Vastenmieliset hyväosaiset

Vuosina 2010-2015 Suomesta muutti pois 3422 kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittanutta henkilöä enemmän kuin mitä Suomeen muutti vastaavan koulutustason henkilöitä.

Ylimmän korkeakoulututkinnon eli tohtorin tutkinnon suorittaneissa ero oli suhteellisesti suurin: nettomaastamuutto oli 792 henkilöä eli jokaista tänne muuttanutta tohtoria kohden maasta lähti 1,7 tohtoria. Luvut pitävät sisällään niin Suomen kuin muidenkin maiden kansalaiset.

Miksi asialla on väliä? Miksi keskittyä muutamiin satoihin tai tuhansiin ihmisiin? Mielestäni ihmisarvo on jakamaton ja toisin kuin moni ajattelee, sitä ei mitata veronmaksukyvyssä. Elinvoimaisessa ja vapaassa maassa jokainen on tervetullut rakentamaan itselleen ja lähipiirilleen parempaa huomista. Siinä rinnalla toki syntyy myös verotusarvoa.

Politiikka menee metsään, kun yritämme pumpata jostain joukosta kaikki mehut (verot) irti, sen sijaan että pohtisimme, miten saamme kyseistä porukkaa maahan lisää. En tarkoita pelkästään maahanmuuttoa, vaan sitä, että Suomessa yhä useammalla olisi mahdollisuudet kivuta omalla työllään korkeasti tai edes hyvin ansaitsevien joukkoon.

Huippuhommissa yksilöiden arvo on keskeinen. Tekijät elävöittävät omaa alaansa, työympäristöään ja laajemmin koko yhteiskuntaa tuomalla ratkaisuja uusiin ja vanhoihin ongelmiin. Siitä hyötyvät kaikki moninkertaisesti jo ennen kuin edes päästään verotuloihin!

Huippuosaajaksi kehitytään monia reittejä, joista muodolliset korkeakouluopinnot ovat yksi – joskaan ei varma – tapa. Kattavampien tilastojen puutteessa korkeakoulutettujen muuttoliike antaa jonkinlaisen arvion maamme vetovoimaisuudesta. Tämän porukan kotimaisiin opintoihin on myös satsattu kymmeniä tuhansia euroja julkista rahaa.

Tarvitsemme ratkaisuja, emme jeesustelua

Olemme viime aikoina keskittyneet kauhistelemaan miten tulevaisuudessa vain pieni porukka tekee huipputuottavaa työtä ja robotit hoitavat loput. Paneelikeskusteluissa pärjää kehittelemällä skifeimmän tulevaisuusskenaarion sen sijaan, että esittäisi konkreettisia ratkaisuja. Moni on jo menettänyt toivonsa ja pitää korkeita työllisyystavoitteita vanhanaikaisina. Samalla kuitenkin vaikkapa Ruotsissa on meitä seitsemän prosenttiyksikköä korkeampi työllisyysaste. Tuskin kukaan väittää, etteivät he olisi teknologisesti yhtä kehittyneitä kuin me?

Meidän ei tarvitse arvuutella tulevaisuutta, kun järjestelmämme laahaa vuosikymmenet perässä jo nykytodellisuuteen nähden. Tässä muutama esimerkki: Jo tällä hetkellä ihmisten ja yritysten väliset tuottavuuserot ovat paljon suurempia kuin toimialojen väliset tuottavuuserot. Silti me teemme toimialakohtaisia työehtosopimuksia.

Jo tällä hetkellä 25-vuotias itseoppinut huippuosaaja voi saada idean, joka mullistaa kokonaisen toimialan.

Me poliitikot mietimme ikälisiä, tukityöllistämismuotoja ja suojamuureja kilpailukykynsä menettäneille yrityksille, sen sijaan että avaisimme rakennemurroksen jalkoihin jääneille ihmisille uuden tulevaisuuden.

Jo tällä hetkellä on totta, ettei työpaikkoja ole vakiomäärä, vaan työ luo uutta työtä. Silti me ylläpidämme kallista työperäisen maahanmuuton tarveharkintaa, mikä heikentää entisestään osaajien ja tekijöiden rekrytointia Suomeen.

Meillä on toistaiseksi ollut maailman koulutetuin kansa, mutta järjestelmä luottaa ihmiseen vähiten, kun katsotaan sääntelyn ja holhouksen yksityiskohtien määrää. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Huippuosaajilla myös huippuliksat

Harva maastamuuttaja valitsee asuinpaikkansa verojen mukaan. Tuohon valintaan vaikuttavat kulttuuristen ja muiden tekijöiden – kuten perhesiteiden, palveluiden saatavuuden, sään, asenneilmaston, ravintolatarjonnan, kameratolppien määrän ja lentoyhteyksien –  lisäksi erityisesti työmahdollisuudet.

Sen sijaan työpaikat muuttavat pitkälti verotuksen perässä, sillä ansiotuloverot ovat osa verokiilaa ja työpaikan kokonaiskustannusta. Sen maksavat firman asiakkaat – jotka välillisesti päättävät, mihin työpaikat syntyvät. Huippuosaajat – joita on yhtä lailla myös akateemisen maailman ulkopuolella – tienaavat keskimääräistä paremmin. Julkisen talouden rahoitus on varsin pienen porukan harteilla.

Korkeimmin tienaava 10 % maksaa valtion tuloverokertymästä noin 70 %. Kunnallistalous huomioiden sama porukka maksaa noin 40 % kaikista palkkaveroista. Näillä rahoilla maksetaan päiväkodit ja sosiaaliturva. Tuhannenkin hyvätuloisen maastamuutolla on näkyvä merkitys.

Erityisesti sellaisten ihmisten pitäisi olla huolissaan, jotka ovat rakentaneet poliittisen uransa julkisen sektorin ja verotuottojen maksimoinnin varaan. Heidän, jotka eivät huolestu suomenruotsalaisen nuorison massamaastamuutosta heidän itsensä ja kulttuurin vuoksi, vaan siksi, että vastakkainasettelun tarve ja veropohja pienenevät.

Solidaarisuusveron tuotto on korkeintaan kosmeettinen, minkä myöntävät demaritkin. Mutta kun se näyttää hyvältä! On surkeaa, kuinka harva uskaltaa nousta pölhöpopulismia vastaan. Matala verokanta, laaja veropohja – tämä on se mantra, jota kuulee juhlapuheissa. Muttei hallitusneuvotteluissa, silloin kun ulosmitataan omalle äänestäjäkunnalle verohuojennuksia tai kiristyksiä “sileäkätisille”.

Onneksi sosiaalinen liikkuvuus on kohtuullisen korkealla: Kymmenen vuoden aikana seitsemän kymmenestä alimman tuloluokan ihmisestä nousee ylempiin tuloluokkiin. Tuo luku voisi olla vielä korkeampi! Mahdollisuuksien yhteiskunnassa matalatuloinen henkilö ei vasten tahtoaan pysy sellaisena koko elämäänsä. Ja tiedättekö mitä, se ei tarkoita enemmän, vaan huomattavasti vähemmän progressiota työn verotuksessa.

Se tarkoittaa laajempaa vapautta ja yksilöllisyyttä, vähemmän sääntelyä ja holhousta, lisää erityisosaamista ja sen hyväksymistä, että kuka tahansa meistä voi ja saa olla huipputekijä. Mutta kaikista vastenmielisintä on sen hyväksyminen, ettei toisen erilaisuus tai menestys ole minulta pois.