Blogit

Mitä kuuluu kansojen itsemääräämisoikeudelle?

Mitä kuuluu kansojen itsemääräämisoikeudelle?

Kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus – kunhan ne eivät pyri itsenäistymään jostain valtiosta. Tämä asianlaita tekee itsemääräämisoikeudesta käytännössä harvojen herkkua. Mutta vaikka se kovin harvoin johtaa itsenäistymiseen, kansojen itsemääräämisoikeudella on silti hyvinkin järkevä funktio. 

Mikä itsemääräämisoikeus?

Kansojen itsemääräämisoikeus kehittyi rinta rinnan muiden klassisen liberalismin oppien kuten yksikönvapauden ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kanssa. Kantavana ideana oli laajentaa nämä vapauden ideaalit myös kansojen väliseen kanssakäymiseen. Aivan kuten yksilöidenkin, jokaisen kansan tulee olla vapaa ja tasa-arvoinen muiden kanssa. Tämä tarkoittaa muun muassa, että kansojen tulee saada vapaasti valita itsenäisyytensä, hallintonsa ja kansainvälinen edustuksensa.

Kansan määritelmä ei ole yksiselitteinen, mutta yleensä edellytetään ihmisryhmää, jolla on esimerkiksi oma kieli, kulttuuri, jaettu historia tai mielellään useampi näistä. Kaikista tärkeimpänä kriteerinä on kuitenkin se, että kyseinen väestö kokee olevansa yksi, muista erillinen kansa. Tällä tavoin identifioituvalla ihmisryhmällä on siis lähtökohtaisesti itsemääräämisoikeus jos muut kriteerit täyttyvät.

Todellisuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Kuten niin usein kansainvälisessä oikeudessa, käytännön mahdollisuutta tietyn oikeuden toteutumiseen rajoittaa toinen. Itsemääräämisoikeutta rajoittaa tapauskohtaisesti emämaan oikeus alueelliseen koskemattomuuteen. Lisäongelmia seuraa, kun huomoidaan että missään ihmisasutukseen sopivassa paikassa ei ole enää olemassa terra nulliusta – “ei kenenkään maata” – joka ei kuuluisi mihinkään valtioon. 

Tästä seuraa, että kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus – kunhan ne eivät pyri itsenäistymään jostain valtiosta. Ja koska terra nulliuksia ei enää ole, jokainen itsemääräämisoikeus-haave törmää valtion alueelliseen koskemattomuuteen, ellei sitten emämaa vapaaehtoisesti suostu tunnustamaan itsenäisyyttä.

Liberaalista näkökulmasta tämä on ei-toivottava asianlaita. Jatkaen vertausta yksilöihin, tämä on kuin kaikilla täysivaltaisilla ihmisillä olisi vapausoikeudet – kunhan kukaan toinen henkilö ei ole ilmoittanut heitä holhoavansa ilman heidän suostumustaan. 

Dekolonalisaatio

1960-lukua pidettiin itsemääräämisoikeuden voittokulkuna, kun lähes 50 Afrikan maata itsenäistyi siirtomaavallan alta. Prosessi alkoi, kun YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1960 siirtomaiden vapautumista koskevan päätöslauselman. Sen mukaan itsehallintoa vailla olevia alueita tulee kehittää tavoitteena niiden itsenäistyminen.

Kolonialismi sai nopeasti  – etupäässä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton painostuksen ansiosta – kiistatta epälegitiimin ja laittoman luonteen. Belgian, Ranskan ja Iso-Britannian demokraattiset hallinnot eivät halunneet enää taistella vastaan, vaan luopuivat siirtomaistaan. Portugalin diktatuuri jaksoi pitää kiinni siirtomaista vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ja Etelä-Afrikka jopa vuoteen 1990, mutta lopputulos oli kaikkialla sama. 

Prosessi ei kuitenkaan johtunut kansojen itsemääräämisoikeudesta. Koska siirtomaavalta oli laitonta, kolonialisti ei voinut vedota imperiumin alueelliseen koskemattomuuteen ja joutui siten suostumaan sen pilkkomiseen. Siirtomaavalta tuli siis tiensä päähän johtuen kolonialismin laittomuudesta, ei itsemääräämisoikeuden voimasta. 

Itsemääräämisoikeus vuodesta 1991

Kansojen vapautuminen emämaan ikeestä sai aivan uuden momentumin kun Neuvostoliiton ja Jugoslavian sosialistiset liittovaltion rysähtivät kasaan oman painonsa alla 1990-luvun alussa. Jossain paikoissa itsenäisyys tapahtui verettömästi, toisaalla sodittiin, mutta lopulta nämä liittovaltiot poistuivat historian tunkiolle ja niiden tilalle tuli yhteensä 21 itsenäistä seuraajavaltiota.

Taas kerran kyse ei ollut siitä, että itsemääräämisoikeus voittaisi alueellisen koskemattomuuden. Tätä alleviivasi oikeuskäsittely koskien Jugoslaviaa ja siitä itsenäistymään pyrkiviä maita. Vuosina 1991-1993 Jugoslavia -konferenssin välimieskomissio antoi yhteensä 15 oikeudellista tulkintaa koskien Jugoslavian hajoamista. Tapauksessa Jugoslavian edustajat yrittivät esittää, että esimerkiksi Kroatialla ei ollut oikeutta itsenäistyä, koska se rikkoisi kansainvälisen oikeuden turvaamaa Jugoslavian alueellista koskemattomuutta. 

Mullistavassa päätöksessään välimieskomissio linjasi, että Jugoslavia oli “hajoamisprosessissa”, mikä vei pohjan sen alueellisen koskemattomuuden suojelulta. Näin ollen Jugoslavian osilla oli oikeus itsenäistyä, minkä ne tekivätkin. 

Itsemääräämisoikeuden sisältö ei ole muuttunut, huolimatta suuresta määrästä itsenäistymisiä sitten 1960-luvun. Kaikissa tapauksissa taustalla on vaikuttanut erityissäännös, joka on tehnyt mahdottomaksi alueelliseen koskemattomuuteen vetoamisen (kolonialismin laittomuus tai liittovaltion hajoamisprosessi). 

Erityistapausten ulkopuolella tilanne on yhä vuonna 2022 se, että jos asiaan eivät vaikuta muut seikat, alueellinen koskemattomuus voittaa konfliktitilanteessa kansojen itsemääräämisoikeuden

Kansojen itsemääräämisoikeus nyt: Katalonia, Skotlanti ja Donbas

Kansainvälinen tuomioistuin on vahvistanut kansojen itsemääräämisoikeuden olemassaolon useissa ratkaisuissaan, muun muassa suhteessa Ahvenanmaahan (1921), Itä-Timoriin (1995) ja Kosovoon (2010).

Mutta vaikka tämä oikeus siis on olemassa ja voi hyvin, Katalonia ja Skotlanti eivät pyristelystä huolimatta ole päässeet itsenäisiksi erityissäännöksen puutteen vuoksi. 

Skotlanti sai haluamansa kansanäänestyksen itsenäistymisestä vuonna 2014. Pelottelukampanjan seurauksena selkeä enemmistö kallistui itsenäistymistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin tapahtui kuitenkin Brexit-äänestys, minkä johdosta skotlantilaisten mieli muuttui. Skotlannin kansanpuolue lupasi järjestää uuden kansanäänestyksen voittaessaan 2021 parlamenttivaalit, jotka se voittikin. Iso-Britannian konservatiivihallitus on kuitenkin harannut uutta äänestystä vastaan.

Espanjan rikkaimpana alueena Katalonia on ollut pitkään tyytymätön maan sisäisiin tulonsiirtoihin. Yhdistettynä omaan kieleen, kulttuuriin ja historiaan, itsenäisyysliike on kokenut kyseessä olevan itsemääräämisoikeuteen oikeutettu kansa. Lokakuussa 2017 Katalonia julistautui tämän kansan nimissä yksipuolisesti itsenäiseksi, mitä ei kuitenkaan kansainvälisesti tunnustettu. Neliraajajarrutusta tekevä Espanja on kieltäytynyt neuvottelemasta aiheesta ja nostanut syytteitä itsenäisyysaktivisteja vastaan.

Ukrainan itäosissa Donbasissa Venäjän miehittämien alueiden separatistit ovat julistaneet kaikenlaisia “kansantasavaltoja”. Lisää laittomia rajamuutoksia saattaa olla tulossa lähiaikoina, kun muun muassa miehitettyyn Hersoniin on suunnitteilla kansanäänestys liittymisestä Venäjään.

Kaikissa tuoreissa tapauksissa on sama lopputulos: emämaan alueellinen koskemattomuus voittaa itsemääräämisoikeuden. Tosipaikan tullen kyseessä on siis melko heikko oikeus. Donbassin kohdalla itsemääräämisoikeus häviää Ukrainan alueellisen koskemattomuudelle myös siksi, että alueiden “itsenäistyminen” on saatu aikaan Venäjän laittoman asevoiman käytön tuloksena. Näin ollen kansainvälisen oikeuden mukaan Venäjän laiton toiminta tuomitsee samalla Donbassin itsenäistymisen vielä erityisen laittomaksi.

Vaikka se harvoin johtaa itsenäistymiseen, kansojen itsemääräämisoikeudella on silti hyvinkin järkevä funktio. Itsemääräämisoikeus on nimittäin mahdollista toteuttaa erilaisilla autonomia-ratkaisuilla valtion sisäisesti, kuten vaikka Suomi on tehnyt Ahvenanmaalle. Paras keino emämaalle niin Espanjassa kuin Iso-Britanniassakin on yrittää jakaa valtaa kansoilleen. Desentralisoidumpi hallinto ja laajempi autonomia voisi molemmissa maissa vähentää kansojen haluja itsenäistymiseen ja tervehdyttää siten koko maan politiikkaa. 

Blogit

Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.

Kommentoi

single.php