Sähkönjakeluyhtiö Carunan hinnankorotuksista käyty keskustelu on käynyt kuumana jo pitkään. Mutta siihen liittyy muutamia outoja piirteitä ja näköjään jopa asiantuntijoiden keskuudessa esiintyviä virhekäsityksiä. Yksi näistä on väärä käsitys siitä miten hieno asia julkisesti omistettu monopoli muka on. Käsittelen näitä kohta, mutta ensiksi muistutan, mikä mahdollisti korotukset.
Mistä korotukset johtuvat?
Näyttää siltä, että kohutut hinnankorotukset selittyvät sääntelymuutoksella. Sähkömarkkinoita valvoo Energiavirasto, jonka keskeinen tarkoitus on huolehtia siitä, etteivät monopoliyhtiöt saa kohtuullista suurempaa tuottoa sähkönsiirrosta. Kohtuullinen tuotto lasketaan aika monimutkaisella menetelmällä.
Menetelmää rukataan aina muutaman vuoden välein. Tämän vuoden alussa alkoi uusi valvontakausi, mikä tarkoitti sitä, että kohtuullisen tuoton laskentakaavaa muutettiin. Muutos oli sähkönsiirtäjien eduksi ja mahdollisti esimerkiksi Carunan suuret hinnankorotukset. Asiaa on vääntänyt rautalangasta ainakin Roger Wessman.
Myymättä jättäminen saati myynti kotimaiselle yritykselle ei olisi ratkaissut mitään
Julkisesta keskustelusta syntyy helposti käsitys, että sähköverkkojen myynnissä Carunalle oli olennaista yhtiön yksityistäminen. Mutta edellinen omistaja ei ollut mikään viranomainen, vaan pörssiyhtiö Fortum. Vaikka valtio omistaa Fortumista puolet, ei Fortum nähdäkseni ole mikään yhteiskunnan kokonaisetua ajava hyväntahtoinen byrokratia.
Fortum on voittoa tavoitteleva yritys. Mikään Fortumin markkinakäyttäytymisessä ei näyttäisi viittaavan siihen, että se olisi jotenkin vähemmän tarmokas voitontavoittelussa kuin täysin yksityisesti omistetut yritykset. Fortum on esimerkiksi kiistellyt sähkömarkkinoita valvovan Energiaviraston kanssa markkinaoikeudessa sähkönsiirron kohtuullisen tuoton määrittämisestä. Se on siis yrittänyt saada sääntelystä itselleen edullisempaa ihan niin kuin osakkeenomistajien etua ajavan yrityksen tuleekin. Fortum ei siis ole jättänyt hyödyntämättä mahdollisuuksia parantaa kannattavuuttaan yleisen edun vuoksi.
Toisin sanoen, jos Fortum olisi edelleen omistanut sähköverkon kun sääntelyä höllättiin, myös sillä olisi ollut vahvat kannustimet toimia ihan samalla tavalla kuin Caruna nyt. Sääntelyn höltyessä mikä tahansa osakkeenomistajille suurinta mahdollista tuottoa hakeva yritys olisi korottanut hintoja aivan samalla tavalla.
Voi olla, että valtio-omistajan sekaantuminen olisi jossakin määrin hillinnyt hinnankorotuksia, jos Fortum olisi omistanut verkot. Tuntuu kuitenkin aika todennäköiseltä, että hinnat olisivat nousseet omistajanvaihdoksesta riippumatta.
On siis vähintäänkin epäselvää kuinka paljon sähköverkon myymättä jättäminen olisi edistänyt sähkönkuluttajien asiaa. Missään tapauksessa verkon myyminen yksityiselle kotimaiselle toimijalle ei olisi mitenkään muuttanut tilannetta. Myös järkevä kotimainen ostaja olisi tehnyt täsmälleen samanlaiset korotukset. Tämän on huomannut myös esimerkiksi HS:n pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio.
Julkinen omistus ei ratkaise luonnollisen monopolin ongelmaa
Carunasta puhuttaessa moni asiantuntija on esittänyt, että luonnollisia monopoleja ei koskaan pidä yksityistää. Tämän suuntaisesti on puhunut mm. yritysjuridiikan professori Petri Kuoppamäki ja muutama muu asiantuntija. Niin paljon kuin arvostankin Petrin kilpailuoikeudellista asiantuntemusta, tässä hän on yksinkertaisesti väärässä.
Luonnollisten monopolien sääntelystä on olemassa kokonainen taloustieteellinen kirjallisuus. Tutkimuskirjallisuuden tuloksena ei suinkaan ole se, että julkinen monopoli on aina parempi kuin säännelty yksityinen. Päinvastoin, julkisten monopolien yksityistäminen sai aikanaan alkusysäyksen siitä miten surkeasti julkiset monopolit toimivat huonojen kannustimien ja muiden ongelmien vuoksi. Hyvin säännelty yksityinen monopoli on monessa tapauksessa paljon parempi ratkaisu kuin monopolin pyörittäminen viranomaistoimintana. Voitontavoittelu antaa yritykselle kannustimet toimia tehokkaasti ja investoida tarpeeksi.
Näistä asiaa koskevista tutkimustuloksista ja tosiasioista ei kuitenkaan ole puhuttu suomalaisessa keskustelussa mitään. Sen sijaan on toisteltu virheellistä väitettä luonnollisten monopolien julkisomistuksen auvoisuudesta.
Jos sääntelymekanismissa on vika, korjataan se. Ei yritetä laastaroida ongelmaa.
Yksityinen monopoli voi siis olla parempi kuin julkinen, jos sääntely on kunnossa. Nyt näyttää alustavasti siltä, että sääntely on liian löyhää. Mutta ratkaisu tähän on tietenkin miettiä asiaa huolellisesti ja korjata sääntelyjärjestelmää pitkäjänteisesti. Sen sijaan on aivan hölmöä rynnätä suin päin poliittisessa kiihkossa läimimään hinta- tai korotuskattoja laastariksi ongelmaan.
Sähkömarkkinoiden sääntely on vaikea asia, eikä kohtuullinen hinnoittelu ole sen ainoa päämäärä. Vähintään yhtä tärkeää on, että sääntely kannustaa taloudellisesti järkevien investointien ja vain niiden tekemiseen. Pitkäjänteinen ja vakaa sääntely on tietysti järkevää myös siitä näkökulmasta, että se tekee Suomesta kiinnostavamman investointikohteen. Kaiken tämän vuoksi sääntelyä kannattaa miettiä kunnolla ja korjata ongelmat kaukokatseisesti eikä etsiä helpoimmalta ja nopeimmalta näyttävää korjausliikettä.
Kirjoitusta on editoitu klo 12.2.2106 klo 21.30.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
17 kommenttia artikkeliin Carunasta, julkisista ja yksityisistä monopoleista
”Fortum ei siis ole jättänyt hyödyntämättä mahdollisuuksia parantaa kannattavuuttaan yleisen edun vuoksi.”
Siis yksityisen edun vuoksi?
”Hyvin säännelty yksityinen monopoli on monessa tapauksessa paljon parempi ratkaisu kuin monopolin pyörittäminen viranomaistoimintana.”
Tästä ei ole mitään yksimielisyyttä alan tutkijoiden keskuudessa. Suuri osa kirjallisuudessa pureutuu niihin tekijöihin ja taustaoletuksiin, joiden vallitessa eri ratkaisut toimivat paremmin.
Niin paljon kuin pidänkin Liberan suunnanmuutoksesta itävaltalaisesta pseudotieteestä ja kokoomushömpästä kohti valtavirtaista taloustiedettä, Pursiaisen ideologiset tulkinnat julkistalouden peruskysymyksistä ja makropolitiikasta harmittavat. Toivotaan, että muutaman vuoden päästä Libera tarjoaa rationaaliseen liberaaliin maailmankuvaan soveltuvaa tietoa.
”on aivan hölmöä rynnätä suin päin poliittisessa kiihkossa läimimään hinta- tai korotuskattoja laastariksi ongelmaan.”
Tämä on toki totta.
Onko valtavirtaisen taloustieteen mukainen politiikka mielestäsi onnistunutta?
Julkistalouden peruskysymyksissä valtavirtainen taloustiede toimii hyvin. Esimerkiksi luonnollisten monopolialojen optimaalista sääntelyä kannattaa ehdottomasti lähestyä tästä näkökulmasta. Makropuolella on tietysti paljon hyödyttömiä ja empiriaa hyljeksiviä uusklassisia malleja, mutta sielläkin on menty eteenpäin. Laman jälkeen on tehty paljon hyvää tutkimusta erityisesti uuskeynesiläisestä näkökulmasta ja vanhempiin peruskehikkoihin (esim. ISLM:ään) perustuvat yksinkertaiset tulkinnat raha- ja finanssipolitiikasta sekä inflaatiosta ovat osoittautuneet toimiviksi. Libera paradoksaalisesti vastustaa uusimman makrotaloustutkimuksen valtavirtaa.
Taloustiede ylipäätään täyttää huonosti tieteen tunnusmerkistön, joten pseudo-liitteen käyttö minkään ajatusmallin osalta ei ole korrektia. Itävaltalaiset havainnot taloudesta ovat ikuisia, eikä se tarvitse uusi eikä muitakaan etuliitteitä kuten keynesiläinen sosialismi, varkaiden paratiisi.
Vaikea uskoa, että yksityinen monopoli olisi sen onnistuneempi kuin julkinenkaan. Sähkösiirron markkinat tulisi järjestää siten, että loppukäyttäjällä olisi aito valinnanmahdollisuus. Viime kädessä valtio voisi hajottaa monopolitoimijat pienempiin – keskenään kilpaileviin – osiin, kuten Yhdysvalloissa vuonna 1911 Standard Oilin tapauksessa.
Näissä luonnollisissa monopoleissa on se ongelma, että ei ole mitään järkeä viiden eri yhtiön vetää sähköjä mökillesi. Tämä se vasta kallista lystiä olisi. Tämän vuoksi vesi, sähkö ja kaikki muut tällaiset toiminnat kannattaa pitää yhteiskunnan käsissä.
Ei Jenkeissä ainakaan infraa koskaan myydä ulkomaille ja monien pörssiyhtiöidenkin myynti kielletään valtion taholta.
Myydän luonnolliset monopolit ulkomaille ja oikein haalitaan Lähi-Idästä ja Afrikasta tänne turisteja elätettäväksi ja sitten meinataan vielä tienata tällä kaikella. Jotenki todella surullista katsella tätä Suomen nykyistä tilaa, sillä johtajuus on tipotiessään ja Katainen sekä kumppanit ovat valmiita myymään Suomi neidon sille, joka tarjoaa parhaan paikan itselle Babylonian pyörteistä.
Sähköverkot ovat suurimpaan osaan maata rakennettu kuntien ja maanomistajien varoin. Ennen oli pitäjäyhtiöt, joissa oli kunnan lisäksi kymmeniä tai satoja omistajia. Suurimmat käyttäjät, jotka olivat myös omistajia, saivat sähkönsä samaan yksikköhintaan, kuin hekin, jotka olivat vain asiakkaita. Homma toimi ja oli myös osittain tehotonta. Pitäjäyhtiöt sitten suureni useamman kunnan kokoiseksi aina läänin kokoluokkaan asti pois lukien kaupungit, jotka omistivat laitoksensa yksin ja olivat jo oppineet rahastamaan. Sitten tuli kilpailu, Vattenfall ja Fortum, jotka käytännössä jakoivat Ruotsin ja Suomen sähkömarkkinat keskenään kilpailematta toistensa kanssa, koska kilpailuvirasto ei salli maakohtaista hallitsevaa markkina-asemaa. Ne kunnat, jotka eivät ymmärtäneet mitä omistivat myivät, koska yhtiöt eivät koskaan olleet jakaneet osinkoa, vaan kerryttäneet tulosta taseeseen, joka oli vuosipoistojen jälkeen lähellä nollaa noin kolmen kvartaalin (75 vuotta) jälkeen.
Fortumin verkkojen myyntipäätös oli yksinomaan järkevä, verkon suurin sallittu tuotto on kaikkea muuta kuin kohtuullinen, se on kelvoton.
Verkot ovat aikaisemminkin olleet käyttäjiensä omistamat, niin miksi ei niin voisi olla vastaisuudessakin. Nykyinen omistaja on pääomasijoittaja, joka myy, kun ostajalla on oikea määrä rahaa. Ostavat ihmiset aurinkopaneelejakin, miksi ei yhtä hyvin sähköverkkoa 3% tuotolla.
Monopolit olisi voinut purkaa vapauttamalla sähkönsiirron maakaapeleita pitkin, niin nykyiset ilmakaapelit olisivat korvautuneet markkinaehtoisesti tai käyttöiän päätyttyä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Niin, onko täysin julkinen monopoli ja sijoittajien yksityinen monopoli ainoat vaihtoehdot? Miten osuuskuntatyyppinen omistus toimisi?
Julkiseen monopoliin tulee herkästi tehottomuutta ja kaiken maailman rönsyjä. Poliitikot hallitsevat ja ajattelevat enemmän kannatustaan kuin taloudellisuutta ja kokonaishyötyä. Toisaalta sijoittajat haluavat ennen kaikkea tuottoa ja etsivät kaikki mahdolliset porsaanreiät sääntelystä.
Eikö verkon käyttäjillä ole suurin intressi sekä verkon toimintaan että suurimpaan tehokkuuteen sen hallinnoinnissa? Tarvittavat investoinnin tehtäisiin, mutta ei ylimääräisiä. Toki sääntelyäkin tarvittaisiin mukaan ettei isot käyttäjät jyräisi pieniä tai toisin päin. Samoin mitä isompi verkko, niin sitä haasteellisempi tasapuolisesti asioita järjestää. Mutta julkinen puoli voisi tarvittaessa olla sääntelemässä, tarjota asiantuntijuutta ja vaikka olla yhtenä omistajanakin.
Osuuskuntatoiminnassa on sama ongelma, kun osakeyhtiössä, jos isoin omistaja aloittaa myyntivyöryryksen. Tästä on kokemusta puhelinosuuskuntien pörssilistauksissa. Keskiverto kuluttaja/omistaja ja poliitikko on liian usein valmis afääriin, joka muistuttaa sitä, mikä lämmittää hetken pakkasella.
Nyt pitäisi selvittää, että kenet on lahjottu ja miksi tuottoprosentti tuplattiin viime tarkastuksessa? Ei tuo Energiaviraston tettämä WACC missään kohtaa ehdota maksamaan näin järjettömiä tuottoja. Tuntuu jotenkin täysin käsittämättömältä tämä touhu.
Monopolien todellakin tulee olla hyvin kontrolloituja tai muuten monopolit imevät toimeliaisuutta ja ostovoimaa pois yhteiskunnasta ja tämä on vähän kuin valtion verotusoikeus tai mafian suojeluraha laillisessa muodossa, jolle kansa ei voi tehdä mitään.
Meksiko on hyvä esimerkki siitä, että miten kansa kärsii monopoleista. Kysykää vaikka aina silloin tällöin maailman rikkaimman miehen titteliä pitäneeltä Slim Shady Carlosilta, joka monopoleilla on imenyt kansan kuiviin.
http://www.investopedia.com/articles/investing/103114/how-carlos-slim-built-his-fortune.asp
Alalla kuin alalla niin Suomessa yleensä 1-3 toimijaa jotka toimii monopooliasemassa koska olemme vaan pirun pieni maa.Sähkö muuten silti aika halpaa Suomen maassa.
Yksityisellä monopolilla ei ole kannustinta tehokkuuteen, siksi monopolin pitäisi aina olla julkisesti omistettu ja sen tekeminen hintakilpailulla yksityistetty. Tällä järjestelyllä kannustimet tehokkaaseen tekemiseen säilytetään. Näin ollen yksityisen ja julkisen omistajuuden ainoa ero on voiton tavoittelu, joten on selvää, että yksityisestä omistamisesta on monopolille vain haittaa.
Tarkastellaan seuraavaa lausetta ”Voi olla, että valtio-omistajan sekaantuminen olisi jossakin määrin hillinnyt hinnankorotuksia, jos Fortum olisi omistanut verkot”
Eikö tämä juuri paljasta, että tässä tilanteessa valtio olisi voinut helposti puuttua menettelyyn, jonka katsoo kohtuuttomaksi (?). Nykyisessä tilanteessa tähän ei voida omistajaohjauksella puuttua.
Heikki Pursiainen jättää kirjoituksessaan huomiotta seo, onko Caruna kirjanpidollisesti pienentänyt voittojaan Suomessa sisäisillä konsernilainoilla ja käyttänyt tätä keinona hintojen nostamiseen.
Lain henki ei ole, että voittot väännetään kikkailemalla todellista pienimmiksi. Tämä on lainvalmistelun porsaanreikä, jota yhtiö näyttää käyttävän hetkelliseksi hyväkseen.
Caruna on pienentänyt voittojaan konsernilainoilla, mutta se ei vaikuta oikeuteen nostaa hintoja.
Ei, kyllä se on ihan yksiselitteisen selkeää, että jos meillä on jokin ala, jolla on luonnollinen monopoli (niin kuin Caruna), sen palvelun pitää olla 100% valtion, kunnan tai muun julkisen toimijan hallussa. Miksikö? Siksi, koska markkinatalous ei toimi silloin kuin kilpailua ei ole.
Jos tällainen toimija on lipsahtanut yksityiselle puolelle, asia tulee korjata, ja se tulee pakkolunastaa takaisin. Tällaisiin yrityksiin sijoittaneet ovat tehneet huonoja päätöksiä, ja ansaitsevat siitä saamat tappionsa.
Liberalla lienee taipumus nähdä markkinatalous ainoana työkaluna, ja se on ihan ymmärrettävä ja jokseenkin perusteltavissa oleva ideologinen lähtökohta. Mutta ei me oikeasti kuitenkaan ruuvata vasaralla, eihän?