Sosialisti ei voi olla liberaali

Liberaalin ajatuspajan edustajana haluan käyttää tämän tilaisuuden oikoakseni jälleen kerran tätä Suomessa sitkeästi esiintyvää väärinymmärrystä koskien liberalismin sisältöä. Vastoin yleistä harhaluuloa, suomalainen sosialisti ei määritelmällisesti voi olla liberaali kuin hyvin rajatussa merkityksessä. 

Mitä liberalismi on

Monista muista ismeistä poiketen, liberalismilla ei ole mitään dogmaattista opinkappaletta, jota kaikkien itsensä liberaaleiksi mieltävien pitäisi noudattaa. Ihmiset voivat melko vapaasti määritellä itsensä miksi haluavat. On kuitenkin olemassa muutamia yleisesti hyväksyttyjä ydinajatuksia, jotka erottavat liberalismin muista poliittisista näkökannoista.

Liberalismin ideologisena ytimenä on vapaus ja sitä rajoittavan valtion roolin rajaaminen. Talous mielletään tasavertaisten ihmisten toiminnaksi. Taloudellinen vapaus on sekä erottamaton osa ihmisten vapautta että perusedellytys politiikan ja kansalaisyhteiskunnan vapaudelle. 

Aate jakaantuu pääpiirteittäin kolmeen ryhmään, joiden välillä on pieniä painotuseroja: markkinaliberaalit, sosiaaliliberaalit, sekä arvoliberaalit. 

Markkinaliberalismi tarkoittaa liberalismin muotoa, jossa korostuvat yksilönvapaudet, laillisuusperiaate, sekä ennen kaikkea vapaa markkinatalous. Valtioon suhtaudutaan hivenen epäluuloisesti, sen koko tulee pitää mahdollisimman rajattuna ja kaikenlaiset tulonsiirrot tulee pitää minimissään. 

Sosiaaliliberalismi on liberalismin uudempi versio, jossa vapauden edellytykseksi katsotaan valtion toteuttama sosiaalinen oikeudenmukaisuus esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja tulonsiirtojen kautta. Sosiaaliliberaalit kuitenkin kauhistuvat, jos heidän ajatuksiaan pidetään suomalaisen sosialismin variaationa. Valtion roolia lisäävistä elementeistä huolimatta sosiaaliliberaalien ydinpyrkimyksenä on myös rajoittaa sitä. 

Sosiaaliliberalismissa valtion kaikki puuttuminen ihmisten elämään on perusteltava ensisijaisesti vapauden edistämisen kautta, vaikkakin vapauden määritelmä on Pohjoismaisessa katsantokannassa melko laaja. Sosiaaliliberalismin yksi ydinteema on niin sanotun mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen valtion takaaman perusturvan muodossa. Ilman sitä sosiaalihuolto jää vapaaehtoisuuden piiriin. Tämä amerikkalainen malli tuntuu Suomesta katsoen vieraalta, sillä se tekee vähäosaiset riippuvaisiksi muiden hyväntahtoisuudesta. Perustuslaissa taattu sosiaaliturva onkin edellytys sille, että valtio voi taata ihmisten vapauden. Näin ollen sosiaaliliberaali hyväksyy rajoitetussa määrin tulonsiirrot, jotta valtio kykenee hoitamaan ydintehtäviään. 

On kuitenkin tärkeää huomata, että tulonsiirrot ja verotus eivät ole päämääriä sinänsä, päinvastoin. Niitä tulee harjoittaa vain ja ainoastaan siinä määrin, mitä vapauden toteuttaminen vaatii. Verotuksella kustannettujen maltillisten tulonsiirtojen ja sosiaalietuuksien avulla taataan ihmisten tasavertainen riippumattomuus. Suomalaisessa sosialismissa perusteet valtion puuttumiselle voivat sen sijaan olla aivan muitakin, kuten holhous. 

Rajanveto markkinaliberalismin ja sosiaaliliberalismin välillä ei aina ole täysin selvää, mutta perusajatus molemmissa on valtion roolin pitäminen rajattuna. 

Liberalismin kolmas muoto on arvoliberalismi ja erityisesti tässä kohtaa suomalaisessa keskustelussa menevät puurot ja vellit sekaisin. Arvoliberalismilla tarkoitetaan suhtautumista ei-taloudellisiin asioihin, kuten ihmisoikeuksiin ja erilaisiin vapausoikeuksiin. Tyypillistä arvoliberalismia on siten esimerkiksi seksuaali- ja muunlaisten vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen. Suomessa monet vasemmistolaiset ajavat vähemmistöjen asioita ja profiloituvat siten (arvo)liberaaleiksi. Tässä kuitenkin vääristyy suurempi kuva.

Mitä liberalismi ei ole

Liberalismi pyrkii kaikissa muodoissaan kunnioittamaan ihmisten vapautta ajatella ja tehdä itsenäisiä valintoja. Se on siten paljon enemmän kuin asennoituminen yksittäisiin arvovalintakysymyksiin. Suomalainen vasemmistolaisuus on suorassa ristiriidassa liberalismin muiden perusarvojen kanssa. Annan seuraavaksi tästä muutamia kuvaavia esimerkkejä.

Tasa-arvon osalta liberaalit pyrkivät edistämään ennen kaikkea vapautta, tasa-arvoa lain edessä, sekä mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä ilman, että toisilla kansalaisilla tai  valtiolla on oikeutta tähän aiheettomasti puuttua. 

Vasemmistolaisessa käsityksessä tasa-arvosta (väitetysti) heikomman osapuolen suojelu on viety niin pitkälle että yhteisö saa määrätä heikomman puolesta asioista. Yksi yleinen esimerkki tästä on työehtosopimusten yleissitovuus. Tämä tarkoittaa, että yhteisö – tässä tapauksessa ammattiyhdistysliike – sopii “heikon” työntekijän puolesta asioista häneltä kysymättä. Riippumatta, onko kyseinen työntekijä ammattiliiton jäsen vai ei, pitääkö hän itseään heikkona, tai haluaako hän jonkun sopivan puolestaan asioista. 

Toinen Suomessa valitettavan yleinen asia on holhous, jossa valtion roolia lisätään ilman, että tällä on mitään tekemistä yksilön vapauksien suojelemisen kanssa. Tämä on samanlainen esimerkki kuin edellä: yhteisö – tässä tapauksessa valtio – päättää “heikon” yksilön puolesta esimerkiksi mistä, milloin ja kuinka paljon tämä saa hankkia alkoholia, tai miten hänen perheessään tulee jakaa perhevapaat. 

Holhoava valtio asettaa kansalaisille tavoitteita heidän puolestaan. Se pyrkii siten pidättämään itsellään oikeuden mitätöidä kansalaisensa mieltymykset ja tavoitteet, riistäen heiltä itsemääräämisoikeuden ja vapauden.

Liberalismin ihanteellinen valtio sen sijaan kunnioittaa yhteiskunnan moninaisuutta. Vapaassa valtiossa ihmisillä on keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ja tavoitteita. Valtion on oltava täysin neutraali hyvän elämän suhteen, eikä sen tule ottaa kantaa tai laittaa ihmisten preferenssejä parhausjärjestykseen. Mikä tärkeintä, valtion tulee kunnioittaa yksilöiden järkeä ja autonomiaa pidättyen kaikenlaisesta holhoamisesta.

Eriarvoisuus on aina pinnalla suomalaisessa keskustelussa ja tässäkin aiheessa sosialistit erottuvat liberaaleista. Liberaalit kannattavat ihmisten maksimaalista valinnanvapautta ja autonomiaa. Tästä seuraa erilaisia lopputuloksia. Talouden vapaus johtaa siten erilaisten lopputulosten kautta eriarvoisuuteen. Liberalismissa tämä on täysin luonnollinen kehityskulku, mitä valtion ei tule yrittää muuttaa. Kaikki liberalismin lajit pitävätkin markkinataloutta lähtökohtaisesti hyvänä asiana. 

Suomalainen vasemmisto sen sijaan pyrkii vähintäänkin rajoittamaan markkinataloutta, ja on täysin fiksoitunut eriarvoisuuden todellisten tai kuviteltujen ilmentymien poistamiseen. Progressiivinen verotus yrittää painaa kaikkien pään tasaisesti pinnan alle. Vasemmistossa ei tunnusteta esimerkiksi verotuksen aiheuttamia hyvinvointitappioita, vaan tulojen tasapäistäminen tuntuu olevan tavoite itsessään verokertymän sijaan. 

Sosialismi ei voi olla liberaalia

Suurista puolueista Vasemmistoliitto on ollut ehkä kaikista kovaäänisin eriarvoisuuden ja tuloerojen vastustamisessa. Näin ollen vaikuttaa hämmentävältä, että Helsingin sanomien listauksessa kaupunginvaltuuston “liberaaleimmista” valtuutetuista eniten oli Vasemmistoliittolaisia. 

Vaalikoneet vääristävät kuvan liberalismista, sillä sosialisti joka kannattaa seksuaalista tasa-arvoa kääntyy “liberaaliksi”. Todellisuudessa johdonmukainen liberaali kannattaa kaikkia vapausoikeuksia – uskonnonvapautta, poliittisia vapauksia, sananvapautta, seksuaalista vapautta, yrittämisen vapautta, sopimusvapautta ja omistusoikeutta. Todellinen liberaali ei pidä mahdollisena erottaa eri vapausoikeuksia toisistaan. 

Vasemmistossa suhtaudutaan usein äärimmäisen epäluuloisesti ja epäuskoisesti vapaiden kansalaisten kykyyn luoda omillaan oikeudenmukainen yhteiskunta ja talous. Tämän vuoksi he usein vastustavat markkinoita ja ihmisten omatoimisuutta, ja vastaavasti kannattavat mahdollisimman laajaa yhteiskunnan toiminnan politisointia. 

Itsemääräämisoikeus ja poliittiset vapaudet eivät liberaalin mielestä voi toteutua, jos taloudellista vapautta ja yksityistä omaisuutta ei ole. Muiden ihmisten menestystä kadehtien vahtiva ja sitä rajoittamaan pyrkivä sosialisti ei yksinkertaisesti voi olla liberaali. “Vasemmistoliberalismi” on siten sisäisesti ristiriitainen ilmaus. 

Mitä siis on liberalismi Suomessa?

Suomalainen versio liberalismista tunnistaa usein valtiolle tehtäviä, jotka vaikuttavat muiden maiden liberaalien silmiin ylipaisuneelta julkiselta sektorilta, kuten suhteellisen korkea verorahoitteinen yleinen sosiaaliturva. Tämä yhteiskuntamme erityispiirre juontaa juurensa siitä, että kaikissa demokraattisissa maissa valtio hoitaa sitä tehtävä joukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki yhteiskunnassa hyväksyvät. Suomalainen yhteiskuntasopimus on Pohjoismaille tyypillisesti melko laaja.

Tästä huolimatta yhteiskuntasopimuksemme ei kuitenkaan kata nykytilannetta, jossa alati paisuvasta julkisesta sektorista johtuen valtio elää nousukaudellakin velaksi, ja jossa “heikoimpien” suojelu yleissitovuudella ylläpitää jättimäistä rakenteellista työttömyysastetta.

Yhteiskuntasopimuksemme ei myöskään selitä valtion tarvetta holhota aikuisia ihmisiä. Nämä ovat vasemmistolaisia, liberalismin vastaisia toimia, joita liberaalit vastaukset yksittäisissä arvokysymyksissä eivät voi kompensoida.

Pelastaaksemme hyvinvointivaltion itseltään, ehdotan yhteiskuntasopimuksemme mukaista sosiaaliliberalismia. Termin etuosaa kunnioittaen sen tulee varmistaa mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuminen esimerkiksi sosiaaliturvalla, tasavertaisilla koulutusmahdollisuuksilla ja yleisen terveydenhuollon järjestämisellä.

Termin jälkiosasta taas tulee johtaa valtion roolin rajaaminen. Tavoitteena täytyy olla ylensyöneen julkisen sektorin pienentäminen, jotta kestävyysvaje ei tuhoa hyvinvointivaltion rahoituspohjaa. Lisäksi oikeasti liberaali politiikka edellyttää kansalaisten yksityisasioiden vähäisempää kontrollia ja politisointia. Laissez-faire.