Italialaisetko hoitaneet asiansa huonosti?

Italia aloitti tällä viikolla EU-puheenjohtajamaana. Puheenjohtajamaan tavoite on uudistaa EU:n talouspolitiikkaa. Tuore pääministeri Matteo Renzi on yhteisvastuun ja EU-liittovaltion vankka kannattaja.

Viime kuukausina on kuiskittu, että ainoa tapa olla optimistinen Italian talouden suhteen on suunnata katseensa joko edelliseen puheenjohtajamaahan Kreikkaan tai sitten vaihtoehtoisesti Ranskaan. Saapasmaa on maailman kolmanneksi suurin velallinen, ja 5,4 % maan bruttokansantuotteesta menee pelkästään korkojen maksuun. Italian velkasuhde on 133 % ja lähestyy 150 prosenttia sitä nopeammin mitä alhaisempana inflaatio pysyy.

Kuluneen puolen vuosisadan aikana Italian keskimääräinen vuosittainen bkt-kasvu on ollut vain reilut puoli prosenttia ja viime vuosina negatiivinen. Moni tieteellinen tutkimus on osoittanut korkean velkaantuneisuuden johtavan alhaisempaan talouskasvuun, erityisesti tietyn korkeahkon velkarajan jälkeen. Jos tähän luottaa, Italia tuskin yllättää talouskasvulla myöskään lähivuosina.

Hidas oikeusjärjestelmä vaikeuttaa velkojien mahdollisuutta periä saataviaan. Maailmanpankin ”Doing Business 2014” –raportin mukaan Italiassa kestää keskimäärin 1210 päivää saattaa sopimus voimaan. Italia on 185 maasta sijalla 160 liiketoiminnan helppouden osalta. Italian vienti kuitenkin vetää moneen kriisimaahan verrattuna hyvin, sillä maan vaihtotaseen alijäämä on ollut viime vuosina suhteessa pieni.

Reaalitaloudessa on eurointegraatio unohtunut

Siinä missä italialaispankkien velkaantuneisuus on alhaisempaa kuin euroalueen muissa kriisimaissa, ovat italialaiset yritykset todella velkaantuneita. Jopa 30 %:lla yrityksistä velkaantuneisuusaste on viisi kertaa bruttotulos (EBITDA) tai sitäkin korkeampi. Esimerkiksi Saksassa vastaava luku on 10 prosenttia.

Italialaispankkien taseet ovat täpötäynnä oman maan velkaa. Monessa kriisimaassa kotimaiset pankit ovat alkaneet ostaa isäntämaan velkaa enenevissä määrin kriisin puhjettua, mutta Italiassa se on ollut maan tapa koko euroajan. Maan pankkien myöntämistä veloista nykyisin lähes 95 % kohdistuu kotimaahan. Vastaavasti Italian valtion velasta 60 prosenttia on kotimaisissa käsissä. Ilman kotimaisia pankkeja ei valtionvelan jälleenrahoitus välttämättä onnistuisikaan.

Lontoon pankkimaailmassa on yleisesti hyväksytty tosiasia, että Italia on velkajärjestelyssä seuraavan neljän vuoden sisään. Sen voi toki ohittaa virallisten ilonpilaajien eli ulkokehä-eurooppalaisten pessimisminä, mutta pikemmin tarvitsee ison leilin grappaa voidakseen perustella Italian kokonaiskorkoriskin hallituksi.

Italian valtionvelan korko on nyt alimmillaan koko historiansa aikana (10-vuotinen korko 2,83 %). Pelkästään yhden tai kahden prosenttiyksikön koronnousu 140 prosentin velkasuhteella saisi Italian lainakustannukset nopeasti karkaamaan käsistä. EKP:n ”Whatever it takes” –imperatiivi (Mario Draghin kuuluisa lausuma vuonna 2012 euron pelastamiseksi) ei sitä paniikkia pelkiltään suorista, vaan keskuspankin pitänee ottaa OMT-ohjelmansa käyttöön. Tai tavalla tai toisella alkaa lapata taseeseensa Italian velkaa satojen miljardien edestä.

Italialaisilla ei silti ole hädän häivää!

Italian valtio ei todennäköisesti koskaan voi maksaa velkaansa talouskasvulla. Ainoa tapa Italialle hoitaa velkansa on inflaatio. Siinä missä Kreikan konkurssi ei olisi kaatanut euroa, Italian konkurssi tekisi sen alta aikayksikön. Siispä EKP:lla ja sen myötä euroalueen jäsenmailla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä löysempi keskuspankkipolitiikka. Italia on ollut tähänkin asti suurimpia EKP:n hätäohjelman LTRO:n käyttäjiä (viime vuonna suurin). Suuri osa italialaispankeista ei pysty rahoittamaan toimintaansa markkinaehtoisesti.

Miten italialaiset sitten pärjäävät tämän kaiken keskellä? Kun vielä huomioi maailman korkeimpiin lukeutuvat kotitalouksien ja yritysten veroasteet? Lyhyt vastaus: oikein hyvin! Todellinen veroaste on virallista oleellisesti pienempi, sillä joidenkin arvioiden mukaan veronkierron volyymi vastaa jopa noin 15 prosenttia maan BKT:sta. Italialaisten yksityinen varallisuus on suurimpia Euroopassa. Yksityisomaisuuden suhde julkiseen velkaan on sama kuin Ranskassa: viisinkertainen (Saksassa vain 3,5).

Kotitalouksien velkaantuneisuus on myös alhaisempaa kuin Euroopassa keskimäärin, vain noin 65 % (Suomessa 104 %). Italialaisten kotitalouksien nettovarallisuus on keskimäärin 275 000 euroa. Suomessa se on 161 500 euroa. Halutessaan italialaiset voisivat rahoittaa kotivaltionsa velat (noin 84 000 per kotitalous) ja silti yksityistalouksien varallisuus olisi korkeampi kuin Suomessa. Näillä näkymin siihen ei kuitenkaan ole tarvetta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Italia saa hoidettua julkisen velkansa suoran yhteisvastuun – eli euromaiden omien velkaohjelmien ja tulevaisuudessa eurobondien – tai epäsuoran yhteisvastuun (kuten EKP:n nykyisten ja tulevien ohjelmien) kautta. Salute!