Koomikko Tim Minchin kiteytti hienosti australialaisessa yliopistossa pitämässään päättäjäispuheessa, kuinka pelkkä älykkyys ei riitä ratkaisemaan laajoja yhteiskunnallisia ongelmia.
Meidänkin maassamme on käynnissä Minchinin kuvailema ongelma. Hänen kuvauksessaan keskustelut kahden hyvin älykkään ihmisen välillä ovat kuin kaksi loistavaa tenniksen pelaajaa lyömässä toisiaan vastaan eri kentillä. Mediaa seuratessa, oli kyse sitten työmarkkinoiden toimivuudesta tai pakolaiskysymyksestä, ei voi olla välttymättä Minchinin kuvaukselta: paneelikeskusteluissa on mukana hyvin älykkäitä ihmisiä, joiden ei ole tarkoituskaan löytää keskustelun kautta yhteistä viisautta ongelmien helpottamiseksi.
Keskustelujen tarkoituksena näyttäisi olevan voittajien ja häviäjien etsintä. Media on muuttunut valtiomahdista ennemminkin rakkikoirien ulkoilualueeksi, jolla jokainen voi massojen hulluuden tukemana, sosiaalisen median arvojen kirpputorilta hakkimien ennakkokäsitystensä varassa, haukkua toista osapuolta. Vailla myötätuntoa.
Älykköjen riidellessä tulee mieleen liikenne, jossa kaksi autoa kohtaavat toisensa tiellä, kulkiessaan täysin eri suuntiin. Molemmat osapuolet osoittavat olevansa oikeassa käyttämällä argumentointiin samoja liikennesääntöjä. On kovaäänistä kiistaa saako satasen alueella ajaa sataa vai yhdeksääkymppiä. Kovaäänistä kiistaa käydään myös siitä saako tiellä ajaa autolla vai pitäisikö ne pirulaiset polkupyöräläiset kieltää.
Sanoja lätkitään toisten suihin huutamalla, että tätähän sinä tarkoitit! Keskustelussa vedotaan järkeen ja tunteisiin, ja se vaikuttaa älykkäältä. Sivusta seuraava valitsee puolensa suuren toiveisiin perustuvan tunnekuohun vallassa; sivullinen kokee onnen tunteen, kun on osannut valita voittajan puolen.
Häviäjän puolella katkeruus taas kasvaa ja kostonhimo sen myötä. Ajatuksena on, että seuraavalla kerralla sitten isketään takaisin, kunhan käydään noukkimassa sääntökirjasta oikeat teoreetikot. Laskelmat ja lait argumenttien tueksi. Luiden katkomisellakin uhkaillaan, jos eivät muuten usko todeksi. Musta on valkoista ja valkoinen mustaa.
Tämä sama ongelma vaivaa myös suomalaista poliittista prosessia, jota korjaamaan on nyt kansa toiveissaan äänestänyt insinöörin ja laskukoneen. Edellisellä hallituskaudella ministeritasolla julistettiin, että politiikka on mennyt rikki.
En tiedä oliko julistus tahaton vai laskelmoitu, mutta sen taustalla on suomalaiskansallinen naiivi olettamus siitä, että yhteiskunnan tulisi toimia kuin kello. Jos kello ei käy niin paikalle kutsutaan älykäs kelloseppä.
Sosiologinen tutkimustraditio on kerta toisensa jälkeen kyennyt osoittamaan, että ihmisten subjektiiviset valinnat älykkäimmänkin ihmisen kohdalla perustuvat vaillinaisiin kykyhin ymmärtää todellisuutta. Hyvinvointivaltion tuottama prosenttidata ei meitä tältä ongelmalta pelasta. Ihmisen tietämättömyys todellisuudesta on korjaamaton – mitä enemmän meillä on dataa, sitä vähemmän meillä on aikaa sisäistää ja pohtia siinä piileviä arvoja. Mitä syvemmälle hyvinvointivaltio menee, sitä vähemmän sitä voidaan politiikalla säätää. Hyvä tutkimus antaa kyllä vastauksia, mutta todella hyvä tiede herättää enemmän kysymyksiä, ja halun keskustella.
Poliittinen prosessi ei voi mennä rikki, eikä Kekkonen voi korjata sitä. Tuon prosessin ja vapaan demokratian merkittävin saavutus ei ole hyvinvointivaltion rakentaminen älykkyyteen perustuvaksi totuudeksi. Länsimaisen liberaalidemokratian vahvuus perustuu alati käytävälle keskustelulle toiminnan oikeellisuudesta ja demokraattisen vallankäytön rajoista.
Syytä olisikin kysyä, onko demokratiasta tullut hyvinvointivaltion jatke ja väline, jolla pyritään vain tyydyttämään ihmisten alati muuttuvia fyysisiä tarpeita?
Nyt käynnissä oleviin yhteiskunnassa velloviin ongelmiin on turha etsiä ratkaisua lakikirjasta tai säätötekniikasta. Ongelma ei liene tekninen tai korjattavissa konsteilla, vaan ongelma johtunee laajemmasta viisauden ja etiikan puutteesta. Monen toiveena tietenkin olisi, että Suomi saataisiin nousemaan alhostaan nopeilla päätöksillä tai tempuilla, kuten vaikkapa devalvoimalla markka. Tuo mystistä kansakunnan voimaa sisältävä medaljonki Kekkosen kaulalla.
Hallinnon tutkimuksen näkökulmasta meillä on myös pitkä johtamiskulttuurisen historian kääntöpuoli, joka on jäänyt tutkimuksessa vähemmälle huomiolle. Sen todistaminen ihmisille on siksi vaikeaa. Kysymystä olisi kuitenkin hyvä herätellä siihen suuntaan, olemmeko me yhteiskuntana äärimmäisen tehokas ratkaisemaan vääriä ongelmia?
Pikaisia päätöksiä korjaamaan me olemme jo palkanneet ylisuureksi paisuneen virkamiesarmeijan. Johtuneeko paisunut julkinen talous virkamiesarmeijasta, jolla ei ole lupaa pohtia toimintansa oikeellisuutta montesquieulaisessa vallan kolmijako-opissa? Ihminen kykenee toimimaan helposti epäeettisesti silloin, kun oman toimintansa oikeutuksen voi kätevästi ulkoistaa vaikkapa kunnalle tai valtiolle. Lain ja asetuksen voimalla ihmisen yksityisyyteen tunkeutuminen on huomattavasti helpompaa kuin toiminnan oikeutuksen kyseenalaistaminen.
Kukaan ei tässä järjestelmässä tietenkään koe olevansa aktiivisesti pahan asialla. Ehkäpä nykyisiä ongelmia ratkaistaessa voisimme ihmisten ylidemokratisoituneen elämän ja poliittisten lehmänkauppojen tilalle korostaa heidän oikeuttaan omaan elämäänsä. Voisimme myös kokeilla nykypäivään soveltaen vaikkapa antiikin hyveitä, joita olivat mm. viisaus, oikeamielisyys, kohtuus ja rohkeus.
Olisi tietenkin hulluutta antaa valtaa pitävien ja älykköjen soveltaa hyve-etiikkaa sellaisenaan nykypäivään, koska silloin ihmisten holhoaminen vain jatkuisi uusilla välineillä. Kirkko näyttäisi nyt jo korvautuneen osittain yhden totuuden tieteisuskolla, josta ilmastopolitiikka on vain hyvä esimerkki.
Antiikin mukaisesti uskallus laajempaan keskusteluun yhteiskunnan moraalista ja etiikasta voisi ehkä kuitenkin avata viisaasti solmuja, joita (sosiaalisen) median polarisoima arvojen supermarket on meille myynyt. Ehkä me tarvitsemme enemmän viisautta älykkyydeksi naamioidun nokkeluutemme rinnalle, oikeamielisyyttä sokean laintulkinnan ja ristiriitaisten talousmallien tilalle, kohtuutta järjestäytyneen prosenttivaatimuskoneiston asemesta, sekä rohkeutta luottaa ihmisten kykyyn ratkaista itse ongelmiaan taivaallisen kassan sijaan.
Apu joka estää ihmistä auttamasta itseään ei ole apu, eikä se siksi voi olla hyvinvointivaltiomme perusta. Autetaan ennemmin ihmisiä, jotka apua pyytävät ja tarvitsevat. Ei auteta instituutioita tai järjestelmiä. Ne ovat ahnaasti saavutusten tasa-arvon vaatimuksesta auttamassa myös niitä, joille tarjottu apu on este heidän oikeiksi kokemilleen valinnoille.
Viikonlopun media-aterialle suosittelen kaikille, pahimman närästyksen ehkäisemiseksi, ja hyvinvointivaltion teknokratian liemessä muhineiden hedelmien vastapainoksi…pullollisen sopivan kriittisesti kypsytettyä maltillista liberalismia.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Jani Rajaniemi
Jani Rajaniemi, hallintotieteiden tohtori väitteli organisaatiorakenteista johtuvista innovatiivisuuden esteistä vuonna 2010. Hän työskentelee tällä hetkellä Tampereen yliopistossa Hallintotieteen yliopisto-opettajana. Yliopistotyön ohessa Rajaniemi toimii yrittäjänä ja freelancer-luennoitsijana.
3 kommenttia artikkeliin Hyvinvointivaltion kypsyneet hedelmät
”Nyt käynnissä oleviin yhteiskunnassa velloviin ongelmiin on turha etsiä ratkaisua lakikirjasta tai säätötekniikasta. Ongelma ei liene tekninen ja korjattavissa konsteilla, vaan ongelma johtunee ehkä laajemmasta viisauden ja etiikan puutteesta.”
Mielestäni ongelma on sekä tekninen että moraalinen.
Tekninen siinä suhteessa, että vaalitapamme johtaa eturyhmäpolitikointiin, ja moraalinen siinä suhteessa, että valitut kokevat eturyhmäpolitikoinnin olevan oikein.
Koska en usko että kaikista päättäjistä saadaan Gandheja, lähtisin ratkaisemaan ongelmaa sieltä päästä missä jotain ylipäätänsä voidaan tehdä, eli lakikirjan ja sääntöjen puolelta.
Kirjoittaja (ilmeisesti Rajaniemi, vaikkei sitä missään lue) ilmeisesti pitää teknokratiaa painajaisena – kysymys on että millä perusteilla, sillä Suomessa ei olla teknokratiaa nähtykkään.
Median turmiollisesta vaikutuksesta päätöksien järkevyyden kannalta on helppo olla kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Maltillisen liberalistisen näkövinkkelin saa kun ajattelee asioiden olevan niin hyvin, että suuri osa ikäviltä tuntuvat asiat ovatkin ylenpalttisen hyvinvoinnin lieveilmiöitä. Meillä menee niin hyvin, että voimme elättää ennätyksellisen suurta ja turhaa julkista sektoria. Elintarvikkeiden, asuntojen, kulkupelien, viihteen, herkkujen, palvelujen – kaiken – tarjonta on suurempaa kuin koskaan, edullisempaa kuin koskaan ja ulottuu läpi kaikkien yhteiskuntaluokkien.
Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ei ole ollut tällaista määrää omasta mielestään fiksuja ihmisiä, jotka vääntävät sanan peistä telkkarissa, Internetissä, sanomalehdissä ja radiossa pelkästään viisastelun vuoksi. Riittää, että on mielipide ja siitä voi saada elantonsa.
Meillä on enemmän lakeja, säädöksiä ja asetuksia kuin koskaan aikaisemmin, enemmän veroja kuin koskaan aikaisemmin mutta nuokin ovat vain lieveilmiöitä ylenpalttisesta hyvinvoinnista.
Rikollisuus, onnettomuudet, ennenaikaiset kuolemat, sairaudet, nälänhätä – kaikki katoavaa kansanperinnettä, kiitos hyvinvoinnin ja vaurauden. Hyvinvoinnista saamme kiittää koneita, teollisuutta ja automatisointia. Kiitos. Krediitin tästä hyvinvoinnista voi ansioitta kerätä älymystö ja päättäjät mutta ei se haittaa.
Kielteinen näkövinkkeli tässä mahdottoman hyvässä ajassa on se, että on liikaa aikaa ja tekemisen puutetta. Ihmisluontoon kuuluu tarve puuttua toisten tekemisiin, säätelyyn ja sääntöihin. Tuosta seuraa sitten kaikenlaista ikävää mutta tuokin on pieni hinta tästä hyvinvoinnista 😀
Kauniisti heilui tuossa Puttosen sanan säilä, ja osui hyvin myös. Kiitokset ja onnittelut!
Uskon, kuten A.P., että surkeus oli pitkälti osaamattomuuden (siis tekniikan puutteen) hedelmää. Lisäisin että köyhyys ja kauheus saattoi surkeutua entisestään, kun ei pystytty ymmärtämään asettaa (turhia) erimielisyyksiä sivuun, vaan pahennettiin asioita sodilla ja syrjimisellä, jotka aiheuttivat myös lieveilmiöitä – esimerkiksi taloudellinen ja sosiaalinen syrjiminen rikollisuutta.
Uusi maailma tuli valloittamisella – sekä tiedollisella, kaupallisella että sotilaallis-poliittisella valloittamisella, jossa heikot sortuivat elon tiellä. Kuitenkin niin, että nettohyvinvointi kasvoi (olkoonkin että sotkuja selvitetään vielä kauan; esimerkkinä entisen Neuvostoliittoon tasavallat ja Afrikan maat, sekä Lähi-idän loppumattomalta näyttävä post-kolonialistinen painajainen)
Näkisin että elämme monessa suhteessa menneisyyden perintöä: keskusteluperinteemme on, kuten Rajaniemi huomauttaa, usein taistelunkaltaista, jossa pyritään selvittämään voittaja ja häviäjä. Itse näen tämän ongelmallisena, koska uskon että tämän tyyppinen keskustelu voi estää nettotiedon (ts. hyvinvoinnin) kasvamisen. Viittaan tässä Rajaniemen kirjoituksessa siihen, että keskustelijat voivat puhua toistensa ohi, harjoittaen pikemminkin ristiin saarnaamista ja ehkä toistensa kimppuun hyökkäämistä, kuin (asian, aiheiden tai henkilöiden) ymmärryksen etsimistä.
Ongelmallisena koen myös, että nykyisellään esimerkiksi median seuraaja ei voi osallistua keskusteluun tai tiedon etsimiseen; jos mediakeskustelu on ikään kuin hevoskilpailua jossa voittajaa veikannut saa hyvän mielen ja häviäjää huonon, eikä katsojalla ole (eikä voi mediasta saada!) asiantuntemusta, katson että esim. väittelyohjelma keskusteluperinteemme tukemana opettaa pikemmin olemaan olematta ”väärässä” kuin ymmärtämään ja oppimaan.
Näkisin että lakijärjestelmät tai laitteet eivät keskustele. Niiden ei tarvitsekaan, sillä ne ovat tiedon päätepiste. Näin siinä merkityksessä, että ne ohjaavat ja luovat voimaa, jolla maailma muuttuu (tai pysyy samana). Perinteinen media lankeaa tässä samaan kastiin, sillä se viestii yksisuuntaisesti, tavoitteella luoda viestintätulema vastaanottajien mieliin.
Voisiko Rajaniemen viisauden peräänkuuluttamisen ymmärtää niin, että se olisi esimerkiksi keskustelun ja ymmärtämisen tekniikan peräänkuuluttamista? Kysymykseksi muodostuu silloin, miten ihminen voi ymmärtää toista?
Uskon, että A.Puttosen mainitsema hyvinvointi on yksi mahdollinen edellytys tälle. Hän kuitenkin toteaa ansiokkaasti, että aineellinen hyvinvointi ei poista ihmisestä (epätoivottavaa) pätemisen tarvetta. Näkisin itse, että turvallisuus (erotukseksi vauraudesta, ellei tarkoiteta kuvaannollista vaurautta) voisi luoda edellytykset vähentää ylenpalttista kilpailuhalua.