Jörn Donner pohtii Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa vanhan ihmisen arvoa. Donner kysyy, mitä hyötyä vanhuksista, mukaanluettuna hänestä itsestään, on. Hän miettii, pitäisikö yhteiskunnan kustantaa vanhusten aiheuttamat miljardien kustannukset. Mielenkiintoisten, esimerkiksi omaa työkykyään koskevien pohdintojen jälkeen hän toteaa, että pitäisi.
Kirjoitus on lukemisen arvoinen. Siinä käsitellään monia kiinnostavia vanhuuteen yleisesti ja Donneriin erityisesti liittyviä teemoja. Donnerin tarkoituksena ei luonnollisestikaan ole vanhustenhoidon taloudellinen arviointi, vaan laajempi pohdinta. Silti, kirjoitus poikkeaa paikoitellen taloudellisen ajattelun valtavirrasta. Siksi on ehkä kiinnostavaa tuoda esille se, miten Donnerin teeemoja voidaan pohtia taloustieteen näkökulmasta.
Tärkein ero taloustieteen ja Donnerin näkökulmissa näkyy jo peruskysymyksessä. Donner näyttää kysyvän, mitä hyötyä hänestä tai muista vanhuksista on meille muille. Taloustieteen näkökulmasta tämä ei ole ollenkaan ensisijainen kysymys.
Sen sijaan taloustieteilijän mielestä tärkeimmät kysymykset liittyvät vanhusten omaan hyvinvointiin. Merkittävin vanhusten hoitamisesta saatava taloudellinen hyöty on vanhusten oman hyvinvoinnin lisääntyminen. Vanhukset, kuten kaikki muutkin ihmiset, nähdään taloustieteessä päämäärinä itsessään. Vanhuksia ei hoideta sen takia, että heistä on hyötyä muille, vaan heidän itsensä vuoksi.
Taloustiede soveltaa samaa humanistista näkökulmaa yleisesti. On paitsi huonoa taloudellista ajattelua, myös aika lailla epämiellyttävää arvioida ihmisiä sen mukaan, mitä hyötyä heistä on muille.
Vanhusten hoitamiseen liittyy kyllä monia hankalia taloudellisia kysymyksiä. Vanhustenhoito kilpailee niukoista voimavaroista muiden hyvien asioiden kanssa. Siksi täytyy päättää, kuinka suuri osa julkisista varoista käytetään vanhustenhoitoon ja kuinka suuri osa vaikkapa kouluihin ja päiväkoteihin. Samoin on mietittävä missä määrin vanhusten täytyy käyttää omaa varallisuutaan hoidon kustannuksiin.
Donner on siis oikeassa siinä, että vanhusten hoitamiseen käytetyt miljardit täytyy perustella. Mutta keskeistä on pohtia muiden maksamien kustannusten suuruutta saavutettavaan vanhusten hyvinvoinnin lisääntymiseen. Tärkeää ei siis tässäkään ole se, onko vanhuksista hyötyä muille.
Voimavarojen, kuten veromiljardien jako vanhustenhoidon ja muiden hyvien asioiden välillä on suureksi osaksi arvovalinta. Tehdyt päätökset vaikuttavat hyvinvoinnin jakautumiseen eri ihmisten, esimerkiksi vanhojen ja nuorten välillä. On arvokysymys, miten eri ihmisten tai väestöryhmien hyvinvointia halutaan painottaa päätöksenteossa.
Taloustiede ei siis voi suoraan kertoa, miten paljon vanhustenhoitoon pitää käyttää voimavaroja. Taloustiede mahdollistaa kuitenkin sen, että arvoihin perustuva politiikka-arviointi voidaan tehdä järjestelmällisesti. Karkeasti, kun kerrot taloustieteilijälle millaista tulon- tai hyvinvoinnin jakoa kannatat, niin hän kertoo sinulle, millaista vanhuspolitiikkaa sinun pitää kannattaa.
Vanhusten määrän lisääntyessä keskustelu näistä arvokysymyksistä on entistä tärkeämpää. Donnerin kirjoitus vanhuudesta on harvinaisen kiinnostava kannanotto. Mutta taloudellisessa ajattelussa on syytä olla tarkkana.
Vanhustenhoidon taloudelliset hyödyt eivät ensisijaisesti riipu siitä, kuinka paljon vanhuksista on hyötyä meille muille. Vanhustenhoito on vanhuksia varten.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
8 kommenttia artikkeliin Jörn Donner ja vanhustenhoidon taloudelliset hyödyt
Jos taloustiede näkee ihmisissä itsessään arvoa, tuottamaton vanhus joka ei käy enää töissä eikä omalla työllään kontribuoi talouskasvuun voidaan nähdä yhtä arvokkaana kuin työtön joka ei käy töissä. Tällöin taloustiede näkisi molempien ihmisryhmän olemassaolon arvokkaana, ja haluaisi ottaa käyttöön perustulon jolla näiden ihmisryhmien hyvinvointia voidaan kasvattaa.
Ongelma huomiossasi on, että jätät huomioimatta kolikon kääntöpuolen. Siinä missä varainsiirto vanhukselle tuottaa kyseiselle vanhukselle hyvinvointia, se samalla suoraan vähentää maksajan hyvinvointia, epäsuorista taloudellisista vaikutuksista puhumattakaan.
Ei kai kukaan järjellinen ihminen väitä, että kukaan arvioisi työttömän ihmisen arvottomaksi. Kyse on yhteiskunnan tarjoamista kannustimista erilaisiin aktiviteetteihin. Työttömien suhteen monet ovat sitä mieltä, että yhteiskunnan tarjoamat kannustimet voisivat olla erilaiset. Vanhat ovat vanhoja vaikka yhteiskunta yrittäisi tarjota kannustimia ei-vanhuuteen.
Paljon tärkeämpi näkökulma on se, että Donnerin ajatusleikit johtavat totalitarismiin. Jos vanhuksia arvioidaan sen mukaan, kuinka paljon hyötyä he tuottavat muille, niin lienee johdonmukaista arvioida kaikkia ihmisiä samalla perusteella. Kun tähän päästään, niin poliittinen eliitti voi eliminoida kaikki huonoksi katsomansa ihmiset; alkuun päästään kun otetaan todesta kaikkien paheksujien ja loukkaantujien mielipiteet muiden ihmisten lainmukaisesta käyttäytymisestä.
Dubnerin ja Levittin kirjassa “SuperFreakonomics” kerrotaan, että terveydenhoidon kustannuksista hyvin merkittävä osa (puolet?) kohdistuu ihmisen elämän kolmeen viimeiseen vuoteen. Tässä näyttää olevan ongelma resurssien allokoinnissa, joka johtuu monista talouden ilmiöistä ja mm. päätöksenteon mekanismeista. Mitä sanottavaa taloustieteellä on tähän?
Dubner ja Levitt ovat myös kertoneet kaikenlaista muutakin kirjojen myyntiä mahtavasti avittavaa asiaa, mutta taloustieteelle täysin epäolennaista, joten olen aina hieman skeptinen näiden nimien suhteen. Onko tuo väite empiirisesti todennettu muissakin lähteissä (vaikkapa taloustieteen top 30 -julkaisut ja top field journalit) kuin heidän omissa cute-o-nomics kirjoissaan? Kuulostaa varsin kovalta väitteeltä nimittäin.
Oikeassa liberalismissa valtion ei kuuluu hoitaa vanhuksia eikä mitään muutakaan.
Vanhustenhuoltoa voi pohdiskella (ja pitääkin), mutta onneksi sitä on jo pohdiskeltu – virankin puolesta. Vanhusten oikeudet ja velvollisuudet on säädetty laeissa ja asetuksissa niin kuin muidenkin kansalaisten.
Eri asia on sitten se, miten kukin kansalainen terveydestään ja sairaanhoidostaan huolehtii: Herran haltuun ja viranomaisten huomaan, vai omin toimin ja yksityisin vakuutuksin? Tai jotakin siltä väliltä.
Ei kai nyt vanhuus ole ihan tuollaista kuin Helsingin keskustassa? Degenroitunutta, aneemista, voimatonta ja rappeutunutta?
Muutin 10 vuotta sitten Helsingistä syvälle maaseudulle, n. 45 km rautatientorilta. Hämmästyin kun huomasin, että vanhatkin ihmiset ovat työnsyrjässä kiinni. Työtä tehdään 70-, 80-vuotiaiksi ja vanhemmiksi. Eikä kyse ole maanviljelijöistä vaan yrittäjistä… Arvo tuntuu kasvavan suorassa mittasuhteessa ikään.
Ihmettelen vähän näitä mussutuksia, jotka tehdään ilmeisesti jonkinlaisessa pienessä kuplassa.
Ei mulla muuta.