Aikojen synkkyydestä kertoo, että sivistyksen ja yliopiston yhdeksi näkyvimmäksi puolestapuhujaksi on valikoitunut kielentutkija Janne Saarikivi. Saarikivi on arvostellut näyttävästi hallituksen koulutuspolitiikkaa blogikirjoituksissa ja puheissa. Hän on esiintynyt tiedotusvälineissä jatkuvasti yliopistolaisten näkemysten edustajana. Osa yliopistoväestä on hurrannut Saarikivelle sosiaalisessa mediassa.
Synkkää tästä tekee se, että Saarikiven yhteiskunnalliset näkemykset ovat sanalla sanoen aika tympeitä. Tämän tietää jokainen Saarikiven tiedekolumneja Helsingin Sanomista lukenut. On vaikea sanoa kumpi häiritsee enemmän, Saarikiven nurkkakuntainen taantumuksellisuus vai onneton yhteiskunnallinen analyysi.
Nyt Image-lehti on tilannut Saarikiveltä uudenvuodenpuheen muotoisen kirjoituksen. Kolumneista tutut teemat toistuvat puheessa. Puheen pitäisi viimeistään vakuuttaa jokainen siitä, että Saarikivi soveltuu huonosti sivistyksen esitaistelijaksi. Mutta siltä varalta, että tämä ei tapahdu itsestään, olen kirjoittanut joitakin huomioita puheesta ja Saarikiven näkemyksistä yleisemmin.
Talouskasvu
Saarikivi kertoo puheensa aluksi, että meille suomalaisille valehdellaan. Sanotaan, että menee huonosti, vaikka oikeasti menee hyvin. ”Suomen kansantalous on oikeasti iso”, Saarikivi kertoo. Meidän pitäisi jo ”hävetä hyvinvointiamme”. Talouskasvun vaatiminen on ”alhaista”, vaaditaan vain lisää meille ”ökyrikkaille”.
Tämä on aika tavanomaista löysää kasvukritiikkiä. Mutta sanon silti siitä pari sanaa. Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät. Kasvu on sitä, että köyhistä tulee rikkaita. Kasvu on sitä, että tietämättömät saavat tietoa.
Yksi osa kasvua ovat lisääntyneet tavaroiden ja palveluiden kulutusmahdollisuudet. Mutta kasvua on myös lisääntynyt mahdollisuus nauttia vapaasta yhdessäolosta perheen kanssa, taide-elämyksistä, luonnosta tai sivistyksestä. Minulla on aivan toisenlaiset mahdollisuudet tähän kuin isoisovanhemmillani. Sitä on kasvu. Kasvua vastustava on joko sekaisin tai vihaa ihmisiä.
Bruttokansantuotteen kasvu on todelliselle kasvulle monella tavalla puutteellinen mittari, mutta en usko että Saarikiven kritiikki kohdistuu vain mittausmenetelmiin.
Saarikivi puhuu myös koko ajan erikoisessa me-muodossa. Me olemme ökyrikkaita, meidän pitäisi hävetä. Mutta kaikki suomalaiset eivät ole Saarikiven asemassa. Saarikivi saa tehdä (julkisista varoista maksetulla) hyvällä professorin palkalla mielekästä ja arvostettua työtä. Valtaosalla suomalaisista on huomattavasti pienemmät tulot, eikä työ kaupan kassalla muutenkaan ole niin hauskaa.
Talouskasvu on sitä, että nämä muutkin voivat tavoitella Saarikiven elämänlaatua. Mutta Saarikiven mielestä ihminen on ahne, jos haluaa itselleen ja lapsilleen samaa, jota Saarikivellä jo on. Saarikivi on lenkki ikivanhassa ketjussa, jossa yhteiskunnan etuoikeutetut vastustavat muutosta, koska asiat ovat heidän näkökulmastaan ihan hyvin juuri nyt.
Suomen vertaaminen muihin maihin
Saarikivi kertoo, että naurettavat politiikot, yritysjohtajat ja yliopiston rehtorit vertaavat Suomea muihin maihin, ja sanovat että Suomi jää niistä jälkeen. Saarikiven mukaan tässä on kysymys naurettavasta peniksen pituuskisaan verrattavasta toiminnasta. Vertailu muihin ei ole ”aikuisten elämää”.
Saarikiven analyysi on naurettava. Maavertailuja tehdään kahdesta syystä. Ensiksi katsomalla mitä muissa samanlaisissa maissa tapahtuu, voidaan yrittää selvittää, voidaanko Suomessa onnistua paremmin. Jos esimerkiksi muualla suunnilleen samanlaiset ihmiset pystyvät suunnilleen samalla työmäärällä saavuttamaan korkeamman elintason, täällä tehdään ehkä jotain väärin. Jos muualla saadaan samoilla verorahoilla paremmat päiväkodit, sairaalat tai koulut, ehkä meilläkin voidaan parantaa. Naapurimaista voidaan oppia jotakin.
Samoin päätöksentekijöiden (tai tieteentekijöiden) väitteitä omien tekojensa nerokkuudesta voidaan yrittää tarkastaa vertailemalla siihen, mitä muualla tapahtuu. Jos muualla menee paremmin ja tehdään erilaisia päätöksiä, kenties meillä tehty politiikka ei olekaan niin hienoa. Toki järkevien vertailujen tekeminen on monella tavalla vaikeaa. On vaikeaa saada selville, mistä vertailumaiden menestys tai menestymättömyys johtuu. Mutta vaihtoehtoja tälle ei juuri ole.
Toinen syy vertailuihin on se, että pieni maa elää vaihtokaupasta muiden maiden kanssa. Suomessa ei voida tuottaa kuin murto-osa niistä hyvistä asioista, joita sivistynyt elämä edellyttää. Suurin osa täytyy hankkia vaihtamalla täällä tuotettuja asioita muualla tuotettuihin. Meillä täytyy siis tehdä jotain, jota muiden maiden asukkaat pitävät arvokkaana.
Kun tuotamme arvokkaita asioita, muut maat lähettävät paluupostissa tänne itse valmistamiaan arvokkaita asioita. Jos tuotamme vähemmän arvokkaita asioita, paluupostissa tulee vähän eikä niin hyvää tavaraa. Suomen pysyminen muiden mukana kehityksessä on tärkeää juuri tästä syystä. Suomessa pitää olla vastaisuudessakin tarjota vaihdossa asioita, joita muissa maissa pidetään arvossa.
Jos Suomi olisi 1980-luvulla päättänyt siirtyä Saarikiven malliin ja hypätä kehityksen kelkasta, täällä tuotettaisiin edelleen 1980-luvun tavaroita. Kukaan ei suostuisi vaihtamaan niitä 2010-luvun tavaroihin, joten täällä elettäisiin kurjuudessa. Kukaan ei suostuisi ostamaan Mobira Talkmaneja mihinkään hintaan. Meidän täytyy pysyä mukana muiden kehityksessä, jotta meillä on tarjota muille jotain mitä nämä haluavat. Kehityksestä putoamisen seurauksena ei ole pysyminen nykyisellä elintasolla, vaan köyhyys ja kurjuus.
Kehityksessä mukana pysyminen ei siis ole naurettava asia, vaan sivistyneen elämän ehto. Vertailu muihin maihin on sekin tuiki tarpeellista.
Rahan palvonta
Saarikiven mukaan pahinta nykymaailmassa on rahasta puhuminen. Mistään asiasta ei enää voida puhua puhumatta rahasta. Päivähoito, yliopistot, ympäristönsuojelu, aluepolitiikka, tiede ja taide muuttuvat kuulemma hetkessä kysymykseksi rahasta poliitikkojen puheissa. Saarikiven mukaan rahan ja talouden pitäisi olla mielekkään elämän palvelijoita, mutta niistä on tullut hallitsija,
Tämä on varsin epäkypsä arvio ihmiseltä, joka mielellään kutsuu kaikkia muita ”lapsellisiksi”. Puhuminen siitä, mihin julkisia varoja käytetään ei ole puhetta rahasta. Se on puhetta siitä, mitkä ovat ne asiat, joita julkisen sektorin pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Julkisten varojen käytöstä kilpailevat koko ajan useat kohteet. Rahapuheen sijasta kysymys on todellisista, vaikeista valinnoista. Aluepolitiikkaan käytetyt varat voitaisiin vaihtoehtoisesti käyttää päiväkoteihin tai lastensairaaloihin. Yliopiston tutkijakollegiumin (Saarikiven työnantaja) kustannus ei ole abstraktia rahaa, vaan tietty määrä vanhainkoteja tai teiden päällystämistä.
Jokaisen julkisten menojen käyttökohteen täytyy pystyä oikeuttamaan itsensä verrattuna kaikkiin vaihtoehtoisiin käyttökohteisiin. Tämä pätee niin tieteeseen, taiteeseen, ympäristönsuojeluun kuin aluepolitiikkaankin. Keskustelu tästä on välttämätöntä, eikä sitä oikeastaan voi olla liikaa. Erimielisyyttä voi toki olla siitä, mitä valintoja pitäisi tehdä, mutta ei siitä, että asiaa pitää miettiä tarkkaan ja siitä pitää keskustella. Saarikiven mielestä hänen suosikkikohteidensa, kuten oman työpaikkansa, ei muka tarvitse kilpailla varoista muiden kohteiden kanssa. Hän haluaa vaientaa niitä koskevan keskustelun. Kansalaisten pitäisi mukisematta hyväksyä niiden rahoittaminen vain koska Saarikivi sanoo näin.
Keskustelu julkisen sektorin tehokkuudesta ei myöskään ole rahan palvontaa. Siinä on kysymys yksinkertaisesti siitä, voitaisiinko samoilla julkisilla varoilla saada enemmän hyviä asioita. Myös tässä Saarikivi haluaa eristää omat suosikkikohteensa arvostelulta. Kukaan ei saisi kysyä, kuinka paljon hyviä asioita yliopistoon tai taiteeseen sijoitetuilla varoilla saadaan.
Keskustelu julkistaloudesta ei ole pelkästään keskustelua siitä, mihin varat pitää käyttää. Se on myös keskustelua siitä, paljonko julkisia varoja pitää kerätä verottamalla. Tässäkään keskustelussa ei ole kysymys rahasta.
Valtio nimittäin ottaa verotuksella ihmisiltä oikeaa varallisuutta, siis todellisia hyviä asioita, ei rahaa. Jos veroja olisi vähemmän, ihmiset voisivat tekemällä saman työmäärän hankkia enemmän tarvitsemiansa tavaroita ja palveluksia tai muuten edistää omia päämääriään. Tai sitten he voisivat kuluttaa yhtä paljon tavaroita, mutta viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, kuunnella Bachia tai käyskennellä metsässä. Verotus on näiden asioiden ottamista pois, ei rahan.
Valtio verottaa ihmisiltä lasten talvivaatteita ja iltakävelyitä, ei rahaa. Verotus pakottaa ihmiset luopumaan omista päämääristään toisten asettamien päämäärien vuoksi. Samalla se tietenkin muuttaa ihmisten kannustimia, mikä on tärkeä, mutta toisen kirjoituksen aihe.
Kansalaisilla onkin täysi oikeus, jopa velvollisuus keskustella siitä, kuinka paljon veroja heiltä pitää kerätä ja mihin heiltä pois verotetut hyvät asiat käytetään. Jos minulta on verotettu kävelyretki perheen kanssa tai lapsen luistimet, haluan tietenkin tietää mitä verovaroilla on tehty. Jatkuva keskustelu järkevästä julkisten varojen käytöstä on välttämätöntä terveessä yhteiskunnassa. Muuten ihmisiltä vietyjä arvokkaita asioita hukataan. Tilanteessa, jossa Suomi on köyhtynyt, keskustelua täytyy käydä tavanomaistakin ankarammin.
Saarikivi siis vaatii, että hänelle tärkeät asiat kuten yliopisto ja hänen taiteeksi määrittelemänsä asiat (Saarikivi erottaa tiukasti taiteen ja viihteen ”jumputuksen”) jätettäisiin julkisia varoja koskevan keskustelun ulkopuolelle. Jumputusta kuuntelevan rahvaan tehtävänä ei ole kyseenalaistaa. Sen tulee vain tehdä kiltisti taksvärkkinsä, jotta Saarikiven hienoiksi määrittelemät asiat voidaan rahoittaa.
Mainitaan Saarikiven taloudellisesta ajattelusta vielä sen verran, että hänen mielestään kestävyysvaje on huijausta ja ratkaisu valtion velkaantumiseen on se, että rahaa saa pankista.
Saarikiven puutteellinen taloudellinen sivistys on tietysti aika erikoista sivistyksen puolestapuhujana itseään markkinoivalle henkilölle. Tätä epämiellyttävämpää on Saarikiven painostava arvokonservatismi, jonka hänen kulttuuriset ja uskonnolliset näkemyksensä paljastavat.
Taantumuksellisuus
Saarikiven mielestä ilmeisesti globalisaatio on köyhdyttänyt maailmaa kulttuurisesti. Paitsi puheessaan, hän on käsitellyt teemaa kolumneissaan. Ennen asiat olivat paremmin, kun toisistaan eristyksissä eläviä kulttuureita oli paljon. Nyt kaikki kulttuurit ovat sekoittuneet yhdeksi ”monokulttuuriksi”, jota hallitsee englanninkielinen jumputus.
On valitettavan yleistä kuulla nyky-Suomessa esitettävän tällaisia kulttuurisen puhtauden vaatimuksia. Esittäjinä on kuitenkin yleensä persujen ääliömäisin siipi, jonka somepostauksia yliopisto- ja kulttuuriväki harvoin tykkäilee.
Tietysti globalisaatio on johtanut siihen, että ennen erilliset kulttuurit ovat sekoittuneet toisiinsa. Paikalliset kulttuurit ovat liittäneet itseensä piirteitä muualta, ja muuttuneet samalla. Mutta tämä on pääosin ihmiskuntaa rikastuttava, ei köyhdyttävä asia.
Kukaan ei voi järkevästi olla sitä mieltä, että suomalaisten ulottuvilla oleva kulttuuritarjonta olisi köyhempää kuin 50 vuotta sitten. Paitsi perinteisiä suomalaisia (siis yli 100 vuotta sitten jostain lainattuja) kulttuurimuotoja, meillä on käytettävissämme koko maailman kulttuuritarjonta: aasialaisia elokuvia, afrikkalaista musiikkia, amerikkalaista televisiota, ruokaa kaikkialta maailmasta ja niin edelleen.
Kun kulttuurit kohtaavat, ne eivät tuhoudu, vaan sekoittuvat ja muuttuvat. Maailman kiinnostavimmat paikat ovat niitä, joissa tätä sekoittumista on tapahtunut eniten, kuten New York, Hong Kong tai Lontoo. Sen sijaan kammottavimpia paikkoja ovat ne, joissa paikalliset saarikivet ovat pystyneet estämään ulkomaailman kulttuuriset virtaukset. Ja aina kun ovet on avattu, kuten vaikkapa Kiinassa muutama vuosikymmen sitten, seurauksena on ollut kulttuurinen kukoistus (ainakin entiseen verrattuna), ei taantuma. Toisistaan erillisten kulttuurien haikailu on kulttuurisen köyhyyden ja inhimillisen eristyksen haikailua. Saarikiven visio on tympeä.
Sama taantumuksellinen tai suorastaan persumainen asenne näkyy Saarikiven uskonnollisissa näkemyksissä. Hän haikailee vanhanaikaisen uskonnollisuuden perään. Saarikivi puhuu kaunopuheisuutta tavoitellen siitä, miten hienoa on kun ihmiset toistelevat samoja uskonnollisia lauseita kuin vuosituhansia sitten. Suomalaisten olisi myös pitänyt lähettää Pariisin ilmastokokouksen delegaatio matkaan virsiä veisaten. Kolumneissaan Saarikivi on toistuvasti yrittänyt hämärtää eroa empiiristen tosiasioiden ja uskonnon välillä. Joulupukkia ja empiiristä todellisuutta koskevat uskomukset rinnastuvat Saarikiven näkemyksissä.
Saarikivi toivoo puheessaan, että ihmiset perustaisivat globaalin puolueen, joka ajaisi kasvun pysäyttämistä ja itsekkyyden lopettamista. Puolueita, joilla on vastenmielisiä tai hassuja ohjelmia on kuitenkin tarpeeksi. Jos olisin taipuvainen kaunopuheisuuteen, toivoisin sen sijaan, että maailman ihmiset kohtaisivat toisiaan ystävinä, kauppakumppaneina, rakastajina, maahanmuuttajina ja naapureina. Toivoisin, että ihmiset liikkuisivat, sekoittaisivat kulttuureja, vaihtaisivat kieltä ja kulttuuria kuin paitaa, hytkyisivät jumputuksen tahdissa ja vähät välittäisivät perinteiden ja kulttuurin vaalijoiden paheksunnasta tai yhtenäiskulttuurista. Siis tekisivät juuri päinvastoin kuin Saarikivi toivoo. Jumputus kunniaan!
Harvard ja Arkangeli
Saarikiven näkemykset yliopistosta ovat todella nurkkakuntaisia, etten sanoisi provinsiaalisia. Puheessa hän kertoo, miten yliopistojen vertailut ovat naurettavia. Tässä Saarikivi peilaa aiempaa kolumniaan, jossa hän toteaa, että ”virallisesti parhaat” yliopistot, kuten Harvard, ovat ”yksityislaitoksia”, joissa ”ei tutkita mitään kiinnostavaa”.
Kaikki tiedettä yhtään tuntevat tietävät, että tämä on tolkutonta puhetta. Merkittävä osa kaikkein kiinnostavimmista tieteellisistä ajatuksista tulee Harvardista ja muista amerikkalaisista ”yksityislaitoksista”. Maailman lahjakkaimmat ihmiset virtaavat näihin yliopistoihin opiskelemaan, tutkimaan ja opettamaan. Tämä pätee kielitieteeseen siinä kuin muihinkin tieteisiin.
Saarikivi kertoo kolumnissa, että hänen oman tutkimuksensa kannalta Joensuun ja Arkangelin yliopistot ovat Harvardia kiinnostavampia. Hän myös kehuskelee, ettei kukaan välitä hänen tieteellisistä julkaisuistaan. Saarikivi ei edes näe, että nämä kaikki asiat kertovat hänen oman tutkimuksensa perifeerisyydestä, eivät tieteestä tai Harvardista.
Sivistykselle parempi puolestapuhuja
Suomalainen yliopistoväki, kulttuuri ja sivistys ansaitsevat kaunopuheisen puolestapuhujan näinä hankalina aikoina. Janne Saarikivi ei ole tähän tehtävään sopiva henkilö. On suorastaan pelottavaa, että sivistyneistössä on laajaa kannatusta Saarikiven yhteiskunnallisesti lukutaidottomille ja läpikotaisin taantumuksellisille näkemyksille. Sivistyneistön on pystyttävä parempaan.
Lisätty 30.12.2015. Voit lukea myös Janne Saarikiven vastauksen kirjoitukseen.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
71 kommenttia artikkeliin Janne Saarikiven tympeä uudenvuodenpuhe
Erinomaisen tyhjentävästi analysoitu. Suomalainen yliopistomaailma on verrattavissa ay-liikkeeseen. Ne molemmat ovat vuosikymmeniä saaneet elää suunnitelmataloudessa, jossa niiden itseriittoisuus ja valta yli yksilöiden on ollut lähes rajaton. Nyt tätä hegemoniaa on lähdetty – lopultakin – ravistelemaan. Siitä ei voi olla kuin iloinen.
Kerrankin Pursiaisen kanssa samaa mieltä. Normaalistihan Pursiainen keskittyy jakamaan meidän jumputuksesta pitävien valkoisten lihaasyövien heteromiesten omalla työllämme ansaitsemia rahoja (l. iltakävelyitä) paperittomien maahantunkeutujien elättämiseen ad infinitum. Pursiainen on sisimmältään siis sosialisti, mutta on sikäli poikkeuksellista ja harvinaista että tässä nyt sosialisti nokkii toisen sosialistin (Saarikivi) silmää. Pursiainen kun ei ole tajunnut että näitä elättejä tulee loputtomiin, heistä ei ole taloudellisen huoltosuhteen pelastajiksi, ja että maahantunkeutujat tuovat mukanaan katastrofaalisen ”korkoa korolle” efektin Joka vaikuttaa sitten 30-50 vuotta kumuloituvien menojen ”pitkänä häntänä”. Suomi on jo konkurssissa, sitä vain ei Pursiainen norsunluutornistaan suostu näkemään.
Täydellinen analyysi. Antaa hiukan lohtua tähän pimeyteen. Voisi vielä toivoa, että Hesari julkaisisi joskus tällaistakin. Ilman päälehden työntöä jäisivät Saarikivien kaltaiset pöljyysennätykset vain pienen piirin tietoon.
Olen tykännyt joistain aiemmista Saarikiven ulostuloista, mutta tämä uudenvuodenpuheensa oli vähän floppi. Olisiko glögeissä kirjoitettu? Joka tapauksessa tilaustyön makua. Suurin piirtein kaikki argumenttinsa pystyy kaatamaan ihan maalaisjärjellä. Tuo maavertailun kammoaminen tietysti typerimpänä niistä. Tietysti jos Suomea lähtee vertaamaan Etelä-Sudaniin, totta kai meillä menee vielä oikein hyvin. Tämähän lohduttaa suomalaista köyhää ja koditonta ihan helvetisti…
Aika hölmöhän tuo Jannen kirjoitus oli. Toisaalta niin oli vähän tämäkin. Niin paljon rasittavaa hyperbolaa, populismia ja huonoa vittuilua, että melkein kääntyy sympatiat Jannen puolelle.
Aika täydellisesti tiivistetty.
Saarikiven kirjoitus on kyllä paikoin hieman omituinen, mutta tässä kritiikissä (?) on vähintäänkin yhtä omituisesti ymmärretty kirjoitusta väärin.
Kirjoitus on myös täynnä Saarikiven henkilöön kohdituvaa hyökkäystä ja suoranaista alatyylistä mollaamista.
Sivistyneistön on pystyttävä parempaan.
Sivistyneistö ei sisälläkään kumpaakaan näistä henkilöistä, koska sosialismi, vihreät ja vasemmistoliitto. Sit down please.
[kolmas Henkka]
Saarikivi kirjoitti puheen, ja Pursiainen ruikutti siitä.
Sen sijaan, että olisi kirjoittanut paremman puheen tänne, omalle julkiselle alustalleen.
Tähän surkeuteen kiteytyy koko Liberan perimmäinen olemus.
[eri Henkka]
Janne Saarikiveltä on tainut Darwinin luonnonvalintateoria jäänyt ymmärtämättä: http://bit.ly/1Zzjn0L. Kilpailu ei ole valinta, se on elinehto.
Ja tämä kilpailu globaalissa markkinataloudessa liittyy evoluutioon millä tavoin..? Lähtökohdat ja säännöt ovat täysin erilaiset. Globaalin markkinatalouden on ihminen keksinyt ja kehittänyt sille paljon epäreiluja sääntöjä, jotka sortavat heikoimpia. Eihän se ole luonnonvalintaa, vaan riistoa.
Eiköhän evoluution seuraava askel ole juuri solidaarisuudessa, etiikan ja moraalin esiinmarssissa ja siinä, että ihmiskunta ymmärtää säilyvänsä elinvoimaisena vain yhdessä rakentaen, toisiamme ja itseämme ymmärtäen, ympäristöämme kunnioittaen.
Ja jokaisen valtion paras sivistyksen mittari lienee kuitenkin se, miten valtio kohtelee heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan? Mitäpä jos kilpailtaisiinkin siitä mikä valtio hoitaa heikompiosaiset kansalaisensa parhaiten, missä valtiossa on vähäisin rikoksenuusimisprosentti? Tai vähäisimmät itsemurhaluvut. Oltaisiinko silloin oikeammalla tiellä ”kilpailussa” ja mittaamisessa, kun kilpailtaisiinkin näistä asioista?
Eiköhän talouskasvua paljon radikaalimpi tapa lisätä ihmisten hyvinvointia olisi nyt ensiksi vaikkapa laillistetun tappamisen lopettaminen? Kuinka monta sukupolvea luulette, että vielä kulue ennen kuin ihmiskunnan äly ja sivistys riittää sotimisen lopettamiseen?
No, onneksi on evoluutio 😉
Evoluution kärjessä ovat tällä hetkellä ne, jotka ymmärtävät rauhan ja yhdessätekemisen merkityksen. Suunta ei voi olla muu kuin inhimillisyyden lisääntyminen ja ihmisyyden paluu. Eläimellisyys kuulukoon vuoteen 2015 ja olkoon se menneen vuoden lumia.
En malta olla lisäämättä ”Suomen vertaaminen muihin maihin” kappaleeseen, että jostakin syystä vertailua Ruotsin taloustilanteeseen ja aktiiviseen talouspolitiikkaan ei tehdä. Ei tehdä siitä huolimatta, että markkinat, maantieteellinen asema ja yhteiskunnallinen rakenne muistuttavat kaikista maista eniten Suomea. Euroalueesta on tullut pyhä lehmä, eikä vaihtoehtoisista poluista tule keskustella edes teorian tasolla. Jos keskustelua käydään, tulee vain ja ainoastaan keskittyä maalailemaan kauhukuvia eurosta eroamisen kustannuksista ja siitä seuraavasta kurjuudesta. Näin siis siitä huolimatta, että euroalueesta esitettiiin jo ennen sen voimaansaattamista voimakasta kritiikkiä chartalistien toimesta. Tämä on nyt sitä herkkua, kaiken saavuttavaa vapaata taloutta, jossa valuuttapolitiikkaa tehdään liikepankkien toimesta ja ehdoilla. Kummelin kasinotalouden sanoin:”Hyvä Holkeri!” (https://www.youtube.com/watch?v=DgGR4MAinmk)
”Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät. Kasvu on sitä, että köyhistä tulee rikkaita. Kasvu on sitä, että tietämättömät saavat tietoa.”
Tätähän talouskasvu ei välttämättä ole. Köyhistä ei tule rikkaita, mutta rikkaista tulee entistä rikkaampia – vrt. USA. Tietämättömien tiedonsaanti ei parane – eikä aina rikkaidenkaan, vrt. USA, jälleen.
Pursiainen kirjoittaa vähän ohi. Saarikiven yksi keskeinen teema oli, voiko tämä talousjärjestelmä vastata ilmastonmuutoksen haasteisiin ja Pursiainen ei ota ympäristöasioihin yhtään kantaa.
Samaa mieltä. Saarikiven pointtihan oli, mistä (tärkeämmästä asiasta) jää puhumatta, kun puhutaan siitä, mistä puhutaan (ja miten puhutaan). Pursiainen jää tämän diskurssin sisään ja etsii sieltä vastapuolen.
Kommentti yhteen kohtaan:
”Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät. Kasvu on sitä, että köyhistä tulee rikkaita. Kasvu on sitä, että tietämättömät saavat tietoa.”
Merkittävä yhteiskuntatieteilijä, mutta onneton taloustieteilijä Marx käsitteli paljon ihmisten intressiristiriitoja.
Kysymyksiä tutkimusjohtaja Pursiaiselle:
Näetkö tämänlaisia pääoman ja työntekijöiden välisiä ristiriitoja nykypäivänä? Näetkö esimerkiksi, että suuryritykset tai varakkaat yksityishenkilöt pyrkivät optimoimaan pääoman tuoton esimerkiksi maksamalla mahdollisimman vähän veroja?
Yrityksen yksi merkittävä tehtävä on kartuttaa omistajien varallisuutta. Mitä enemmän sen parempi. Niin pitää ollakin. Näetkö kuitenkin tätä vasten mitään mahdollisia intressiriitoja julkisten palvelujen yksityisen tuottamisen ja palveluiden ostajan välillä?
Jos Suomeen rakennetaan systeemi, missä
i) Iso osa julkisista palveluista tuotetaan yksityisillä
ii) Yksityiset toimijat toimivat luonteensa mukaisesti pyrkien maksimoimaan voitot ja minimoimaan verot. Voitot tuloutetaan varakkaille yksityishenkilöille.
..niin eikö tämä johda tilanteeseen, jossa saavutetaan jonkinasteisia tehokkuuden parannuksia, mutta menetetään verotuloja ja lopputulema voi loogisesti olla yhteiskunnan kannalta negatiivinen? (Varakkaiden omistajien kannalta se ei sitä taas ole ellei yhteiskuntarauha järky. He voivat toki aina muuttaa Sveitsiin.)
Lisäksi mikäli yksityistetty ala on sellainen, jossa toimittajalla on suuri neuvotteluvoima (muutama toimija, kalliit toimittajan vaihtokustannukset) rakenne ei ohjaa toimittajaa parempaan tehokkuuteen ja tilaaja voi vain maksaa, koska vaihtoehtoja ei ole. Kuulostaako pessimistiseltä? Tutki vaikkapa IT-palveluissa yksityistämällä saavutettuja tehokkuuden parannuksia.
Se KUKA puhuu kasvusta määrittää pitkälti mikä on hyvä. Toivoisin valtion palkkalistoilla olevalta tutkimusjohtajalta joko enemmän älyllistä rehellisyyttä tai vaihtoehtoisesti ajattelua. Analyyttinen tohtorismies pitäisi kuitenkin olla, ei mikään puolivillainen ilkeilijä.
Otan kantaa nyt lähinnä kirjoittajan esille tuomaan Harvardin yliopiston ja kielitieteen alan väliseen suhteeseen. Voi nimittäin tulla monelle yllätyksenä, että nimenomaan kielitieteen laitokset eivät ole mitenkään poikkeavan erinomaisia monessakaan Ivy League -yliopistossa, mukaan lukien Harvardissa. Itse kielitieteilijänä voin ihan rehellisesti todeta, että suomalaisten yliopistojen ei tarvitse lainkaan hävetä omia kärkitutkijoitaan Harvardin vastaavien rinnalla. Syy siihen, miksi suomalaisia ei ole kielitieteen professoreina Yhdysvaltain arvostetuimmissa yliopistoissa, ei liity ammattitaitoon; syynä on pikemminkin se, että kielitieteen kenttä on jakautunut kahteen leiriin, joiden tutkimusfilosofiat ja -metodologiat eroavat merkittävästi toisistaan. Hieman yleistetysti voidaan sanoa, että Yhdysvalloissa ns. generatiivinen (mentalistinen, chomskylainen) kielioppiperinne on yhä voimissaan, kun taas Euroopassa tutkimus on pääsääntöisesti empiiristä.
Sitä tuskin kukaan yrittääkään väittää, etteikö kirjoitukseen linkattu Noam Chomsky (joka muuten teki käytännössä koko työuransa MIT:ssä, ei Harvardissa) olisi yksi 1900-luvun merkittävimmistä kielitieteilijöistä siitäkin huolimatta, että hänen teoriansa ovat kohdanneet vuosikymmenten aikana valtavasti kritiikkiä. Sanoisin silti, että yhden tutkijan nostaminen edustavaksi esimerkiksi alalta, josta ei ehkä paljon tiedä ja josta ei välttämättä osaa ilman googlaamista nimetä montakaan tutkijaa, ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia. Väite siitä, että kaikki lahjakkaimmat ihmiset suorastaan ”virtaavat” Yhdysvaltain huippuyliopistoihin, on valtava yksinkertaistus ainakin kielitieteen näkökulmasta.
Komppaan T.V.:tä siinä, että on erilaisia tutkimustradioita ja näkökulmia; kaikkea ei löydy Harvardista. Siitä ei ole pitkä aika, kun esimerkiksi marxismi-leninismin kärkitutkimus sijaitsi Neuvostoliitossa eikä Harvardissa tiedetty siitä mitään.
Kielitieteen valtasuuntaukset eivät tosin ole millään lailla kytköksissä yhteiskuntapoliittisiin teorioihin. Kukaan lingvisti ei esim. kritisoi Chomskya hänen poliittisten mielipiteidensä, vaan yksinomaan hänen kielitieteellisten näkemystensä perusteella. Sinänsä on toki hieman ironista, että tämän blogin kirjoittaja vetoaa Chomskyyn tieteellisenä auktoriteettina.
Se on jännä miten eri tavalla samaa tekstiä voi lukea. En itse tunnistanut sitä taantumeksullisuutta mistä Pursiainen puhuu. Lisäksi Pursiainen ota millään tavalla kantaa niihin globaaleihin ongelmiin, jotka Saarikivi tekstissään nostaa esiin, ja jotka kumpuavat suoraan vallitsevasta talouspolitiikasta. Kansallisvaltion sijaan parempi mittakaava keskustelulle olisi globaali talousjärjestelmä ja sitä ylläpitävät valtarakenteet. Ihan näppärää sanailua, mutta tekstin laatua heikentää kirjoittajan kyvyttömyys tunnistaa/tunnustaa omien näkemystensä ideologiset juuret.
Ei Pursiaisen ideologisia juuri kaikki lukijatkaan tunnista, ne ovat sosialismissa.
Juuri näin, Pursiainen on salasosialisti. On hämmentävää että tällainen myyrä on päästetty soluttautumaan Liberaan, jonka toiminnan lähtökohdat ja tarkoitusperät olivat alunperin vallan kannatettavat. Eikö Härmästä kertakaikkiaan löydy rehellisesti oikeistolaisia arvoja kannattavaa henkilöä tutkimusjohtajaksi, niinkö perusteellisesti on suomalaiset saatu aivopestyä? Järkyttävää, tietää turmiota koko kansakunnalle.
Liberan omilta sivuilta: ”Libera on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja itsenäinen ajatuspaja, joka tukee ja edistää yksilönvapautta, vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa.” Vapautta näyttää Libera edistävän. Miksi oikeistolaisia arvoja kannattava ihminen edistäisi vapautta?
Oikealla jokainen saa olla niin konservatiivi, kuin haluaa ja niin liberaali, kuin haluaa, mutta jokainen tekee sen omalla kustannuksellaan. Vasemmalla ei ole vapautta, vapaus on oikeistolainen arvo. Vasemmistolaisilla on myös vapauskäsityksensä, mutta se on perversio vapaudesta ja sen suomenkielinen nimi on etuus. Etuuksia muiden kustannuksella.
Hehheh, patamusta osuu ytimeen. Vasemmistolaiset kielitieteilijät unohtavat tietoisesti, että heidän palkkansa maksetaan väkivalloin toisilta ryöstetyillä rahoilla. Sitä sitten puolustetaan kunnes lypsettävä lehmä kuolee.
Erinomainen vastine Pursiaiselta. Turkka Maliselle sanoisin, että emmehän me voi sisäpolitiikkaa tehdessämme ratkaista Saarikosken esille ottamia globaaleja ongelmia. Näitä asioita ei eduskunnasta käsin korjata, ajaisimme sitten miten vasemmistolaista talouspolitiikkaa tahansa.
Ala-arvoinen älähdys! 😀
”Toisekseen, se on melkein se ja sama, velkaantuuko valtio.” Tältä osin Saarikivi on väärässä, muilta osin Pursiainen.
Olipas huono kirjoitus
Hmm.. ”Saarikiven analyysi on naurettava. Maavertailuja tehdään kahdesta syystä. Ensiksi katsomalla mitä muissa samanlaisissa maissa tapahtuu, voidaan yrittää selvittää, voidaanko Suomessa onnistua paremmin.”
Kuitenkin taksialan vapautus kirjoituksessasi et huomioinut tai verrannut asiaa lainkaan muihin maihin missä vapautus on tehty ja kuinka katastrofiksi alat on mennyt. Nyt kuitenkin otat tuon esiin? Et osaa päättää mitä linjaa seuraat vai?
Saarikiven uudenvuodensaarnan teksti näyttää herättäneen mielipiteitä ja saavan vastakaikua. Näyttää olevan kuitenkin vaikea hahmottaa uudenvuodenpuheen tekstilajia ja sitä, että ihmisillä on erilaisia arvoja. Akateemikko von Wright puhui aikanaan ennakoivasti nykymaailmasta, jossa teknosysyeemi yhdenmukaistaa kulttuuria ja ajattelua. Elämme ajassa. Jossa kasvi-, eläin- ja ihmispopulaatiot häviävät ja viestintä yhdenmukaistuu markkinavoimien kilpailussa. Jees-miehille on tietysti ärsyttävää, että on myös toisinajattelijoita. Heidän edistysuskoaan saattaa häiritä se, että joku rohkenee puhua keisarin uusista vaatteista. Tunnen sääliä ja myötähäpeää siitä, että akateemisen arvonimen saanut henkilö alentuu emootioidensa vallassa henkilökohtaisuuksiin sen sijaan, että argumentoisi asiallisesti, jos haluaa ylipäätään uudenvuoden tervehdyksestä ryhtyä mieltään murtamaan.
Naulan kantaan. Nillitystä, yhteydestään irroitettuihin tekstinkatkelmiin ja kielikuviin puuttumista. Onkohan Pursiainen vaikkapa ”jumputuksesta” sitten sitä mieltä, että kieli-imperialismi on kaikin puolin hieno juttu? Saamelaisten suomalaistaminen, lukuisien vähemmistöjen pakkovenäläistäminen naapurissa jne.?
Ei ensimmäistäkään rakentavan palautteen sanaa. Lukemiseen hukkaamaani aikaani en saa takaisin. Onneksi tätä kautta sentään päädyin lukemaan Saarikiven pakinapuheen, se oli sentään hyvin kirjoitettu.
Heikki Pursiainen kirjoittaa mm. ”Jos esimerkiksi muualla suunnilleen samanlaiset ihmiset pystyvät suunnilleen samalla työmäärällä saavuttamaan korkeamman elintason, täällä tehdään ehkä jotain väärin.”.
Tämä on melko kehno väite. Suomen luonnonolot ovat niin karut ja sijainti Euroopan äärilaidalla niin kehno, että täällä samoilla ponnistuksilla saavutetaan 70%-80% eurooppalisesta elintasosta. Jos halutaan sama, niin kansaa on rääkättävä huomattavasti kovemmin kuin muualla Euroopassa.
Laitoin jo Saarikiven Imagessa julkaistuun puheeseen muutaman kommentin, joissa avasin meille suomalaisille mahdollisuutta nousta muiden kansakuntien ajattelujen koordinaattoriksi. Olen istunut noin 1000 kertaa kirkossa ja niistä noin 2000 tunnista syntyi lipputulos käyttää työkaluna ”maapallon elämän pelastamiseen maapallon siirtoa”. Se ajatusrakennelma on ”katalyytti” ja teille kaikille kokeilunarvoinen 🙂
Täältä löytyy aina aihetta jopa luokkavihaan, kun olo tuntuu välillä tasapainoisen normaalilta. Lahtarilla on lahtarin aatokset – kysykää vaikka Lepositeeltä. Siltä äärioikeistolaiselta, josta voi jonakin pelottavana päivänä tulla vielä pellepuolueen ministeri.
Tarkoittanet Rouva Lepomäkeä, rahtusen verran liian vasemmalla makuuni, mutta josko puolueen puheenjohtajaksi, jos saisi hilattua tuota sosialistijoukkuetta edes hieman oikealle.
Hihhih. Jälleen naulan kantaan. Suomessahan ei ole oikeistopuoluetta, vaan erilaisia punaisen sävyjä.
Haukotus.
No, uskovaisten kanssa ei kannata edes antautua väittelyyn.
Tässä tapauksessa diagnoosi on taloususkonto.
Herkuttelen nimittäin ajatuksella, että Liberan Heikki Pursiainen olisi kirjoittanut rakentavan vastineen listaamalla Saarikiven puheesta ne asiat, joista on samaa mieltä ja antaen parannusehdotuksensa niihin kohtii, joista oli eri mieltä. Eikö se olisi ollut jotain? Uutta ja ihmeellistä? Nyt hän mielestäni tyytyi laittamaan sanoja Saarikiven suuhun – mikä on mielestäni epätaito (tai antitaito) kun on kyseessä koulutettu ihminen. Riittäisikö ihmisen kyky keskusteluun ilman nokittelua? Keillä riittää keillä ei?
Jos ei Pursiainen saanut rakentavaa vastinetta aikaan, alan herkutella ajatuksella, että Saarikivi olisi kirjoittanut rakentavan vastineen puolestaan Pursiaiselle, eli listannut asiat, joista on samaa mieltä ja esittänyt parannus- ja jatkoehdotukset niihin, joista oli eri mieltä! Eikö se vasta olisi ollut jotain?!! SE olisi ollut mieletöntä keskustelua 🙂 Egojen jättämistä sivuun, antaen asioiden laulaa. Nyt puolestaan Saarikivi vastineessaan oli henkilöönkäyvä ja kirjoitti – täysin Pursiainen kaltaisesti – mitä ajattelee Pursiaisen ajattelevan. Ja näinhän ei tulisi tehdä koskaan. Sanojen suuhun laittaminen on epätaito. Kun on kyse koulutetusta ihmisestä.
Kuka olisi se kirjoittaja, joka pystyisi jättämään henkilöytensä sivuun ja menemään taito edellä, näkemään henkilökohtaisuuksien tuolle puolen ja kirjoittamaan ilman nokittelua tavoitteenaan viedä asioita eteenpäin?
Ja kysehän voi olla siitäkin, että taitava kynäilijä ja ajattelija osaisi kirjoituksessaan jättää toisen ihmisen egon rauhaan ja keskittymään asioihin ja asioiden routimisiin, ilman henkilöönkäyvää osoittelua. Taitava ajattelija osaa varmasti ainakin erottaa nämä kaksi toisistaan. Nyt Pursiaisen kirjoituksessaan sekoittaa ne kaksi mitä sulavimmalla tavalla.
Se on hieman samanmoista kuin lapset, jotka hiekkalaatikolla leikkiessään osoittavat innokkaasti ”se oli toi” tai ”toi teki sitä” ja naama kyseenalaisesti väärällään. Saatteko mielikuvan mieleenne?
Mielipiteitä kyllä maailmaan mahtuu, kunpa joku osaisi siinä välissä puhua asioistakin. Asioidentilan edistämisestä puhumattakaan.
”Jokaisen julkisten menojen käyttökohteen täytyy pystyä oikeuttamaan itsensä verrattuna kaikkiin vaihtoehtoisiin käyttökohteisiin.”
Myös jokaisen tuotetun tuotteen tai palvelun pitää pystyä oikeuttamaan itsensä verrattuna kaikkiin vaihtoehtoisiin tuotteisiin ja palveluihin. Eikö niin? Ja tätä keskustelua ei mielestäni Suomessa käydä juurikaan.
Tuottaminen vain tuottamisen vuoksi on kestämätöntä ja siitähän tässä on kyse. Eikö olekin?
Otan kantaa vain ensimmäiseen niistä monista kohdista, jotka tökkäsivät ikävästi silmään.
Pursiainen kirjoittaa:
”Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät.”
Ymmärrän tuon niin, että tärkeiksi asioiksi luetaan kaikki materia, jota voi saavuttaa jo aiemmin saavutettujen lisäksi. On kuitenkin yleisinhimillinen, ja yleisesti tunnustettu seikka, että kaikkein tärkeintä ihmiselle ovat aineettomat asiat, kuten perhe, lapset, terveys, ystävyyssuhteet ja kenties omat intohimot tai inspiraatiot, joita haluaa toteuttaa. Todella tärkeää on myös tyydyttävät elinolosuhteet, eli ravinto ja suoja, eli asunto ja vaatteet.
Tällä jaolla kaikki sen jälkeen tuleva on mukavuutta, tai elämisen helppoutta, lisäävää bonusta. Pursiaiselta lainaamani lause kertoo kuluttavasta materialismista, jossa tavaran tavoittelulla uskotaan olevan joku itseisarvo, ja jonka uskotaan lisäävän onnellisuutta.
Sitä se ei tee, mutta se tuhoaa maapallon rajallisia resursseja. ”Tärkeät asiat” on jokaisen määriteltävä uudelleen menemällä itseensä ja tunnustamalla rehellisesti mitä ilman ei voi elää, ja mitä ilman voi. Muuten tämä planeetta ei vain kestä.
Eikö elämisen mielekkyys todellakaan löydy muka muualta kuin aina vain uusien tavaroiden hankkimisesta?
Et tainnut lukea tekstiä lainaustasi enempää. Mielestäni kirjoituksessa tuli täysin selväksi että tärkeät asiat voivat olla kaikkea muutakin kuin materiaa.
Tunnustan lukeneeni hieman ns. loikkien, mutta. Nyt kun kuroin aukot umpeen, niin luin sieltä myös viestin että nuo asiat saavutetaan materiaaliseen kulutukseen perustuvan talouden kasvun kautta, tai myötä.
Vihervasemmisto unohtaa asioiden laadullisen parantumisen, ts. sama asia voidaan saada vähemmällä materian ja energian käytöllä. Se näkyy kuitenkin bruttokansantuotteessa, esim. ohjelmistoviennissä. Kasvu ei siis automaattisesti tarkoita materian lisäkäyttöä. Aivan kuin ei olisi huomattu, että ilma on puhtaampaa, vedet ovat puhtaampia ja maaperä on puhtaampi kuin 30 vuotta sitten. Samaa laulua lauletaan, koska oma toimeentulo on siitä kiinni. Suuri osa vihervasemmistostahan saa elantonsa ympäristötarkastajina ym. byrokraatteina.
Tummanharmaa viittaa kai talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun irtikytkentään tai ns. absoluuttiseen irtikytkentään. Tiedoksi, että absoluuttista irtikytkentää ei ole osoitettu tapahtuneen missään, kun mukaan lasketaan tuontitavaroiden ympäristökuorma. Kannattaa lukea aiheesta esim. Sitran tuore raportti
http://www.sitra.fi/artikkelit/voiko-talous-kasvaa-samalla-kun-ymparistovaikutukset-vahenevat
Suomen ympäristön tilan osittainen parantuminen viime vuosikymmeninä johtuu merkittävissä määrin siitä, että olemme ulkoistaneet valmistavan teollisuuden ja sen ympäristöhaitat Aasiaan.
”…toivoisin sen sijaan, että maailman ihmiset kohtaisivat toisiaan ystävinä, kauppakumppaneina, rakastajina, maahanmuuttajina ja naapureina. Toivoisin, että ihmiset liikkuisivat, sekoittaisivat kulttuureja, vaihtaisivat kieltä ja kulttuuria kuin paitaa, hytkyisivät jumputuksen tahdissa ja vähät välittäisivät perinteiden ja kulttuurin vaalijoiden paheksunnasta tai yhtenäiskulttuurista.”
Mutta tämähän juuri oli myös Saarikiven uudenvuodenpuheen pointti! Solidaarisuus.
Miten voi olla, että luemme asiat näin eri tavoin?
Ymmärrän asian niin, että molemmat kirjoittavat haluavat pohjimmiltaan samaa, mutta toinen haluaa sitä maksimaalisen talouskasvun myötä eikä näe sitä mahdolliseksi vielä ja toinen ymmärtää, että se olisi mahdollista jo nyt.
Kuinka moni näkee asian samoin?
Ei aivan samaa, sillä siinä missä Saarikivi kunnioittaa perinteitä ja pitää kaikkia uskontoja uskontoina, niin Pursiainen pakkosyöttää ahdasmielistä vasemmistolibaralismiansa, molemmat kuitenkin maksattaisivat oikeudenmukaisuusperversionsa vähiin käyvillä nettomaksajilla. Menossa kahden sosialistin taisto, natsionalismi versus internatsionalismi.
Heh, näinkö se on? Olen tainnut pudota kärryiltä 🙂 enkä enää tajua mitä nämä herrat tarkoittavat. Kiistelevätkö he mielestäsi keinoista vai päämääristä, vaiko molemmista?
Mutta eikö totuus kuitenkin ole, että maailmassa olisi materiaalista rikkautta ja vaurautta jo tälläkin hetkellä takaamaan hyvä elintaso, ravinto ja vapaa-ajan mahdollisuudet jokaiselle – jos vauraus siis vaan jakautuisi tasaisemmin, tasapuolisemmin? Ja osa tahoista ei halua, että edes vaurauden mahdollisuus annettaisiin tasapuolisesti jokaiselle tavoiteltavaksi.
Kunpa älyllistä vaurauttakin saataisiin jakautumaan maailmassa tasaisemmin..
En usko että Pohjois-Amerikan intiaanit osaavat arvostaa kovin korkealle Euroopasta saapuneita kulttuurinrikastuttajia. Kas kun rikastuttamisen seurauksena heidän perinteiset elinkeinonsa tuhottiin, maat anastettiin, anastusta vastaan nousseet tapettiin, loput suljettiin reservaatteihin nääntymään nälkään. Ilman Pursiaislaista kulttuurin rikastuttamista voi olla että intiaanit metsästäisivät edelleen puhveleita, mutta todennäköisempää on se, että muistuttaisivat elintavoiltaan arabeja öljymiljoonineen.
Maailman materiaalista rikkautta ei ole mahdollista jakaa niin, että se riittäisi kunkin kokemaan tarpeeseen. Ruoan tuotannon helpottuminen on aina lisännyt maailman väkimäärää, koska mikään ei rajoita väkimäärää tehokkaammin, kuin ravinnon saannin rajallisuus, paitsi sterilointi ja omahyväisyys. Eurooppalaiset ovatkin ryhtyneet vähentämään syntyvyyttä kotiseudullaan, joka avaa tietä itseisarvoiselle maahanmuutolle ja Pursiaislaiselle kulttuurin rikastuttamiselle ja loppujen lopuksi maahantunkeutujien ja kantaväestön välisiin konflikteihin sekä pahimmassa tapauksessa aktiivisiin sotatoimiin
Ahneus on todellakin ongelma, esimerkiksi Suomessa saamelaisten oikeus maahansa kiistetään etelän sosialistien toimesta aktiivisesti, jolla viedään saamelaisilta oikeus tavoitella synnyinseutunsa resurssien avulla vaurautta.
Eri keinot johtavat myös eri lopputulokseen. Kun sosialistit kiistelevät keskenään, silloin kiistellään siitä kaikkein raadollisimmasta, vallasta ja siitä, miten siihen päästään.
Muutos ei aina edellytä sitä, että pitäisi tehdä enemmän ja paremmin, vaan se voi tarkoittaa myös sitä, että lakataan tekemästä sellaisia asioita, jotka ovat haitallisia tai hyödyttömiä hyvinvoinnille.
Kehitys ja kasvu voivat olla myös sitä, että lakataan tekemästä haitallisia asioita. Ei vain enemmän ja nopeammin, vaan joskus vähemmän mutta paremmin. Kiire on yksi älyttömimmistä tekosyistä tehdä asiat huonosti.
Mahtaakohan Heikki Pursiainen tarkoittaa, että kulttuurista rikkautta, hyvinvointia, mielekästä yhdessäoloa, henkistä varautta jne ei ole ollut ennen nykyisenlaisen rahatalouden syntymistä? Eli että kyseisiä asioita ei voisi olla ilman taloudellista ja materiaalista nousua?
Ohhoh, jos näin on.
Kaikkien asioiden ei tarvitse kiertää rahan generoinnin kautta. Eihän ihmisen tarvitse syödäkään päivä päivältä enemmän hamaan tappiin asti vaan vain juuri sopivasti saadakseen tarpeellisen määrän energiaa joka päivä. Jatkuva kasvu tarkoittaa että syömme päivä päivältä enemmän.
Tarvitseeko maailman valtioiden tuottaa kymmen- ellei satakertaisesti nykyistä enemmän ruokaa, viljaa ja elintarvikkeita, että maailmassa kaikki saisivat syödäkseen? Olisiko Pursiaisen mielestä ruuantuotannon maksimaalinen kasvu ratkaisu aliravitsemukseen eri puolilla maailmaa?
”Yksi osa kasvua ovat lisääntyneet tavaroiden ja palveluiden kulutusmahdollisuudet. Mutta kasvua on myös lisääntynyt mahdollisuus nauttia vapaasta yhdessäolosta perheen kanssa, taide-elämyksistä, luonnosta tai sivistyksestä. Minulla on aivan toisenlaiset mahdollisuudet tähän kuin isoisovanhemmillani. Sitä on kasvu. ”
Määrittelykysymys, mielestäni. Minä kutsuisin noita asioita kehitykseksi, en kasvuksi.
VMP. Suosittelen kirjoittajaa tutustumaan hieman argumentaatio virheisiin. Tämä Pursiaisen kirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten niitä pääsee vahingossa(?) lipsumaan paljon mukaan tekstiin. Ad hominem, olkiukko, ja kaikki muut klassikot löytyvät tästä tekstistä, joka olisi ollut varsin ansiokas dialogi osa, jos kirjoittaja olisi lukenut tekstinsä ennen julkaisua ja poistanut siitä kaikki nuo virheet. Tässä ”väittelyssä” Saarikivi kyllä vetää pisteet kotiin 100-0.
Kysytään sitten sinultakin, parahin Jukka, esimerkkejä ad hominem -argumentaatiosta. Tätä keskustelua muuten käydään tuolla Saarikiven vastineen kommenttikentässä.
Ihan ok kirjoitus Pursuaiselta, mutta valitettavasti hänen Saarikiven kirjoitukseen kohdistamansa kritiikki menee suurimmalta osalta ohitse kohteesta, sillä ne ovat lähinnä hänen itsensä rakentamien olkinukkejen kaatamista ja osa menee jopa ad hominem -tasoiseksi, jota Pursiaisen pitäisi hieman hävetä.
Taisi Pursiaisella jäädä Saarikiven pakinatyyppisen puheen humoristisuus täysin ymmärtämättä. Ei kaikkea tarvitse ottaa aina niin tosissaan. Ehkä väärinymmärrys oli tahallista. Kyseessähän ei ollut mikään talouspoliittinen analyysi, vaan kansakunnan herättely tietystä tarkoituksellisen poleemisesta vinkkelistä. Mielestäni Saarikivi on kyllä kirjoittanut paremminkin. Tätä purkausta olisi voinut karsia napsaisemalla alusta puolet pois. Loppu oli hyvä.
Huonosti kirjoitti Saaarikivi, koska siihen jäi minusta liikaa avoimia (milläs sen mittaat) asioita.
Vastaavasti oli Pursiaisen teksti kirjoitettu ja jäsennelty hyvin mutta yksipuolisesti paneutuen.
Molempien vuodatukset on hyvin ymmärrettäviä, kun ajattelen heidän ammattiaan (jostain heidän palkkansa ja verotulonsa on saatava) sekä että he edustavat 10% suomalaisten ansion mukaista kärkeä.
Molemmat unohtavat meidän ison ongelman ”työttömyyden”, joka lienee todellisuudessa puoli miljoonaa
(mukaan luettuna erilaiset vammaiset kuten työelämästä ulkopuolelle potkitut).
Kumpikin puhuu koulutuksen puolesta, mutta kumpikaan ei uskalla kirjoittaa edes ”aluetta”, jossa koulutus tai yliopistotason tutkimuksen painopiste tulisi olla. Tutkimuksia ja niiden soveltamista tehdään ympäri maailmaa toisistaan riippumatta ja tietämättä. Suomessakin yliopistojen, korkeakoulujen välinen koordinaation ja yhteistyön puutteen on yliopistojen rehtorit epäsuorasti tunnustaneet – entä Eu:n tai pohjoismaiden tasolla.
Vanhat tutkitut pyörät aina vaan tutkitaan uudestaan eri opinnäytteinä. Hyvä että edes joku plagioi
ennestään tehdyn tutkimuksen – valitettavasti siitä rangaistaan.
Meilläkin on tapahtunut siten, että parempiosainen 10% saa pidemmät lenkit perheen parissa ja loppu
90% kävelee lyhyempiä lenkkejä – tai ainakin huonommissa kengissä. Tämä sama trendi on ollut pitkään kansainvälisestikin ja sille ei todellakaan ole kerrottu vaihtoehtoa. Vauhti vaan kiihtyy kun ”kehittyneiden valtioiden” elintaso paranee pienellä porukalla ja köyhyysrajan alapuolella olevien määrä sen kun kasvaa. Suomalaiset littaantuneet kengät on iso juttu siellä ja alkuasukkaat pääsevät kävelemään pitempään perheidensä kanssa, jos sellaiset saavat.
Tämä meidän osuutemme on siis pisara valtamerestä ja ei meillä ole mitään syytä estää ”kehittyviä” valtioita saavuttaa elintasonsa parannus, tulee siitä luonnon tuho tai ei. Paremmin sanottuna emme siihen kykene.
Mutta näinhän kinastelevat poliitikotkin ja eduskunnan täysistunnot on oiva vaihtoehto tv:n muille tosisarjoille. Nämä blogi kirjoitukset oli pitkästä aikaa viihdyttäviä ja toivon samalaista irtiottamista hyvin palkatuilta isänniltä (miksei myös emänniltä) myös jatkossa. Kiitos isännille.
Miksi kielentutkijan pitää ansaita palkkansa kirjoittamalla mututuntumalla yhteiskunnallisista asioista? Luulisi, että pitää tehdä kielentutkimusta ja opetusta palkan eteen. Toki saa kirjoitella, mitä haluaa, mutta miten liittyy varsinaiseen työhön?
Yritätkö siis sanoa, että Pursiaisen ajatusleikit olisivat jotain muuta kuin mututuntumaa?
Pursiaisen argumentaatio on pelkkää henkilöön menevää yläluokkaista koulukiusaamista. Informaatioarvo on nolla jatkuvasta asiasta poikkeamisten vuoksi. Toivottavasti meidän veronmaksajien rahoja ei mene tällaisten äidinkielennäytteiden tuottamiseen, mitää taloudellistakaan arvoa tällä ei siis ole.
Heikki Pursiainenkin tarvitsee vain 3 asiaa,
1.Tietoisuus
2.Tietoisuus
3.Tietoisuus
Sen jälkeen hän ilmoittaisi AINA myös kolikon toisen puolen.
Esimerkkinä,
1.Yrityksen ainoa päätehtävä on tehdä voittoa omistajilleen. Ok!
Kolikon toinen puoli,
2.Yksittäisen palkkatyöntekijän ainoa päätehtävä on itselleen ja läheisilleen palkkatyössään on tehdä sitä mahdollisimman vähän suhteessa kokoajan suuremmalla palkalla ja paremmilla eduilla. Ok myös!
Pursiaisella tyylitaju petti. Häneltä taisi jäädä ymmärtämättäettä, että Saarikiven teksti oli ”saarna” samaan tapaan kuin taiteilijan joulusaarna jouluaattona radio yle ykkösessä. Lennokasta ja subjektiivista, vähän paatosta herättäjäksi -pakina niin kuin täällä on jo sanottu. Luin Pursiaisen tekstin ensin ja luulin tulleen seuraamaan taloustieellistä ”keskustelua” ( välttämätöntä pistää tuo lainausmerkkeihin, siinä määrin haukkuvaa oli Pursiaisen teksti. Aika agressivistä henkilöön menevää.) Eli herra tohtori Pursiainen hukkasi viestin ja sitä myötä hänen lukijansakin . Saarikivi kirjoitti mielestäni että meillä pitäisi olla muitakin arvoja yhteiskunnan päämääränä kuin talous. Tästä voi varmaan keskustella.
Käsittämätön mulkero. Isäs varmaan häpeää sua.