Valtiontaloudesta keskustellessa maalit liikkuvat sellaista tahtia, että on vaikeaa pysyä perässä. Vuosien varoittelun jälkeen valtion velka-aste on vihdoin noussut keskusteluun ja useimmat puolueista myöntävät tarpeen tehdä asialle jotakin. Ongelmana on, että tämä tekeminen siirretään aina seuraavalle – tai mikä nykyään on muotia, “kahdelle seuraavalle” – hallitukselle. Juuri nyt ei voi tehdä mitään, koska kriisit, gallupit tai lähenevät vaalit.
Minkäs luonnonvoimille mahtaa?
Vastauksissa toistuivat arviot, että Suomen alijäämät ovat niin pahalla tolalla että leikkauksiin täytyy yhdistää veronkorotuksia. Sitten yksilöitiin kohteita, mitä veroja on “varaa” nostaa vähiten taloudellista tuhoa aiheuttaen.
Narratiivi on suoraan sanoen erikoinen.
Alijäämät ovat älyttömän suuria, koska Suomessa on EU:n toisiksi suurin julkista sektori, minkä rahoittamiseen ei edes superkireä verotuksemme enää riitä. Tämä ei ole myöskään tapahtunut minkään mystisen luonnonvoiman johdosta.
Asenneilmapiiri Suomessa kiteytyy Sixten Korkmanin lausumaan “meillä on upea hyvinvointivaltio mutta siihen nähden vaatimaton kansantalous”. Ei kuulosta luonnonvoimalta tämäkään, vaan poliittiselta valinnalta. Jos siihen upeuteen ei ole edes tällä veroasteella varaa, niin vähemmän upean pitää kertakaikkiaan riittää.
Seuraaja murehtikoon
Nykyhallitus sai perintönä jonkinasteisessa tasapainossa olleen valtiontalouden, mutta myös kestävyysvajeesta johtuvan jatkuvan sopeuttamistarpeen.
Hallitustunnustelija Rinne (Sd) koki tilannekuvan erilaiseksi. Hän lupasi lopun leikkauksille, ja että hänen hallituksensa “voi käyttää sekä pysyviin menolisäyksiin että investointiluontoisiin menoihin merkittävästi lisää rahaa”.
Nykyhallitus onkin tehnyt menolisäyksiä miljardikaupalla, joista suuri osa ei mitenkään liity koronaan tai puolustusmenojen kasvuun. Tämänkaltaiset vastuuttomat toimet ovat juurikin niitä syitä, miksi kansantaloutemme on niin “vaatimaton” suhteessa tiettyjen piirien fantasioihin kaikkivoipaisesta hyvinvointivaltiosta.
Seuraajalleen hallitus jättää aiempaakin alijäämäisemmän ja velkaisemman valtion.
Kun sopeuttamistarpeen maali on jälleen kerran siirtynyt 40 miljardia enemmän pakkaselle, on yhtälö hyvin selkeä – meillä ei ole kansana “varaa” mihinkään veronkiristyksiin, koska mikään veroaste ei tule riittämään.
Voimme toki nostaa vielä hitusen veroja ja päästä maailmanennätykseen, mutta sitten meidän tulee uusia joka vuosi oma ennätyksemme. Ei tällaista tulevaisuutta voi kukaan haikailla.
Tuloerot kasvussa, suomalaisten tappioksi
Eriarvoisuus lisääntyy, mutta ei maan sisällä – Suomihan on maailman kärjessä verottamisen lisäksi myös ginikertoimessa.
Ongelma on, että painaessamme toisiamme veroilla alas jäämme jatkuvasti enemmän jälkeen verrokkimaista kotitalouksien varallisuudessa. Samalla valtio velkaantuu verrokkeja nopeammin. Köyhän kansan valtio siis köyhtyy.
No miksi tämä yhtälö on niin vaikeaa ratkaista? Vastaushan on päivänselvä: pienempi valtio ei velkaannu ja sen ylläpito vaatii vähäisempää kokonaisveroastetta.
Syyttävän sormen voi kohdistaa poliitikkoihin.
Poliitikot pelkäävät äänestäjien reaktioita, joten väistämättömien leikkausten välttelystä on tullut taiteenlaji. Erityisesti tämän hallituskauden aikana julkisen talouden hoidossa paljon laskettiin niin sanottujen rakenteellisten uudistusten varaan. Tosin näitäkään ei todellisuudessa tehdä, vaan erilaisilla kikkailuilla yritetään nostaa työllisyysastetta toteuttamatta työmarkkinajoustoja.
Ennalta-arvattavasti, tämä ei ole riittänyt. Rakenteellinen alijäämä on entistä suurempi huolimatta siitä, että työllisyysaste on noussut korkeammalle kuin kertaakaan 1990-luvun laman jälkeen.
Valtionlainojen korot ovat tulevina vuosina suuremmat kuin rohkeimpienkaan eduskuntapuolueiden kampanjoissaan esittämien leikkauslistojen kokonaissummat. Melko huonoon tilaan on valtiontalous päästetty.
Poliitikkojen tulisi kuitenkin välttää aliarvioimasta äänestäjiä. SDP marssi valtavaan vaalivoittoon vuoden 1994 “Liisan listan” voimin, missä yksilöitiin 10 todella rankan käden leikkauskohdetta. Vuoden 1995 vaalit todistavat, että tiukkojakin leikkauksia esittävä puolue voi olla voittoisa kunhan kansassa on tarpeeksi kriisitietoisuutta valtiontalouden tilasta. Uskon, että juuri nyt sitä tietoa alkaa olla.
Tässäpä siis minimi toimenpidelista hallitusvastuussa olevalle toimijalle:
- Talouden sopeuttamisen pitää alkaa nyt, ei seuraavan hallituksen aikana
- Nousevat korot nostavat lainanhoitokuluja niin nopeasti, että velkarahalla mälläys ei voi jatkua – tarvitaan laaja poliittinen konsensus Ruotsin mallisesta velka-ankkurista pelastamaan poliitikot velkapopulismin kiusaukselta
- Seuraavien kahden hallituksen tulee painaa velka-aste takaisin EU:n kriisirajana pitämälle 60 prosentin tasolle ja ankkuroida se siihen
- Viime vuosien kriisit ovat osoittaneet kestävän julkisen talouden merkityksen, eikä kannata olettaa näiden kriisien jäävän viimeisiksi. Velkaantuminen kaventaa poliittista liikkumavaraa ja on siten jopa suvereenisuuskysymys
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Tero Lundstedt
Sisältöjohtaja
+358 44 304 4350
Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta.
4 kommenttia artikkeliin Minun jälkeeni vedenpaisumus – veroaste luonnonvoimana
Bernsteinilainen sosialisti Mulkero-Mauno Koivisto sai ”luovalla” terrorillaan aikaan sossusosialistisen Suomen, joka on kuin tractor pullingin kitkalava, joka uppoaa sitä syvemmälle sosialismin suohon mitä pidemmälle sitä vedetään.
Muusikko Bob Geldof totesi hiljattain: ”Maailmasta puuttuu johtajuus”. Niin kyllä puuttuu, se on aivan totta. Mutta maailma ei kaipaa yhtään uutta ”vahvaa johtajaa” vaan viisasta ja humaania johtajuutta.
Elämme silmittömän ahneuden, vallankiiman, oman edun tavoittelun ja narsismin löyhkäävässä kuonalietteessä. Aikuinen ja suoraselkäinen vastuullisuus ja rohkeus ovat harvinaisia ominaisuuksia tässä ajassa jossa kaikenmaailman Putinit, Trumpit ja muut psykopaatit valtaavat palstatilaa hulluilla edesottamuksillaan.
Suomi voi olla ylpeä nykyisestä presidentistään ja pääministeristään. Sauli Niinistö on osoittanut viisautta, vakautta ja päättäväisyyttä Venäjän syöstessä Euroopan suursodan partaalle. Sanna Marin on kestänyt pandemian ajan ja nyt käytävän julman ja tuhoisan sodan haasteet esimerkillisesti. Vaikeaa kuvitella ketään muuta joka olisi vastaavassa asemassa suoriutunut näin vakuuttavasti.
Kokoomuksen Petteri Orpon ja Timo Heinosen typerä töpeksiminen Twitterissä (liittyen Puolaan osuneisiin ohjuksiin) on kauhistuttava esimerkki näiden ”sällien” edellytyksistä hoitaa vastuullista poliittista virkaa.
Ilmastonmuutos, sodat ja lukemattomat muut haasteet kysyvät osaavia ja järkeviä ratkaisijoita mutta sellaiset ovat hupenemassa ihmiskunnan typertyessä ja tyhmentyessä sukupolvi sukupolvelta.
Jopa Risukasa pystyisi toimimaan neljä vuotta pääministerinä, jos saisi 10 avustajaa ja avoimen velkapiikin sekä valmiiksi vuotavan nokan mennessään ”neuvottelemaan” uusmarxilaisen EU:n valtabyrokraattien kanssa.
Tuo asenne ja kielenkäyttö kertoo siitä miten yleinen moraali ja sivistystaso on vajonnut pohjalukemiin. Monimutkaisia ongelmia ei ratkota yksinkertaisten ihmisten yksinkertaisilla möläytyksillä.
Jos metsäläinen vihan ja väkivallan sävyttämä politiikka houkuttelee, niin sellaista löytyy tuolta itänaapurista.