Ylenpalttista tuhlausta

Yleisradioveron historia

Suomessa on kerätty eri nimillä kulkenutta televisiomaksua vuodesta 1958 eteenpäin. Vuonna 1999 tehdyn lakiuudistuksen perusteella televisiomaksut tilitettiin valtion televisio- ja radiorahastoon, josta suurin osa käytettiin Yleisradion ylläpitoon. Televisiomaksua perittiin kuitenkin ainoastaan television omistavilta kotitalouksilta. 

2000-luvulla televisiomaksua korotettiin jatkuvasti muun muassa television digitalisoinnin kustannusten kattamiseksi. Maksamista välteltiin yleisesti ja aikakauteen kuului televisiolupatarkastajien kiertelyt ovelta ovelle.  

Ylen toimintamenot kasvoivat vuodesta 2001 reaalisesti 5,5 prosentin vuosivauhtia, joten ennen pitkää Suomessa tultiin tienhaaraan. Oli pakko valita Yleisradion tehtävien leikkaamisen ja uuden verolajin säätämisen välillä. Kuten lähes aina ennenkin, asiaa pohdittuaan päättäjät päätyivät suomimaiseen ratkaisuun, eli jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Vuonna 2013 voimaantulleella Yle-verolla pyrittiin ratkomaan mediatalon rahoitusongelmat hamaaseen tulevaisuuteen. Enää ei kysytty, omistatko televisiota tai haluatko ylipäätään käyttää Ylen palveluita. Verovelvolliset saivat taas uuden verotaakan selkäänsä.

Veroa korotettiin heti seuraavana vuonna ja sittemmin useasti. Vuodesta 2018 se on ollut yksityishenkilöille 2,5% vuodessa 14 000 euroa ylittävistä yhteenlasketuista ansio- ja pääomatuloista, kuitenkin maksimissaan 163 euroa vuosittain. Ei toki Ahvenanmaalla, missä tv-maksua peritään ainoastaan television omistavilta asukkailta.

Yritykset, nuo Ylen kanavien suurkuluttajat, maksavat Yle-veroa tuloksestaan riippuen jopa 3000 euroa vuodessa. Yrittäjät maksavat luonnollisesti tuplana, sekä henkilökohtaisessa että yrityksensä verotuksessa. Toivottavasti useita yrityksiä omistava yrittäjä nauttii Ylen palveluista moninkertaisesti, sillä hän maksaa Yle-veroa erikseen myös jokaisesta yrityksestään. Yrittäjistä ainoastaan 15% kokee Ylestä olevan mitään hyötyä heidän yritykselleen.

#DefundYLE

Miksi edes valittaa näin pienistä summista?

Kahdesta syystä. Ensinnäkin pienistä puroista kasvaa suuri joki. 

Suomen kokonaisveroaste on jo liian korkealla ja erityisen raskas palkansaajille. Yle-vero on monille meistä turha kuluerä, joka nostaa maailman huippuun jo valmiiksi kuuluvaa veroastetta aivan tarpeettomasti. 

Ylen toistuvat kohut eivät auta asiaa. Sosiaalisessa mediassa viime viikolla trendannut #DefundYLE liittyi niistä uusimpaan. Yle vaati Youtubea poistamaan videokoosteen, joka koostui Jälkiviisaat-ohjelman vakiovieraiden ristiriitaisilta vaikuttavista kommenteista. Teon vaikutus oli luonnollisesti päinvastainen ja video levisi kulovalkean tavoin peittely-yrityksen tultua julki.

Yle on erityisen altis kohuille, koska sen rahoituspohja on niin kyseenalainen. Siksi Ylen toimintaa tarkastellaan usein suurennuslasilla, kuten tässäkin blogissa.

Toisekseen ja mikä vielä tärkeämpää, ilman kulukuria verot nousevat entisestään. 

Tässä mielessä Yle symboloi hyvinvointivaltion rahoitusongelmia. Valtio ei ole pystynyt rahoittamaan menojaan sitten vuoden 2007. Tätä epämiellyttävää faktaa ollaan siitä lähtien piiloteltu jatkuvan velanoton taakse, mikä on tietenkin todella lyhytnäköistä toimintaa. Itsepetos ei voi jatkua loputtomiin.

Erillisverolla rahoitetun Ylen määrärahat sen kun kasvavat, ensi vuonna taas indeksikorotuksen turvin 13,6 miljoonaa. Koska kyseessä on automaattinen korotus, kukaan ei tunnu kyseenalaistavan Ylen rahantarvetta vaikka muualla säästetään kulttuurista.

Indeksikorotuksista huolimatta Yle elää valtion tapaan jatkuvasti yli varojensa. Tästä ei ole vedetty mitään johtopäätöksiä koskien toimintamenojen kehitystä, joten yleveron korotukset häämöttävät jälleen.

Ottaen huomioon Ylen rahoitustarpeen kasvun viimeisten 20 vuoden aikana, on korkea aika viheltää tämä peli poikki.

Valtion tehtäväkuvan kertaus

Ylellä on tärkeä ydintehtävä. Voidaan pitää perusteltuna, että on hyvä olla olemassa ei-kaupallinen valtionmedia, jota esimerkiksi ulkomainen vaikuttaja ei saisi rahalla kaapattua äänitorvekseen.

Lisäksi Ylen rooli linnan juhlien, presidentin uudenvuoden puheiden, erilaisten kansallisesti tärkeiden urheilukisojen, euroviisujen, ynnä muiden vastaavien tapahtumien näyttäjänä voi olla jossain määrin perusteltua.

Mutta suuri osa Ylen budjetista kuluu sen omiin tuotantoihin tai ulkomaisten sarjojen näyttämiseen. Uusimpana ja varmasti kalliina investointina Yle hankki oikeudet näyttää maailman kovatasoisinta jääkiekkoliigaa, eli NHL:ää. Tämä lienee riemunaihe pienelle vähemmistölle, joka varmaankin olisi ollut valmis maksamaan tästä palvelusta. Nyt siitä maksamme me kaikki, kiristyvän yle-veron muodossa.

Media-alustalla on vapaus tehdä haluamiaan päätöksiä koskien sisältöhankintojaan, mutta verorahoja tähän ei tule käyttää. Edellä mainitut kuluerät eivät mitekään lukeudu valtion ydintehtäviin, tai edes tehtäviin.

Yhteisiä verorahoja käyttäessä pitää olla erityisen vastuullinen rahankäyttäjä. Ylen strategian mukaan yhtiö painottaa toiminnassaan tehokkuutta ja vastuullisuutta. Tämä ei kuitenkaan ole toteutunut tällä vuosituhannella.

Ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu on tehdä Yle-verosta vapaaehtoista tai palauttaa se koskemaan ainoastaan Ylen palveluja käyttävää kansanosaa. 

Molemmissa tapauksessa lopputulos on sama: Yleisradion kannattaa alkaa rajoittamaan tehtäviään ja kulujaan. Kun verokorotusten mahdollisuus otetaan pois pöydältä, Ylestä löytyy varmasti kykyjä keskittyä rajattuihin ydintehtäviinsä kustannustehokkaammin.