Lukukausimaksuttomuus ja illuusio tasa-arvosta

Sanontaa ”yliopistoon sisäänpääsy ja sieltä ulospääsy on vaikeaa, mutta siinä välissä on helpompaa”, kuulee harvoin yhteiskunnissa joissa on korkeakoulujen lukukausimaksut käytössä. Tämä ei johdu siitä että lukukausimaksullisiin yliopistoihin olisi jotenkin helpompaa päästä sisään, mutta harvemmin ulospääseminen tuottaa opiskelijalle ongelmia. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että opiskelijoiden motivaatiossa harvemmin tapahtuu romahdusta sillä hetkellä kun läsnäolotodistus lyödään kouraan, vaan hommia on tehtävä jotta lukukausimaksuja ei tarvitsi maksaa ylimääräisiltä vuosilta.

Suomessa keskustelu lukukausimaksuista laahaa paikallaan. Argumentit sekä puolesta että vastaan ovat hätäisesti mietittyjä ja harvoin kuulee muita kuin tunnemyrskyssä lauottuja kommentteja. Tämä on ymmärrettävää. Yliopistokoulutus ei ole pelkkä hankintahetken menoerä vaan sillä voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia yksilön ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden taloudellisen hyvinvoinnin tasoon. Tältä pohjalta lukuvuosimaksuton korkeakoulukoulutus kuulostaa toki fiksulta ja oikeudenmukaiselta ratkaisulta.

Joka tapauksessa asia ei kuitenkaan ole välttämättä näin, mikäli asiaa mietitään toisen kerran.

Nimittäin, hyvän korkeakoulutuspolitiikan lähtökohtaiset tavoitteet ovat varsin yksinkertaiset: tasa-arvon ja tehokkuuden maksimointi. Tehokkuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä kuinka nykyiset resurssit käytetään siten että ne tuottavat talouskasvua tulevaisuudessa turvaten yhteiskunnan hyvinvoinnin. Tasa-arvo koulutuksessa on vuorostaan mielekkäintä nähdä mahdollisuuksien tasa-arvona. Samanaikaisesti ihmiset haluavat perimmiltään talouskasvua, eli elämänlaadun parantumista, ja turvallisuutta, eli epävarmuuden poissaoloa.

Väitän että lukuvuosimaksuton korkeakoulutusjärjestelmämme on kaikkea muuta kuin tehokas ja tasa-arvoinen, ja mikä ei loppujen lopuksi vastaa siihen mitä ihmiset haluavat elämältä perimmiltään. Ensinnäkin verovaroille rahoitettu korkeakouluopetus on lähtökohtaisesti tulonsiirtoa yhteiskunnan nykyisille ja tuleville hyväosaisille. Toiseksi, järjettömät tulorajat, opintotuen ja opintolainan riittämätön määrä ja valmistumisen jälkeinen epävarmuus luovat Gordionin solmun missä yliopistoon sisäänpääsyn jälkeen opiskelijan ei ainakaan kannata kiirehtiä valmistumisessa.

Kuinka sitten turvata mahdollisuuksien tasa-arvo jos lukukausimaksut ovat käytössä?

Vastaus on simppeli: opintolainajärjestelmän uudistaminen. Iso-Britannian malli tarjoaa ratkaisun missä opintolainan nostaminen ei käynnistä tuomiopäivän lähtölaskentaa yksilön kannalta vaan mahdollistaa täysipainoisen opiskelun korkeakouluissa opiskelijan sosiaalisesta taustasta riippumatta. Iso-Britanniassa valmistumisen jälkeinen tulotaso vaikuttaa opintolainan takaisinmaksurytmiin.

Toisin sanoen jos valmistunut ei saa riittävästi palkkatuloja, hänen ei myöskään tarvitse lyhentää opintolainaansa. Opintolainan lyhennys alkaa vasta sitten kun tulotaso antaa siihen mahdollisuuden, ja tämäkin toimii progressiivisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi taidealan opiskelija, jolla on vaikkapa rahoituksen opiskelijaan verrattuna heikommat palkkanäkymät voi kaikessa rauhassa ottaa opintolainaa ja etsiä ja tehdä oman alansa töitä valmistumisen jälkeen.

Toisen mielenkiintoisen esimerkin lukukausimaksujen järjestämisestä tarjoaa esimerkiksi Pariisissa sijaitseva Sciences Po –yliopisto, jossa lukukausimaksut määräytyvät opiskelijan vanhempien tulotason mukaan. Toisin sanoen banlieusta tuleva opiskelija maksaa todennäköisesti pyöreät nolla euroa per lukuvuosi ja toisaalta 16. arrondissementin kasvatti sitten huomattavasti enemmän. Huomautettakoon että monissa ranskalaisissa yliopistoissa ei ole lukukausimaksuja käytössä. Toisaalta Sciences Po on klassinen eliittilukio, jonka  alumneihin kuuluu valta-osa presidenteistä ja teollisuuden vaikuttajista. Voisiko Sciences Po –malli toimia myös Suomessa?  Mitäpä jos esimerkiksi oikeustieteellisiin, kauppakorkeakouluihin jne. ”eliittikouluihin” lätkäistäisiin samankaltainen malli?

Lukuvuosimaksutonta korkeakoulutusta kannatetaan usein siitä syystä että koulutuksen oletetaan lisäävän yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. Näin ei kuitenkaan välttämättä aina ole, vaan yksilö yksinään saattaa olla ainoa hyötyjä koulutuksestaan. Näin ollen jos suoraa linkkiä koulutuksen ja yhteisen hyvän puolesta ei ole, niin on vaikea keksiä perustetta korkeakoulutuksen julkiselle rahoittamiselle.

Ilmainen on aina ilmainen, mutta halvalla ei saa välttämättä hyvää. Varsinkin kun mietitään lukukausimaksuja ulkomaalaisten opiskelijoiden houkuttelemisen kannalta, niin pitää muistaa, että myös hinnoittelulla on vetovoimaa. Nimittäin jos suomalainen korkeakouluopetus on kerran niin laadukasta kuin väitetään, niin miksi siihen ei voisi saman tien lyödä hintalappua päälle siitä kertomaan?