Kansantasavallat ja Transnistria – Venäjän kaava 2

Kansantasavallat ja Transnistria – Venäjän kaava 2

Venäjä käyttää kyynisesti hyväkseen entisiin neuvostotasavaltoihin asumaan jääneitä venäläisiä ja muita etnisiä vähemmistöjä ulkopolitiikkansa pelinappuloina. Ukrainan ja Moldovan miehitetyillä alueilla on paraikaa käynnissä pyrkimys mobilisoida vähemmistöjä kotimaitaan vastaan, millä pyritään oikeuttamaan näiden maiden pilkkominen pieniin, Venäjästä riippuvaisiin pseudovaltioihin. Toimintamalli seuraa tuttua kaavaa, jossa hyökkäyssotia oikeutetaan kohteeksi valikoituneen alueen vähemmistöjen suojelulla.

Noin vuosi sitten julkaistussa Liberan blogissani “Venäjän kaava” käsittelin Venäjän agressiivisen ulkopolitiikan kaavamaisuutta suhteessa sen sotilaallisesti liittoutumattomiin naapurimaihin. Valitettavasti kaavan mukainen tapahtumakulku on nyt käynnissä Ukrainassa ja potentiaalisesti myös Moldovassa. Esitin tuolloin vetoomuksen, että Suomen tulee pikimiten poistua kaavan vaikutuspiiristä sotilaallisen liittoutumisen avulla. Koska tämä asia vaikuttaa onneksi etenevän kulisseissa, voin tässä blogissa keskittyä toiseen Venäjän kaavaan, eli etnisten vähemmistöjen instrumentalisointiin ulkopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Venäjä on traumatisoitunut valtio

Venäjän federaatio (1991-) on rakennettu Neuvostoliiton hajoamisen trauman päälle. Maa ei ole missään vaiheessa onnistunut kehittämään uutta, Neuvostoliitosta riippumatonta identiteettiä. Sen sijaan siellä tuhlataan edelleen valtavasti aikaa ja energiaa neuvostonostalgiaan, mistä taannoinen voitonpäivän paraati on vuosittainen muistutus. Jos Kremlissä olisi Putinin valtakaudella keskitytty maan modernisointiin Neuvostoliiton hajoamisessa “menetettyjen” maiden ja venäläisten perään haikailun sijaan, ehkä Venäjä ei olisi se monella tasolla epäonnistunut roistovaltio kuin se on vuonna 2022.

1990-luvun alussa noin 25 miljoonaa venäläistä jäi Venäjän valtionrajojen ulkopuolelle 14 Neuvostoliitosta itsenäistyneeseen entiseen neuvostotasavaltaan. Venäjän kehitys oli niin surkeaa, että useammat heistä jäivät mielellään asumaan vakaampiin ja nopeammin kehittyviin uusiin kotimaihinsa. Mutta koska Venäjä kärsii aivan karmeasta väestökehityksestä, Kremlissä ei päästä yli näiden venäläisten “menetyksestä”. Päinvastoin, ulkovenäläisiä pidetään valtainstrumenttina ja heidän kotimaitaan omaan etupiiriin kuuluvina maina.

Viimeisen 25 vuoden aikana suurin osa entisen itäblokin maista on paennut NATO:n suojiin. Suojattomiksi Venäjän julistamaan etupiiriin ovat jääneet Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova ja Georgia. Niissä kaikissa asuu merkittävä määrä venäläisiä, joten ne ovat siinäkin mielessä tulilinjalla.

Venäjän ensimmäinen aggressio venäläisvähemmistön nimissä tapahtui vuonna 1992, kun se avusti pienen “Transnistrian tasavallan” julistautumista itsenäiseksi Moldovasta. Transnistriassa – jossa noin kolmannes asukkaista on venäläisiä ja jota Venäjäkään ei silti tunnusta itsenäiseksi – on aika sittemmin pysähtynyt ja alueesta on tullut korruption kyllästämä Neuvostoliiton ulkoilmamuseo, jonka lipussa komeilevat edelleen sirppi ja vasara. Venäjän “rauhanturvaajat” ovat miehittäneet maata siitä asti ja kieltäytyneet poistumasta Moldovan toistuvista vaatimuksista huolimatta.

Vuonna 2008 Georgia ja Ukraina ilmaisivat liittymishalunsa puolustusliitto NATO:on. Yksittäistapauksesta tuli kaava, kun vain muutamaa kuukautta myöhemmin Venäjä hyökkäsi liittoutumattomaan Georgiaan ja on miehittänyt noin viidennestä sen maa-alasta siitä asti. Alueille on julistettu kaksi itsenäistä valtiota, Abhaasia ja Etelä-Ossetia, joita juuri kukaan muu maa ei tunnusta itsenäisiksi. Georgian vaatimuksista huolimatta miehittäjä on kieltäytynyt poistumasta alueilta.

Vuoden 2014 kansannousu Kiovassa tarjosi Venäjälle tekosyyn vallata maata myös Ukrainalta. Venäläisvähemmistön asuttama Krim liitettiin Venäjään ja Itä-Ukrainaan julistettiin – neuvostonostalgian hengessä – muutama “kansantasavalta”. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä, ja helmikuussa 2022 Venäjä käynnisti operaatio Ukrainan lopulliseksi alistamiseksi.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa Venäjä perusteli asevoiman käyttöä paikallisten venäläisten tai Venäjä-mielisten separatistien suojelulla emämaan “kansanmurhalta”. Yhdessäkään tapauksissa ei todellisuudessa ollut mitään viitteitä näihin vähemmistöihin kohdistuvasta uhasta.

Sotatoimet Ukrainassa

Sota Ukrainassa on nyt raivonnut jo yli kahden kuukauden ajan. Paljon on ehtinyt tapahtua.

Venäjän mahtavalta vaikuttanut armeija on osoittautunut monilta osin paperitiikeriksi. Korruptio on syönyt suorituskykyä sisältäpäin, mikä tekee operaatioiden suunnittelusta vaikeaa. Sotilasjohto ei voi ikinä tietää, onko taisteluun määrättävällä osastolla todellisuudessa asiaankuuluvaa määrä kuljetusajoneuvoja, tai jos on niin onko niiden bensíini myyty, ovatko renkaat kunnolliset ja niin edelleen. Korruptio on niin laajaa, että sitä voi pitää Ukrainan parhaimpana liittolaisena ja suurimpana syynä hyökkääjän sarjaepäonnistumisille. Venäjän sotilaallinen alisuoriutuminen on yllättänyt jopa useimmat asiantuntijat.

Siviileihin kohdistuvalla voimankäytöllä ei tunnu olevan juuri mitään pidikkeitä. Tämä on hätkähdyttävä havainto, sillä Putin on toistuvasti väittänyt ukrainalaisten ja venäläisten olevan samaa kansaa. Kansallinen veljeys ei ole kuitenkaan vaikuttanut voimankäytön hillintään millään tavoin. Ukrainalaisia ajatellaan pikemminkin pettureina, jotka ovat itsekkäästi kääntäneet selkänsä veljeskansalleen ja yhteiselle Neuvostoliiton perinnölle.

Kremlissä ei näennäisesti vaikuta olevan huolta huomisesta koskien maan taloutta. Pakotteet ja yritysten joukkopako ovat nopeassa ajassa pyyhkimässä olemattomiin kaiken Putinin valtakauden aiemman talouskasvun, mutta tämä vaikuttaa olevan täysin toissijainen asia nykyhallinnolle.

Sinällään Ukrainan sodalle on Kremlin näkökulmasta rationaaliset perusteet. Heille maa-alan valtaaminen on itseisarvo, koska NATO ei ole ottanut jäsenikseen maita, joilla on käynnissä oleva alueellinen konflikti. Miehittämällä muuten arvotonta maata saadaan aikaan tällainen konflikti, jolla pidetään veljeskansa jatkossa poissa länsi-integraatiosta ja väkisin uskollisena Moskovalle.

Aiemmat aluevaltaukset eivät kuitenkaan riittäneet, sillä Ukraina oli niistä huolimatta kehittymässä yhteiskuntana ja liikkumassa kohti länttä. Koska Ukrainan länsi-integraation estämisestä on keinotekoisesti tehty fundamentaalinen kynnyskysymys nykyjohdon legitimaatiolle, oli asiaan pakko puuttua.

Valtioyritelmien tilkkutäkki: Kansantasavallat, “Etelä-Venäjän valtio” ja Transnistria

Ukrainan tapahtumia peittää sodan sumuverho, mutta ei varmasti ole sattumaa, että Itä- ja Etelä-Ukrainaan huhuillaan useita uusia valtiomuodostelmia.

Tässä ei ole sinällään mitään uutta. Venäjä on jo muodostanut lähialueelle Transnistrian (1992-), sekä Donetskin ja Luhanskin “kansantasavallat” (2014-). 17.4.2014 Putin kertoi haastattelussa “Novorossijan” alueesta, joka ei todellisuudessa kuulu Ukrainaan. Hän luetteli alueen pitävän sisällään Harkovan, Luhanskin, Donetskin, Hersonin, Mykolaivin ja Odessan alueet – eli koko Itä- ja Etelä-Ukrainan. Sotaonnen kääntymisen jälkeen projekti haudattiin vähin äänin vuoden 2015 alussa.

Toukokuussa 2022 huhuja on kuitenkin taas liikkeellä.

Valloitetussa Hersonin kaupungissa Etelä-Ukrainassa vaikuttaa olevan suunnitteilla jonkinlainen Krim-tyyppinen “kansanäänestys” alueen itsenäistymisestä kolmanneksi “kansantasavallaksi” Donetskin ja Luhanskin seuraksi.

Radio Free Europe taas on saanut haltuunsa asiakirjaluonnoksen, jossa suunnitellaan “Etelä-Venäjän valtion” perustamista Ukrainalta valloitetuille alueille. Tähän valtioon yhdistettäisiin todennäköisesti ainakin kaikki kolme kansantasavaltaa.

Myös Transnistria on palannut kartalle. Huhtikuun lopussa alueella tapahtui useita räjähdyksiä, joista ei kuitenkaan koitunut henkilövahinkoja. Kun räjähdyksillä ei ole mitään operationaalista tai edes maalaisjärjellistä hyötyä, niiden on huhuttu olevan Venäjän turvallisuuspalvelun toteuttamia. Tarkoitusperiä voi tässä vaiheessa vain arvailla, mutta Venäjän pyrkimykset Odessan alueen valtaukseen ovat olleet avoimesti esillä. Transnistriassa on aseissa 1500 venäläisen “rauhanturvaajan” lisäksi tuhansia Transnistrian omien asevoimien joukkoja, joten käyttämällä räjähdyksiä tekosyynä Venäjä voisi mahdollisesti avata uuden hyökkäyssuunnan Ukrainaan lännestä.

Vähemmistöjen järjestelmällinen hyväksikäyttö

Venäjän kaava on perustella hyökkäyssotiaan alueella asuvien venäläisten tai Venäjä-mielisten vähemmistöjen suojelulla. Tätä käsikirjoitusta käytettiin niin 1992 Moldovassa, 2008 Georgiassa, kuin 2014 ja 2022 Ukrainassa.

Aluevaltauksen jälkeen Venäjä jakaa passeja alueen väestölle, pyrkien muodostamaan lisää suojeltavia venäläisiä ja sementoimaan kontrollinsa valloitettuun alueeseen. Luotujen kansalaistensa suojelemiseksi alueelle sijoitetaan myös “rauhanturvaajia”, jotta voidaan ennalta-ehkäistä uhriksi valikoituneen maan pyrkimykset takaisinvaltaukseen. Tästä syystä Transnistrian, Georgian separatistialueiden, sekä Ukrainan “kansantasavaltojen” väestön suurella osalla on nyt myös Venäjän kansalaisuus.

Kaikissa Venäjän naapurimaissa on merkittäviä määrin venäläisiä. Yhdistettynä siihen, että maan kynnys asevoiman käytölle vaikuttaa olevan alempana kuin millään muulla valtiolla maailmassa, tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja lähialueilla.

Venäjä on yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti epäonnistunut maa, joka pyrkii kompensoimaan tätä ulkopoliittisilla menestyksillä. Harhaisin perustein aloittamansa Ukrainan sodan vuoksi maa kuitenkin epäonnistuu tällä hetkellä myös ulkopoliittisesti ja on matkalla Pohjois-Koreamaiseen eristäytymiseen.

Kreml haluaa kuitenkin vetää ulkovenäläiset mukanaan eristykseen, mikä voi jatkossakin osoittautua uhaksi naapurimaille. Erityisesti Moldova ja Georgia lienevät tulilinjalla Ukrainan jälkeen, jos Venäjällä riittää resursseja jatkaa valitsemallaan linjalla.

Aatetta, ratkaisuja ja ideoita

Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.

Kommentoi

Tietoa kirjoittajasta

Lundstedt Tero

Tero Lundstedt

Sisältöjohtaja

+358 44 304 4350

Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta. Hän toimii myös Finnish Yearbook of International Law-julkaisusarjan toimittajana ja on Helsinki Law Academyn perustajajäsen ja lakiasiainpäällikkö.

single.php