Yksityiskoulut toimivat julkisia kouluja paremmin jopa kehitysmaiden slummeissa

Kirjoitus on katkelma James Tooleyn kirjasta Kukoistava puu.  Tooley vierailee Suomessa lokakuun lopulla ja on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 28.10. sekä haastateltavissa maanantaina 29.10.

 

William Easterly aloittaa viimeisimmän kirjansa The White Man’s Burden kertomalla riipaisevasti kymmenvuotiaasta Amaretchista, etiopialaistytöstä, jonka nimi merkitsee ”kaunista”: ”Addis Abeban ulkopuolella” hän ohittaa ”loputtoman pitkän jonon naisia ja tyttöjä – – marssimassa kaupunkia kohti”. Amaretch on kerännyt koko päivän eukalyptuksen oksia myydäkseen ne pilkkahintaan kaupungin torilla. Hän kuitenkin kävisi mieluummin koulua, jos hänen vanhemmillaan vain olisi siihen varaa. Easterly omistaa kirjansa hänelle ”ja miljoonille hänen kaltaisilleen lapsille”. Tekijä palaa Amaretchiin kirjansa loppulauseessa: ”Keksisikö joku teistä Etsijöistä” – tätä sanaa hän käyttää kaikista koulutusalan yksityisyrittäjistä – keinon, jolla Amaretch-niminen polttopuita raahaava esimurrosikäinen etiopialaistyttö pääsisi käymään koulua?”

Matkallani kohtaamani Etsijät – yrittäjät, jotka perustavat kouluja sinne, missä Amaretchin kaltaiset lapset asuvat ja elävät – ovat jo hajulla siitä, mikä on oikea keino. Yleisesti hyväksytyn totuuden mukaan julkiseen koulutukseen suunnattuja avustusrahoja tarvitaan miljardeja dollareita lisää ennen kuin Amaretchin kaltaiset lapset voidaan kouluttaa. Ja köyhien täytyy olla kärsivällisiä. Vaikka julkinen opetus on ”kauhistuttavaa”, kamalaa”, ”moraalisesti häpeällistä” ja ”karkea ihmisoikeuksien loukkaus” – näitä kaikkia epiteettejä käytetään yleisesti kuvaamaan ”valtiovallan epäonnistumista” julkisen koulutuksen suhteen – järjestelmälle ei esitetä minkäänlaista vaihtoehtoa. Köyhien täytyy odottaa kunnes nykyajan macaulayt järjestävät heille kunnon koulutuksen. Siihen menee aikaa, mutta se on ainoa keino. Viisasten kiveä ei ole olemassa.

Kulissien takana toimivat köyhät, jotka eivät saa tukea sen enempää lahjoittajien kuin valtiovallankaan taholta, ovat keksineet ratkaisun, tai ainakin ainekset sen toteuttamiseksi. Kehitysasiantuntijoiden pyhän Graalin – kaikille tarkoitetun laadukkaan koulutukseen – luo johtava tie on kenen tahansa nähtävissä, jos hän vain osaa katsoa. Köyhät ovat omin päin löytäneet oman toimivan vaihtoehtonsa. Ratkaisu on yksinkertainen: lapset tulee panna yksityiskouluun, joka on opetuksestaan vastuussa vanhemmille, koska nämä kustantavat sen. Kenties tämä on kehitysasiantuntijoille liian yksiviivaista. Köyhät kuitenkin tekivät sen.

Kun mietin kaikkea matkoilla kokemaani, minusta tuntuu joskus, että vaikutusvaltaisilta ihmisiltä on jäänyt huomaamatta se, minkä köyhät yksinkertaisesti ovat tehneet. Johtuuko tämä siitä, että köyhien toiminta versoi pikemminkin lukemattomien yksilöiden tekemistä päätöksistä kuin jostakin laajamittaisesta kehityssuunnitelmasta? Yksityisyrittäjät, kuten intialaiset Reshma ja Anwar Hyderabadin köyhillä alueilla tai BSE Nigerian Makokossa tai Theophilus Ghanan Bortianorissa tai Xing kaukaisen Gansun vuorilla tai Jane Nairobin slummeissa Keniassa, tunnistivat heidän itsensä kaltaisten köyhien vanhempien halun järjestää lapsilleen kunnollinen koulutus, tajusivat julkisen koulutuksen ongelmat ja päättivät, että koulun perustaminen saattaisi olla paras keino päästä eteenpäin. He ottivat riskin ja aloittivat vaatimattomasti etsimällä itselleen sopivia opettajia ja rakennuksia. Kokeillessaan tällä tavoin, mikä toimisi ja mikä ei, he totesivat toimintansa miellyttävän lasten vanhempia, ja näin heidän koulujensa oppilasmäärä kasvoi kasvamistaan. Nähtyään heidän toimintansa tulokset toiset yrittäjät arvelivat sen olevan hyvä keino auttaa yhteisöä ja samalla ansaita hieman rahaa – joskus tosin kävi myös päinvastoin. Ja yksittäiset vanhemmat kuten Victorian kalastajaisä ja kalakauppiasäiti, kipeästi tietoisina siitä, ettei heidän lapsillaan ollut kaikki hyvin kunnallisessa koulussa, laskivat itsellään olevan juuri ja juuri varaa yksityiskouluun, panivat kokeeksi lapsensa sellaiseen, totesivat järjestelyn toimivan ja kertoivat siitä toisille vanhemmille.

Onko tämä kehitysasiantuntijoille aivan liian yksinkertaista? Minun asiani ei ole ottaa selville, mistä syystä niin monilla vaikutusvaltaisilla ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia hyväksyä sitä, että köyhät ovat sanoneet ”jo riittää” ja jatkaneet eteenpäin oman erittäin toimivan ratkaisunsa turvin. Tulen vastaisuudessakin kertomaan esittämistäni havainnoista ja löydöistäni konferensseissa ja kaikkialla, missä minua halutaan kuunnella, ja yritän parhaani mukaan välittää jotakin kokemastani kaikille maailman ihmisille. Löytämäni asiat ovat nimittäin juhlimisen arvoisia. Tällä kertaa ei ole kyse mistään ”TV-murhenäytelmästä”, ei jälleen yhdestä masentavasta Afrikkaan sijoittuvasta kertomuksesta, ei uudesta synkästä tarinasta, jossa kerrotaan siitä, miten Intian ja Kiinan kehittyessä ripeästi näiden maiden köyhät sysättiin syrjään. Sen sijaan köyhät valtuuttavat itsensä toimimaan. He hylkäävät kollektiivisesti julkisen koulutuksen. Se ei ole kyllin hyvää heidän lapsilleen. Ja he ovat löytäneet paremman vaihtoehdon. Eikö tämä olekin hyvä uutinen?

Yksityiset köyhäinkoulut menestyvät kaikkialla kolmannessa maailmassa. Useissa maissa köyhien koululaisten enemmistö käy niitä. Ne ovat laadukkaampia kuin vastaavat kunnalliset koulut – mikä ei ehkä ole mikään yllätys, kun tiedetään, että ne ovat suurimmaksi osaksi liikeyrityksiä, joiden olemassaolo on riippuvainen niiden perimistä koulumaksuista ja jotka ovat siten suoraan vastuussa oppilaiden vanhemmille.

Easterlyn kaltaiset ihmiset, joita askarruttaa se, millä tavoin koulutuspalvelut saataisiin köyhien ulottuville, voisivat pitää yksityistä koulutussektoria keinona saavuttaa tämä tavoite. Ottamalla käyttöön järkevästi sovellettu etusetelijärjestelmä pystyttäisiin kouluun pääsyä helpottamaan suuremmassa mittakaavassa, sillä se kasvattaisi yksityisten köyhäinkoulujen jo nyt kaikkein köyhimmille vapaaoppilaspaikkoina ja alennuksina tarjoamia koulutusmahdollisuuksia. Koska yksityiset köyhäinkoulut ovat kohtuulliseen voittoon pyrkiviä liikeyrityksiä, niiden antama esimerkki saisi myös sijoittajat tulemaan mukaan koulutusalalle. Sijoittaminen mikrorahoitustyylisiin lainaohjelmiin, joiden avulla yksityiskoulut pystyvät kohentamaan infrastruktuuriaan, on yksi keino päästä eteenpäin. Toinen mahdollisuus on investoida opintosuunnitelmien ja oppimismenetelmien kehittämiseen, jolloin onnistuminen voitaisiin siirtää kaupallisille markkinoille. Ja investoimalla yksityiskouluketjuihin – joko koulutuksen kehittämiseen sitoutuneen sijoitusrahaston tai opetusalan yrittäjien yhteishankkeiden kautta – voitaisiin osaltaan ratkaista köyhiä vanhempia koskeva informaatio-ongelma ja kehittää olemassa olevia koulutusmahdollisuuksia. Amaretchin kouluttamisen ongelma voidaan ratkaista. Etsijät, jotka ovat perustaneet yksityiskouluja köyhille, ovat halukkaita investoimaan. Sijoittajat voivat auttaa heitä pyrkimyksissä saavuttaa keskeinen rooli laadukkaan koulutuksen saattamisessa kaikkien ulottuville.