Lopettakaa tämä hölmöily heti!

Lamasta selvitään yksinkertaisesti lisäämällä valtion menoja ja velkaantumisesta ei tarvitse huolestua, koska ”olemme velkaa itsellemme” – tämä on keynesiläisen taloustieteen kannattajien mukaan vain karkea karikatyyri heidän Mestaristaan. Keynesin väitetään olleen paljon sofistikoituneempi ajattelija kuin mitä tämä karikatyyri antaa ymmärtää. Näille puolustelijoille Paul Krugmanin kirja End This Depression Now! voi olla kiusallinen. Mitä vikoja Krugmanissa ikinä saattaa ollakin, niin sofistikoituneen ajattelun puute ei ole yksi niistä. Ja silti hän puolustaa hyvin pitkälti juuri sitä sarjakuvamaista karikatyyriä keynesiläisyydestä, jota väitetään yliyksinkertaistetuksi.

Krugman tekee tarkoituksensa hyvin selväksi: valtion tulee kasvattaa menojaan suurissa määrin päästääkseen meidät pois lamasta.

”Päästäksemme ulos tästä lamasta on olennaista se, että tarvitsemme uuden rysäyksen valtion menonlisäyksiä. Onko se näin yksinkertaista? Voiko se olla näin helppoa? Periaatteessa kyllä” (s. 39).

Heille, jotka ovat huolissaan valtion budjettivajeen kasvusta, hän sanoo:

”On totta, että kaltaiseni tutkijat pitävät nykyisen laman alkusyynä kotitalouksien ylivelkaantumista, mikä aiheutti [Hyman] Minsky -tilanteen, jossa ylivelkaantuneet kotitaloudet joutuivat leikkaamaan kulutustaan. Miten siis lisävelkaantuminen voi olla oikea poliittinen ratkaisu? Olennaista on, että argumentti velkaantumista vastaan sisältää olettamuksen, että velka on velkaa — että ei ole väliä sillä kuka on velkaa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa, muutenhan emme olisi vaikeuksissa ylipäätään. Loppujen lopuksi suurimman osan velasta olemme velkaa itsellemme. Kyllä, Yhdysvalloilla on velkaa Kiinalle ja muille maille, mutta nettovelkamme ulkomaille on verrattaen pieni eikä ongelman ydin” (s. 146).

Miksi Krugman kannattaa valtion menojen lisäyksiä? Asuntomarkkinoiden romahduksen sekä investointipankkien epäonnistumisien jälkeen yksityinen kulutus romahti. Kulutuskysynnän romahduksen seurauksena sijoittajat olivat haluttomia tekemään investointeja. Ilman valtion väliintuloa talous uhkasi joutua syöksykierteeseen. Valtion tukipaketit ja keskuspankin Fedin toimet estivät totaalisen romahduksen, mutta kulutuskysyntä ei ole ollut riittävä. Valtion täytyy tehdä enemmän. ”Miksi työttömyys on niin korkealla ja taloudellinen tuottavuus niin alhainen? Koska me – ja ’meillä’ tarkoitan kuluttajia, yrityksiä ja julkishallintoja yhteenlaskettuna – emme kuluta tarpeeksi” (s. 24).

Krugmanin argumenttia voidaan kritisoida seuraavalla tavalla. Jos valtio kuluttaa enemmän lisäämättä rahan määrää, eikö silloin väistämättä joku muu kuluta vähemmän rahaa? Tästä näkökulmasta katsoen yleinen kysynnän puute ei voi olla mahdollinen. On mahdollista tuottaa joitakin tuotteita enemmän, kuin mitä ihmiset tahtovat sillä hinnalla ostaa, mutta ei yleinen ylituotanto ei ole mahdollinen.

Krugman torjuu tämän vasta-argumentin. ”Tätä virhepäätelmää Keynes kutsui Sayn laiksi” (s. 25).

Sayn lain vika on tiivistetysti sanottuna se, että rahaa ei tarvitse välttämättä kuluttaa tai investoida. Ihmiset voivat hamstrata rahaa, ja jos he sen tekevät, niin kokonaiskysyntä voi todella romahtaa. Yllättäen hän ei kuitenkaan täsmennä miten hamstraaminen johtaa kulutuskysynnän putoamiseen. ”Voimme laatia matemaattisia malleja kuvaamaan asiaa, mutta se soveltuu vain ekonomisteille, ei tavallisille ihmisille (eikä se sovellu edes kaikille ekonomisteille)” (s. 26). Sen sijaan hän tukee Sayn lain kritiikkiään tarinalla, jota hän jo kerran käytti kirjassaan The Return of Depression Economics. Tarinassa on lastenvahtien osuuskunta, jonka jäsenet ajautuvat eturistiriitoihin.

Tarkoituksenani ei ole tässä käydä läpi Krugmanin lastenvahtiesimerkin yksityiskohtia ja sen merkitystä taloudelliseen taantumaan. Tutkikaamme sen sijaan keynesiläistä analyysiä suoremmin. Perustuuko se uskottaviin lähtöolettamuksiin? Mitkä todisteet tukevat sitä?

Lukija ei ylläty, kun totean keynesiläisen selityksen epävakuuttavaksi. Ensinnäkin, kuten Krugmankin myöntää, lama alkaa tietyn sektorin, kuten asuntomarkkinoiden, romahduksella. Jos tämä pitää paikkansa, miksi sijoittajien tulisi pelätä yleistä kulutuskysynnän laskua? Eikö pikemminkin kyseessä ole tilanne, missä tietyillä markkinoilla on tehty virheinvestointeja? Ratkaisu olisi tällöin resurssien kohdentaminen muualle. Miksi yrittäjät välttelisivät investointeja mikäli näin tehdään?

Krugman on tietoinen tästä vastauksesta, mutta uskoo sen olevan juurikin se, mitä pitää välttää. Hän siteeraa Joseph Schumpeteriä, joka varoitti käyttämästä elvytyspaketteja laman torjumiseksi. Sen sijaan tappiollisten sijoitusten tulee antaa kaatua:

”Mikä tahansa keinotekoisen elvytyksen kautta tapahtuva taloudellinen elpyminen jättää osan laman tehtävästä tekemättä ja luo jäljelle jääneiden virheinvestointien varaan uusia virheinvestointeja, jotka joudutaan vuorollaan likvidoimaan, jättäen yritysmaailman näköpiiriin uuden kriisin” (s. 204, lainaten Schumpeteriä).

Krugman ei kerro mikä Schumpeterin päättelyssä on vikana. Sen sijaan hän ottaa itsestäänselvyytenä, että sijoittajat odottavat laman aikana kokonaiskysynnän romahtavan.

Kuvitellaan vastoin todellisuutta, että sijoittajat todella olettaisivat kokonaiskysynnän laskevan yleisesti. Seuraisiko siitä, että investoinnit putoaisivat nollaan vieden samalla talouden jatkuvaan lamaan? Ei missään nimessä. Kuten Friedrich Hayek huomautti jo kauan sitten, sijoittaminen yritykseen voi olla tuottavaa silloinkin, kun kyseisen alan tuotteiden kysyntä on pudonnut. Liikemiestä ei kiinnosta tuotteen kysynnän määrä tietyllä hinnalla – kontekstistaan irroitettuna – vaan kysynnän suhde tuotantokustannuksiin. Jos tuotantokustannuksetkin laskevat, mikä estää investointien jatkumisen?

Hayekia lainatakseni,

”Aivan kuten ei hintojen absoluuttinen, vaan suhteellinen taso tuotantohintoihin, määrää tuotannon kannattavuuden, niin vastaavasti ei kulutushyödykkeiden kysynnän absoluuttinen määrä vaan sen suhde tarvittavien tuotannontekijöiden kysyntään määrää tämän suhteellisen kannattavuuden” (Hayek, ”The ’Paradox’ of Saving” in Prices and Production and Other Works (Mises Institute 2008), s. 177)

Krugmanin vastaus saattaisi kuulua seuraavasti: ”Voit nipottaa keynesiläisyyden yksityiskohdista, mutta todisteet osoittavat hänen olleen oikeassa. Valtion kulutus todellakin elvyttää hyvinvointia ja tuottaa työpaikkoja.”

Eikö tämä vastaus sivuuta ilmiselvän havainnon? Bushin ja Obaman hallinnot ovat käyttäneet valtavia määriä rahaa, mutta kuten Krugman itsekin toteaa, ei talouden elpyminen ole onnistunut. Eikö tämä jätä meille syytä epäillä, että keynesiläinen resepti on riittämätön? Krugman on eri mieltä. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen nykypolitiikan ongelma on, että valtio ei ole kasvattanut menoja tarpeeksi. Lisäksi hän sanoo, että kyseessä ei ole jälkiviisastelu. Hän varoitti jo kauan sitten, että rahamäärä, jota valtio ehdotti käytettäväksi, ei ollut riittävän suuri elvytyspaketti:

”Olin vähällä repiä julkisesti hiukset päästäni, kun [Obaman] hallinnon suunnitelma alkoi hahmottua. … Pelkäsin, että riittämätön elvytyspaketti ei pelkästään epäonnistuisi elvytyksessä, vaan kaivaisi maata myös tulevien toimenpiteiden alta” (s. 119).

Tapauksissa, joissa valtion menonlisäysten ja työllisyyden kasvun välillä löytyy korrelaatio, hän antaa täydet pisteet Keynesille:

”Puolustusmenojen kasvun myötä [vuonna 1940] luodut työpaikat ja nousevat yksityistalouksien tulot toivat mukanaan kulutuskysynnän kasvun (jota sitten rajoitettiin säännöstelyllä, mutta se tapahtui myöhemmin). Kun yritysten myyntitulot kasvoivat ne reagoivat lisäämällä kulutustaan. Ja näin, sormia napsauttamalla, lama oli ohi” (s. 39).

Krugman ei edes mainitse Robert Higgsin uraauurtavaa teosta Depression, War, and Cold War, joka ratkaisevasti kumoaa väittämän, jonka mukaan toinen maailmansota päätti suuren laman. Higgs osoittaa vakuuttavasti, että hyvinvointi palasi vasta sodan päätyttyä. Olettakaamme kuitenkin totuudenvastaisesti, että Krugman olisi oikeassa valtion menonlisäysten vaikutuksesta vuoden 1940 jälkeen. Keynesin puolustus jäisi silti rajusti vaillinaiseksi.

Käytännössä Krugman siis tarkoittaa, että silloin, kun valtion menojen kasvu näyttää toimivan, se luettakoon Keynesin eduksi, mutta että päinvastaisia tapauksia ei lasketa, sillä emme voi tietää, olisiko suurempi menojen lisäys toiminut.

Keynesin ystävää Pierro Sraffaa ei voi syyttää puolueellisuudesta itävaltalaisen koulukunnan hyväksi. Hänen omaan kappaleeseensa Keynesin General Theoryyn kirjoittamansa lause pätee yhtä hyvin Krugmaniin: ”Kuten tavallista: Kruuna, minä voitan, klaava, sinä häviät.” (Heinz D. Kurz, ”Keynes, Sraffa, and the Latter’s ’Secret Skepticism” in Bradley W. Bateman, et al., eds. The Return to Keynes (Harvard 2010), s. 199.)

Eräs kohta kirjassa on tahattoman paljastava. Ottaen huomioon Krugmanin painotuksen elvytystoimien tärkeydestä investointien lisäämisessä, olisi helppo kuvitella hänen kannattavan toimenpiteitä yritysten luottamuksen kohottamiseksi. Sen sijaan hän siteeraa hyväksyvästi puolalaista marxistia Michal Kaleckia, joka varoitti yritysten luottamuksen kohottamisen olevan kapitalistisen luokan keino hallita politiikkaa. Valtion ei tulisi tyynnytellä yritysmaailmaa vaan hallita taloutta suoraan:

”Yritysmaailma suhtautuu epäilevästi kaikkeen valtion toiminnan laajentamiseen, mutta työllisyyden tukemisessa valtion menonlisäysten kautta on jotakin, mikä saa vastustuksen erityisen kiivaaksi. Laissez-faire -järjestelmässä työllisyyden taso määräytyy pitkälti niinsanotun luottamustason mukaan. … Tämä tarjoaa kapitalisteille tehokkaan epäsuoran vaikutuskeinon valtion päätöksiin. Kaikkea, mikä saattaisi horjuttaa luottamustasoa on vältettävä huolella, koska se voisi johtaa taloudelliseen kriisiin. Kun taas valtio oppii kasvattamaan työllisyyttä omien menonlisäysten kautta tämä tehokas vaikutuskeino menettää tehokkuutensa” (s. 94-95, lainaten Kaleckia).

Krugman huomauttaa, että ”Tämä kuulosti minusta hieman liioitellulta kun luin sen ensimmäisen kerran, mutta nykyään se kuulostaa täysin uskottavalta” (s. 95).

Krugman kaipaa Rooseveltin loistoa ja Trumanin suuruutta, mutta uskoo ilmeisesti heidän aloittamansa vallankumouksen kaipaavan jatkoa.

Krugmanilla ei ole mitään sanottavaa Itävaltalaisesta suhdannesykliteoriasta. Hayek mainitaan kerran (s. 205) samassa yhteydessä kuin aiemmin mainittu lainaus Schumpeteriltä, mutta hänen nimensä ei ole listattuna kirjan hakemistossa. Misesiä ja Rothbardia ei mainita lainkaan. Tämä lienee ihan hyväkin asia, ottaen huomioon hänen aiemmista teoksistaan ilmi käyneen kykenemättömyytensä ymmärtää itävaltalaista teoriaa.

Tämä kirja-arvostelu on alun perin julkaistu Ludwig von Mises -instituutin nettisivuilla. Paul Krugmanin kirja End This Depression Now! on vastikään julkaistu myös suomeksi nimellä Lopettakaa tämä lama nyt!. Tämän kirja-arvostelun sivunumerot viittaavat kuitenkin englanninkieliseen alkuperäisteokseen.