Yleisradio ja väitetty kilpailufundamentalismini

Ajatuspajahemmon elämässä tottuu siihen, että kutsutaan milloin miksikin. Viimeisimmän ja yhden kekseliämmistä arvonimistä antoi aina kiinnostava mediatutkija Anu Koivunen, joka kutsui minua Twitterissä kilpailufundamentalistiksi. Keskustelu koski Yleisradion erityisasemaa mediamarkkinoilla ja sen kilpailuvaikutuksia.

Tivasin Anulta määritelmää, ja hän määritteli kilpailufundamentalismin seuraavasti:

Tarkastelutapa, jossa abstrakti kilpailun ideaali [on] muut näkökulmat ulossulkeva ja niiden arvoa ”rajoittamisena” määrittävä.

Nyt kerron miksi en ole kilpailufundamentalisti. Tämä on tietysti maailman mittakaavassa pikkuseikka. Näen vaivan siksi, että uskon monen Anua vähemmän asioihin perehtyneen ajattelevan aika samalla tavalla. Siis ajattelevan, että kilpailua mediamarkkinoille tai markkinoille ylipäänsä toivovat perustavat omat ajatuksensa johonkin kyseenalaistamattomaan kilpailun ihanteeseen. Näin ei ole, ainakaan omalla kohdallani. Kannatan juuri tietynlaista kilpailua juuri tietynlaisissa olosuhteissa, en kilpailua kilpailun vuoksi.

Kilpailu ei ole itseisarvo

Kilpailu on aina väline hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Ei siis päämäärä sinänsä tai ”abstrakti ideaali”. Kilpailu yleensä kuluttaa voimavaroja. Siksi jos tavoitteet voidaan saavuttaa ilman kilpailua, nämä voimavarat säästyvät. Mikä sen mukavampaa. Kilpailu onkin hyödyllistä vain jos hyvinvointitavoitteita ei voida saavuttaa ilman sitä.

Kilpailulla on siis vain välinearvoa, se ei ole päämäärä itsessään. Kilpailu ei myöskään ole yleispätevä ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin. Päinvastoin, kilpailu edistää hyvinvointia vain tietyissä rajatuissa olosuhteissa. Itse asiassa se, että kilpailu markkinoilla johtaa joissakin tilanteissa yhteiskunnallisesti toivottavaan lopputulokseen, on taloustieteen yllättävä ja syvällinen tulos.

Kilpailu ei siis ole itseisarvo, eikä se toimi välineenäkään kuin joskus. Kilpailufundamentalismin asemesta olenkin sitä mieltä että kilpailun rajoittaminen on usein hyvä asia. Fundamentalistin viitan puistelemiseksi harteiltani luettelen nyt joitakin esimerkkejä haitallisesta kilpailusta ja kilpailunrajoituksista, joita kannatan. Asiaa on muuten käsitelty elegantimmin täällä.

Kilpailunrajoituksia, joista pidän

Kilpailu on useimmiten haitallista, jos kilpailun kohteena olevan hyvän asian määrä on kiinteä eikä riipu kilpailijoiden toiminnasta. Jos kaksi ihmistä kilpailee samasta maa-alueesta, puolisosta tai polkupyörästä, kaikki kilpailuun käytetyt voimavarat menevät hukkaan. Hyvien asioiden määrä maailmassa ei lisäänny, kilpailu määrittelee vain kuka ne saa.

Tämä lienee yksi merkittävä syy siihen, miksi suuri osa lainsäädäntöä on erilaisia kilpailunrajoituksia. Kilpailun primitiivisin muoto on varmaan se, että kilpailijat yrittävät ottaa jonkin hyödykkeen toisilta väkivalloin tai viekkaudella. Tällaisessa kilpailussa on juuri yllämainittu ongelma. Jos viet toiselta polkupyörän, olet käyttänyt aikaa ja vaivaa varkauden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Jos käytit väkivaltaa, olet tuottanut lisäksi kärsimystä. Mutta vaivannäkösi tai aiheuttamasi kärsimys ei ole lisännyt yhtään polkupyörää maailmaan.

Tällainen kilpailu onkin suureksi osaksi pyritty estämään rikoslailla ja siihen liittyvillä pakkokeinoilla. Kannatan kilpailun rajoittamista rikoslailla ja siihen liittyvillä pakotteilla.

Samanlainen haitallisen kilpailun logiikka liittyy moneen muuhunkin ilmiöön. Kun vain yksi voi olla kuningas, kuninkaaksi pääsemiseen käytetään valtavasti voimavaroja, vaikka kaikkien muiden kannalta olisi oikeastaan ihan sama kuka on kuningas. Kun vain muutama voi olla NHL-pelaaja, jääkiekon harjoitteluun käytetään paljon resursseja, vaikka pelin laatu katsojan näkökulmasta parantuisi vain vähän. Ihmiset kilpailevat hurjasti tullakseen Hollywood-tähdiksi, vaikka onnistumisen todennäköisyys on pieni. Paljon voimavaroja menee hukkaan. Tällainen kilpailu ei ole hyödyllistä. Sen vähentäminen sen sijaan olisi, mutta se voi olla aika vaikeaa.

Kun kuninkuudesta kunnolla kilpaillaan, seurauksena on sota. Sotiminen köyhdyttää kaikkia, mutta on mukavampi olla vähän köyhemmän maan kuningas kuin olla olematta kuningas ollenkaan. Tämän vuoksi kuninkuuskisat eivät meidän alamaisten kannalta ole kovin hauskoja. Valtion väkivaltamonopoli onkin useimmiten parempi vaihtoehto kuin kilpailevat wannabe -valtiot. Sivistynyt yhteiskuntaelämä vaatii poliittisen kilpailun rajoittamista esimerkiksi demokraattisen järjestelmän sisällä tapahtuvaksi. Tämä kilpailu on hyödyllistä, jos se pakottaa poliitikot ottamaan kansalaisten tarpeet huomioon. Kannatan poliittisen kilpailun rajoittamista ja valtion väkivaltamonopolia, tietyin rajoituksin toki.

Asevarustelu on myös hyvä esimerkki, jossa kilpailu johtaa huonoon lopputulokseen. Kannatan senkin rajoittamista, mikäli mahdollista.

Kilpailu markkinoilla on hyvä asia

Myöskään yritysten välinen kilpailu ei suinkaan aina johda hyvään tulokseen. Yrityksen omistajien kannalta on sama mistä yrityksen voitto tulee. Kilpailussa voidaan menestyä tarjoamalla asiakkaille hyviä tuotteita edulliseen hintaan. Toinen vaihtoehto on kilpailla lobbaamalla itselle edullisia ja kilpailijoille haitallisia sääntöjä ja tukiaisia poliitikoilta tai virkamiehiltä. Yhteiskunnan kannalta jälkimmäinen kilpailun laji, ns. rent seeking -käyttäytyminen  johtaa huonoon lopputulokseen.

On siis paljon tilanteita, jossa kilpailu on haitallista. On paljon kilpailunrajoituksia, joita kannatan. Mutta on olemassa merkittävä erikoistapaus, jossa kilpailu on hyödyllistä. Nimittäin kilpailu markkinoilla, joilla hyödykkeitä ostetaan ja myydään markkinahintaan. Se johtaa usein yhteiskunnallisesti hyvään lopputulokseen. Vastaavasti kilpailun rajoittaminen tällaisilla markkinoilla johtaa kilpailullista tilannetta huonompaan lopputulokseen.

Tästä alussa mainitsemastani yllättävästä ja syvällisestä tuloksesta on paljon teoreettisia versioita ja loputtomasti empiiristä kirjallisuutta. Yritysten välinen kilpailu markkinoilla on luonteeltaan sellaista, että se hyödyttää muita, toisin kuin vaikka kuninkaiden välinen sotiminen. Markkinakilpailu nimittäin pakottaa tuottamaan tehokkaasti, myymään halvalla ja kehittämään parempia tuotteita.

Poikkeuksia ja hienonnuksia tähän on, ja lisää tulee koko ajan tieteen edistyessä. En ole fundamentalisti tässäkään suhteessa. Mutta on täysin kiistatonta, että kilpailu hyvin toimivilla markkinoilla on yksi taloudellisen hyvinvoinnin peruskivistä. Siksi kannatan kilpailua ja toimivia markkinoita yleisesti, ja myös media-alalla.

Juhlallinen johtopäätös

Huoleni Yleisradion kilpailua rajoittavasta vaikutuksesta perustuu tähän. Voin olla väärässä. Mutta näkemykseni on huolellisesti vuosikausien aikana pohdittu, taloudelliseen ajatteluun perustuva ja ennen kaikkea vivahteikas. Se ei ole fundamentalismia tai kyseenalaistamatonta uskoa kilpailun autuuteen.