoistuminen edistää myös kirkon ja valtion erottamista Suomessa. Sekoilu tulee jatkumaan niin kauan kuin se on tekemättä.