Hyvinvointivaltio lupaa suomalaisille paljon, mutta kyseessä on kasvavissa määrin illuusio. Nykyinen hyvinvointialueiden rahoitus ei riitä kattamaan edes nykytilan kustannuksia – ja nykytila ei vastaa palvelulupausta saati sitten kansalaisten odotuksia.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan yhtenä peruspilarina toimivat laajat verovaroin rahoitetut julkiset palvelut. Hyvinvointialueiden osuus julkisin varoin rahoitetuista palveluista pyörii noin 30% hujakoilla.
Ei siis ole liioiteltua väittää, että tärkein yksittäinen hyvinvointivaltion tarjoama palvelusektori on juuri sosiaali- ja terveyspalvelut (sote), varsinkin kun hyvinvointialueiden budjettien päälle lasketaan muuta kautta rahoitetut sote-palvelut, kuten Kelan sosiaalietuudet.
Tätä taustaaa vasten voisi kuvitella, että maailmallakin mainetta niittänyt suomalainen hyvinvointivaltio onnistuisi sote-palveluiden järjestämisessä esimerkillisesti. Todellisuus on kuitenkin karua katsottavaa, eikä sen selvittämiseksi kansalaisen tarvitse kuin avata uutiset satunnaisena arkipäivänä.
Katsaus Helsingin sanomien uutisointiin pelkästään helmikuun ajalta on silmiä avaava kokemus. HUS vähentää synnytystoimintaa ensi kesänä, lastensairaalassa hoitoon pääsy ei toteudu lainmukaisesti ja Varsinais-Suomen hyvinvointialueella on yli 200 lastensuojelun asiakasta ilman vastaavaa sosiaalityöntekijää.
Entäs rahoituspuoli? No, siellä ei ole yhtään sen parempi tilanne – hyvinvointialueet tekivät vuonna 2023 keskimäärin noin 1,35 miljardin tappiot. Yksinkertaistetusti yhtälö näyttää siis siltä, ettei hyvinvointialueiden rahoitus riitä kattamaan edes nykytilaa.
Siis nykytilaa, joka ei sekään vastaa monilta osin hyvinvointiyhteiskunnan lupausta taikka kansalaisten odotuksia.
Päätöksentekijöiltä ei juuri ratkaisuja tilanteelle tarjota. Valtiovarainministeriöstä torutaan säästösuunnitelmien hitautta ja kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen vaatii ”isoja harppauksia”, todeten rahahanojen olevan kiinni. Samanaikaisesti eduskunta kieltäytyy korjaamasta alaspäin valtion palvelulupauksia.
Tilanne on varsin tragikoominen: ensin valtio lupaa kansalaisille tietyt palvelut ja delegoi hyvinvointialueille näiden toteuttamisen, sitten hyvinvointialueet odotetusti epäonnistuvat lupauksen täyttämisessä vajavaisella rahoituksella, mutta lisääkään ei ole luvassa.
Ei ole mikään ihme, että suomalaisten luottamus terveydenhuoltoon on jatkuvassa laskussa ja yhä useampi tukeutuu yksityisiin vakuutuksiin. Avaan tätä prosessia hieman karrikoidusti kuvassa 1:
Kuva 1. Valtio tekee lupauksia ja asettaa tavoitteita, joiden saavuttaminen annetuilla resursseilla voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta.
Erilaisia ratkaisuja tilanteeseen on tietenkin tarjottu. Asiantuntijat ovat muun muassa suositelleet ”Omalääkäri” -mallin käyttöönottoa hoidon jatkuvuuden parantamiseksi (esimerkiksi täällä ja täällä), vähähyötyisten hoitojen ja tutkimusten poistamista terveydenhuollon kustannusvaikuttavuuden parantamiseksi, sekä lääkärien koulutuspaikkojen lisäämistä ja hoitajien rekrytointia ulkomailta henkilöstöpulan vähentämiseksi.
Toisaalta keskustellaan myös siitä, kuinka paljon yksittäisen ihmisen hoito saa maksaa ja onko siinä jokin yläraja.
Kyseessä on mielestäni kuitenkin paljon laajempi, hyvinvointiyhteiskunnalle eksistentiaalinen kysymys: mitkä ovat ne arvot ja periaatteet, joiden perusteella päätämme mitä palveluita tulevaisuuden Suomessa tarjotaan, ja mitkä jätetään palveluvalikoiman ulkopuolelle?
Kysymys ei ole ollenkaan yksinkertainen, mutta sitäkin tärkeämpi. Kun kaikkeen ei ole varaa, on jossain vaiheessa lakattava teeskentelmästä että näin ei olisi asia.
Kun tämä todellisuusharppaus on onnistuttu tekemään, seuraavaksi jonkun on tehtävä linjauksia siitä, miten palvelut asetetaan tärkeysjärjestykseen. Tämä vastuu kuuluu eduskunnalle.
Näin voimme varmistaa, että tulevaisuudessa hyvinvointiyhteiskuntamme palvelut vastaavat sitä, mitä on luvattu ja rahoitustilanteen muuttuessa myös palveluvalikoima muuttuu vastaavasti.
Tiesitkö, että sinulla on valinnanvapauden turvin oikeus valita erikoissairaanhoidon palveluntarjoajasi myös muualta kuin omalta hyvinvointialueeltasi? Jos siis tiedät, että sinulla on esimerkiksi jokin leikkaus tulossa ja olet valmis matkustamaan, klikkaile itsesi tästä THL:n raporttiin, valitse sinulle relevantti jonoryhmä ja pyydä lääkäriltäsi lähete valitsemallesi hyvinvointialueelle, jossa on lyhin jonotilanne.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Märt Vesinurm
Märt Vesinurm on terveydenhuollon tuotantotalouden konsultti ja väitöskirjatutkija Aalto-yliopistossa. Lisäksi Vesinurm on ollut vieraileva tutkija Stanfordin yliopistossa. Hänen erikoisalaansa ovat monimutkaisten potilasprosessien johtaminen ja hän on tutkinut mm. Kela-korvausten leikkausten yhteiskunnallisia vaikutuksia sekä erilaisten hoitoprosessien kustannuksia yhteiskunnassa. Kotisivut: martvesinurm.fi.
2 kommenttia artikkeliin Hyvinvointivaltion suuri puhallus
Suomi on vaarassa homehtua ja näivettyä elinkelvottomaksi hylkysyrjäksi tulevaisuudessa jos tässä maassa ei tapahdu ihmeitä. Nokian raunioille ei olla onnistuttu luomaan uutta vastaavaa menestystarinaa, ja lisäksi niitä tulisi olla useita eikä vain yhtä tai kahta. Ulkolaiset investoinnit näyttävät väistävän maamme viime hetkellä ja laskeutuvat läntiseen naapuriimme Ruotsiin, ja jos katsoisimme asiaa niiden yhtiöiden silmin jotka valitsevat investointikohteen näistä kahdesta maasta, pitäisimme valintaa aivan oikeana ja perusteltuna.
Ruotsi on elinvoimainen, dynaaminen ja länsi-eurooppalainen yhteiskunta, kielensä ja kulttuurinsa puolesta anglo-germaaninen Eurooppa ja Pohjois-Amerikka kokee Ruotsin paljon helpommin lähestyttävänä kokonaisuutena kun Suomen. Täällä hekumoidaan Ruotsin vaikealla jengiväkivalta-tilanteella, ikäänkuin se olisi koko totuus Ruotsista, sillä suomalainen aivo ei kykene hahmottamaan kokonaisuuksia vaan osia niistä ja takertuu niihin. Mutta isossa kuvassa Ruotsi on parempi maa kun Suomi.
Viimein Ruotsin liityttyä puolustusliitto NATOon, saamme huomata että läntinen naapurimme tulee olemaan merkittävämmässä asemassa liittokunnassa kun Suomi. Ruotsin ja Yhdysvaltojen yhteinen historia kantaa kauas. Maat ovat tehneet taloudellista, teknologista, kulttuurista ja puolustuksellista yhteistyötä hyvin kauan. Kylmänsodan aikana kun Suomi oli tiukasti YYA-sopimuksessa Neuvstoliiton kanssa, Ruotsin turvallisuus taattiin Washington D.Cssä. Kremlissä ymmärrettiin että Ruotsin kimppuun käyminen saattaisi johtaa suoraan suurvaltakonfliktiin. Vaikka Ruotsi ei NATOssa ollutkaan, mutta oli aivan liian tärkeä maa menetettäväksi Rautaesiripun väärälle puolelle. Mikäli taas NL olisi päättänyt miehittää Suomen, olisi se otettu muodollisella tyrmistyksellä vastaan lännessä, mutta ei sitten juuri muuten.
Kylmänsodan loputtua ja Neuvostoliiton romahdettua, Suomen profiili koheni länsimaiden silmissä Euroopan Unioniin liittymisen myötä, se oli signaali siitä että kallistumme epämääräiseltä idän ja lännen harmaalta rajalta läntiseen yhteisöön. Samoihin aikoihin Suomen ilmavoimat liittyivät amerikkalaiseen pilottiohjelmaan F-18 Hornet-hankintojen myötä. Venäjälläkin tajuttiin ettei Suomi ollut enää samalla tavalla alistettavissa etupiiriksi kun entisinä aikoina.
1990-luku aina uuden vuosituhannen alkuun asti oli uuden alun ja toiveikkuuden aikaa. Raskaiden lamavuosien jälkeen monilla aloilla meni hyvin ja kansalaisten elintaso koheni. Jääkiekon ja Formula ykkösten maailmanmestaruudet yhdessä NOKIAn maailmanherruuden myötä hiveli suomalaisten itsetuntoa tavalla jota ei ennen oltu koettu. Elimme käsityksessä että olimme valittu kansa, muun maailman loputtoman ylistyksen ja kateuden kohde.
Nyt olemme tilanteessa jossa Suomen taloudellinen kasvu on ollut jo pitkään pysähdyksissä. Nykyinen hallituksemme osoittaa syyksi kaikkia niitä kohteita jotka joutuvat leikkauslistalle, mutta todellisista sysitä ei juuri puhuta. Missä ovat suomalaiset inspiraatiot, ideat ja innovaatiot? Missä on kyky luoda työllistäviä ja tuottavia yrityksiä joilla on hyvä pohja menestykseen pitkälle tulevaisuuteen? Ei vakuuta ei.
Suomesta on tullut tunkkainen, näivettyvä ja muumioituva maa. Kansamme eläköityy vauhdilla ja syntyvyys laskee samalla. Maamme henkinen ilmapiiri on lannistava, ei kannustava. Nuoret aikuiset eivät usko tulevaisuuteen eivätkä näin ollen kiinnostu pariutumisesta ja lisääntymisestä. Sensijaan yhä moninaisemmat ongelmat lisääntyvät lapsilla ja nuorilla.
Taloudellisesti fiksuimpia ratkaisuja on pysyä lapsivapaana, erityisesti nykyisessä talousnäkymässä. Yhden lapsen kasvattamisen hinta on n. 200 000€ täysi-ikäisyyteen asti. Kun eläkkeitä leikataan kerta toisensa jälkeen (ja eläkemaksut kasvavat), vanhuuden taloudellinen turva näyttää epävarmalta. Varminta on säästää itse. Lapsivapaa elämäntapa (childfree) antaa paljon paremmat mahdollisuudet siihen.