Vuonna 1817, eli kohta 200 vuotta sitten, brittiläinen kansantaloustieteilijä, David Ricardo, julkaisi kirjan jossa hän esitti perustelun sille miksi kansainvälinen kauppa melkein aina on kannattavaa kaupan osapuolille. Yksinkertainen syy on se, että jos kumpikin osapuoli keskittyy tekemään sitä tuotetta mitä se valmistaa valittavissa olevista vaihtoehdoista tehokkaammin, ja ostaa toiselta sitä tuotetta, jota itse ei pysty valmistamaan yhtä tehokkaasti, niin molemmat hyötyvät.
Vaikka tästä oivalluksesta on kulunut kohta kaksi vuosisataa, niin kumma kyllä, se ei vieläkään näytä olevan kaikkien tiedossa. Tai jos on, niin sitä ei tietoisesti haluta hyödyntää. Tähän johtopäätökseen päätyy jos katsoo reaktioita siihen valtavaan globaalin työn uusjakoon, jonka keskellä elämme. Sen sijaan, että kannustaisimme etsimään ja kokeilemaan toimintoja joissa meillä on pienempi haitta, ehkä jopa etu, muihin maihin nähden, niin yritämme kynsin ja hampain pitää kiinni niistä toimintamuodoista joihin olemme tottuneet.
Esimerkkejä on lukuisia. Haluan tässä yhteydessä kuitenkin vain nostaa esiin julkisen sektorin tarjoamat palvelut. Nämä palvelut ovat useimmiten luonteeltaan informaatiointensiivisiä. Täten informaatioteknologian hyödyntäminen näiden palvelujen tuotannon tehostamisessa avaa huomattavia mahdollisuuksia. Luonnollisesti näille ratkaisuille voisi olla mittava kysyntä myös Suomen ulkopuolella. Tehokas tuotanto ja jakelu vapauttaa maassa kuin maassa resursseja muihin käyttötarkoituksiin.
Jotta ratkaisuja syntyisi, pitää olla henkilöitä jotka ovat valmiit lähteä niitä kehittämään ja se edellyttää sopivia kannustimia. On luontevaa, että näitä rakennetaan yritystoiminnan muodossa. Jos yritys kuitenkin joutuu kilpailemaan verovaroin rahoitetun tuotannon kanssa, jota mahdolliset ostajat jo periaatteessa suosivat kaupalliseen vaihtoehtoon verrattuna, niin ei taida löytyä montakaan yrittäjää jotka olisivat halukkaita ottamaan haasteen vastaan. Täten kehitystyö jää julkisen sektorin byrokraattien vastuulle. Byrokraatteja tarvitaan tiettyihin keskeisiin julkisen sektorin tehtäviin mutta dynaamisiksi muutoksen edelläkävijöiksi heitä on turha edes yrittää muokata.
Suotavaa olisi, että Suomen päätöksentekijät omaksuisivat David Ricardon lähes 200-vuotta vanhan oivalluksen ja määrätietoisesti lähtisivät tasoittamaan tietä Suomelle, joka voisi kehittää vaurautta luovaa toimintaa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa. Vanhaan malliin on mahdollista jatkaa ehkä jopa kymmenisen vuotta, mutta siinä vaiheessa kun uudenlaisen toiminnan kustannukset ovat alentuneet tarpeeksi niissä maissa, joissa mahdollisuudet on määrätietoisesti hyödynnetty, Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa muita vaihtoehtoja ei enää ole kuin ostaa ulkopuolisilta.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Tom Berglund
Tom Berglund on Hanken Svenska handelshögskolanin sovelletun mikrotaloustieteen ja yritysteorian professori. Berglund on Hankenin Corporate Governance –keskuksen johtaja.
3 kommenttia artikkeliin Menetetty suhteellinen etu?
Olen artikkelin kanssa samaa mieltä, ja tärkeää olisi opettaa nämä asiat peruskoulussa. Jos peruskoulussa, lukiossa tmv. opetettaisiin sellaiset perusasiat kuten suhteellinen etu, marginaalinen ajattelu ja tehokkuuden merkitys olisi moni typerä politiikka vältetty ja veropenni säästetty. Soininvaara sanoi omassa blogissaan saman asian. Sen sijaan, että lukiossa ja peruskoulussa opetettaisiin laskemaan BKT tai selitettäisiin jotain ohjauskoroista, voitaisiin opettaa tietynlaista taloustieteellistä intuitiota ensin.
Asiat pitäisi myös opettaa, jotenkin, että voidaan selitää miksi tehokkuudella on merkitystä. Narratiivin pitäisi jotenkin yhdistyä omaan elämään. Pitäisi niin kuin tajuta, että jos tuhlaamme tietyn määrän resursseja ja rahaa, jonkun on tuhlattava aikaansa näiden maksamiseksi. Ihmisiäkin ehkä kuolee, stokastisesti tosin. Talouskasvu on kaiken kehityksen perusta, ja syy miksi meillä on Röntgen emmekä ole puussa nakkelemassa toisiamme kivillä. Se ei ole ihan yhdentekevää kasvaako talous 0.1% vai 2% vuodessa.
On ihan ymmärrettävää, että jos peruskansalainen ei nyt tiedä miten lasketaan Lorentz-muunnos tmv. mutta jos kansanedustaja ymmärrä suhteellisen edun käsitettä niin se olisi kyllä sama asia kuin lääkäri ei tiedä kummalla puolen kehoa sydän on.
Vielä n.10 vuotta sitten ”globalisaatio” oli kirosana. Sen ajateltiin olevan kehittyvien maiden riistämistä, niiden luonnon tuhoamista ja kansalaisten ajamista köyhyyteen. Maailma globalisoitui (=pääomat liikkuvat yli rajojen, yritykset toimivat monikansallisesti). Samaan aikaan köyhyys ja sen lieveilmiöt (lapsikuolleisuus, naisten huono asema, ihmisten tappaminen, …) ovat dramaattisesti vähentyneet. Monikaan ei enää metelöi globalisaation turmiollisuudesta, kuten teki vielä 10 vuotta sitten.
Valitettavasti olet Mikko väärässä: globalisaatio on yhä kirosana isolle joukolle ihmisiä. Myös sellaisille, jotka eivät ole menettäneet työtään ja ovat korkeastikoulutettuja. Pekka Harju-Autti tekee väitöskirjatutkimusta ympäristömaailmankuvista. Kysely on vapaasti esillä (http://player.zef.fi/zef2011/ajax/?q=3909-dba8z253) ja siihen on vastattu mm. TEMistä. Vastausten keskiarvo on, että globalisaatio on negatiivinen asia.