”Liitymme, jos tilanne muuttuu vakavaksi”

Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin viimeinen kirjoitus.

Perinteisestä puolustusnäkökulmasta katsottuna Itämeren alueen ja erityisesti Pohjoismaiden sekä Baltian maiden turvallisuuden takaamisen pitäisi olla itsestäänselvyys. Kun Puola, Liettua, Latvia ja Viro liittyivät EU:hun, Itämerestä tuli käytännössä EU:n sisäjärvi – strateginen alue, jonka keskellä on suuri vesistö.

Kyseinen vesistö ulottuu Saksasta arktiselle alueelle ja Vilnasta Osloon. Pohjoismaiden ja Baltian Nato-jäsenyys tarjoaisi siis tarvittavaa ”puolustussyvyyttä” alueen turvaamiseen. Toisaalta Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta reunustavat tällä hetkellä vain kapea läntinen Nato-kaistale Norjassa ja Tanskassa sekä hiukan leveämpi itäinen alue Virossa, Latviassa ja Liettuassa, eikä tilanteeseen ole näköpiirissä muutosta. Jos Pohjois-Eurooppa olisi puolustusliiton jäsen, muodostaisi koko Itämeren alue yhtenäisen kokonaisuuden ja Naton perussopimuksen 5. artikla suojaisi sekä Ruotsia että Suomea. Silloin ei tarvitsisi pohtia, mitä Gotlannille tehdään, tai huolehtia valepommituksista saati vieraan vallan suorittamista hyökkäysharjoituksista, sillä ne saataisiin pysäytettyä jo kauan ennen Ruotsin ilmatilaa.

Tämä ilmeisen järkevä alueellinen turvallisuusarkkitehtuuri ei kuitenkaan tule toteutumaan. Ruotsi ja Suomi eivät halua tai niiltä puuttuu poliittista tahtoa liittyä Natoon, ainakin toistaiseksi. Molemmilla on omat syynsä, mutta lopputulos on sama. Ruotsi vetoaa pitkään, kaksi vuosisataa kestäneeseen perinteeseensä pysyä puolueettomana. Suomessa puolueettomuuden ajatus ei ole aivan yhtä kirkas, mutta yleinen kanta molemmissa maissa on voimakkaasti Nato-jäsenyyttä vastaan. Puolueettomuutta eli toisin sanoen sitä politiikkaa, joka on palvellut Suomea ja Ruotsia vuodesta 1945 aina tähän päivään saakka, pidetään parhaana tapana jatkaa.

Lisäksi kaikilla mailla (paitsi Georgialla ja Ukrainalla) on oikeus omiin turvallisuusjärjestelyihinsä.

Asia ei kuitenkaan ole aivan mutkaton. Voidaan miettiä, kuinka puolueeton Ruotsi oli toisessa maailmansodassa, kun se antoi Saksan järjestää huoltokuljetuksia alueensa läpi Saksan liittolaiselle Suomelle. Tuoreempi esimerkki on Ruotsin tiivis joskin salassa pidetty Nato-yhteistyö pääministeri Olof Palmen kaudella, jolloin Ruotsi myös salaa nautti Yhdysvaltain myöntämistä turvatakuista. Tämä on melko erikoista puolueettomuutta.

Suomen poliittinen eliitti puolestaan on vahvistanut, että maan liityttyä EU:hun sitä ei enää voida pitää puolueettomana.  Tämän logiikan mukaan Suomi oli siis ”liittynyt osaksi länttä”. Kaksi muuta puolueetonta EU-jäsenvaltiota, Irlanti ja Itävalta, eivät sen sijaan koe jäsenyyden uhkaavan puolueettomuuttaan. Siten puolueettomuus onkin katsojan silmässä.

Lyhyesti Naton historiasta

Jotta voitaisiin paremmin ymmärtää tilannetta, jossa nyt vuonna 2018 ollaan, on katsottava lähes 30 vuoden takaiseen maailmaan ja kylmän sodan päättymiseen. Se paljastaa, miten erilaisia polkuja Suomi ja Ruotsi ovat kulkeneet päätyäkseen molemmat kieltäytymään Natoon liittymisestä.

Kylmä sota, joka päättyi jossain vuosien 1989 ja 1991 välissä puolitoista sukupolvea sitten, ei onneksi koskaan lämmennyt todelliseksi sodaksi saakka. Sen sijaan se päättyi vaivaiseen inahdukseen. Neuvostoblokki ja sen jäsenet valitsivat oman tiensä kohti demokratiaa, joskin useimmissa tapauksissa valitettavasti jotakin muuta. Itäblokki hajosi Varsovan liiton hajoamisen myötä. Sittemmin 13 maata, joista suurin osa oli aiemmin kuulunut Varsovan liittoon, on päättänyt liittyä Natoon, joka on säilyttänyt ydinajatuksenaan yhteisen turvallisuuden. Tätä ajatusta tukee 5. artikla eli Naton perussopimuksen keskinäistä puolustusapua koskeva lauseke, jonka mukaan hyökkäys yhtä liittolaista vastaan on hyökkäys niitä kaikkia vastaan. Nämä maat liittyivät Natoon, sillä – myönsivät ne sitä tai eivät – ne eivät vanhojen jäsenvaltioiden tavoin olleet vakuuttuneita, että niiden itäinen naapuri pysyisi yhtä hyväntahtoisena kuin se oli 1990-luvun alkupuolella. Kyseiset maat nimittäin tuntevat oman historiansa.

Tästä huolimatta 1990-luvulla ja ainakin vuoteen 2008 asti Nato ei osoittanut kiinnostusta Venäjää kohtaan, vaikka monet entiset kommunistiset valtiot, jotka vuodesta 1999 alkaen olivat liittyneet jäseniksi, ilmaisivat huolensa asiasta. Nämä huolenilmaisut lakaistiin itse asiassa pääosin sivuun. Vuonna 1993 Yhdysvaltain senaattori Richard Lugar esitti kuuluisan lausahduksensa, että Naton on muututtava kohtaamaan uusia uhkia, jotta sillä olisi tulevaisuus. NATO säilyi, eikä sen tarkoituksena ollut enää puolustautuminen Neuvostoliiton (tai tuolloin jo Venäjän) mahdollista hyökkäystä vastaan, vaan toimiminen kollektiivisena turvallisuuselimenä, jonka jäsenten kohtaamat uhat tulivatkin nyt uudelta suunnalta eivätkä liittyneet enää Naton alkuperäiseen olemassaolon tarkoitukseen. Al-Qaidan iskut Pentagoniin ja New Yorkin kaksoistorneihin vuonna 2001 sekä Yhdysvaltain turvautuminen Naton perussopimuksen 5. artiklaan saivat Lugarin ennusteen vaikuttamaan kaukonäköiseltä.

Aikanaan uusi suunta tuntui hyvältä ja näytti tarjoavan Natolle tavan kehittää jäykkää, vain jäseniinsä keskittynyttä toimintaansa. Useat Natoon kuulumattomat valtiot, mukaan lukien viisi nykyistä NATO-maata Viro, Latvia, Liettua, Bulgaria ja Romania, jotka tuolloin vielä odottivat jäsenyyttä MAP-ohjelmassa (Membership Action Plan), sekä rauhankumppanuusmaat Suomi, Ruotsi ja Georgia antoivat joukkojaan Naton johtamaan (mutta ei 5. artiklan mukaiseen) kansainvälisten ISAF-turvallisuusjoukkojen operaatioon Afganistanissa.

Itämeren valtioista Puola liittyi Natoon vuonna 1999 Helmut Kohlin johtaman Saksan vahvalla tuella (Kohlin johdolla Saksa myös vastusti voimakkaasti Baltian maiden Nato- ja EU-jäsenyyttä). Clintonin ja myöhemmin Bushin hallinnot puolestaan tukivat Viron, Latvian ja Liettuan pyrkimyksiä ja loivat liittymisprosessia varten toimintasuunnitelman (MAP). Tosiasiassa kaikki eri osapuolet kuitenkin suhtautuivat tähän toimintasuunnitelmaan kuin jarruna liittymishaluisten Baltian maiden pyrkimyksille. Lisäksi se nähtiin keinona vakuuttaa vastahankaisille saksalaisille, ranskalaisille, briteille ja muille, jotka pelkäsivät astua Venäjän varpaille, että liittyminen veisi aikaa.  Toivottiin, että kenties Venäjän demokratiakehitys jatkuisi, jolloin tarve ottaa Baltian maat Naton huomaan poistuisi. MAP-prosessin vaatiminen erotti tämän laajentumiskierroksen kaikista aiemmista laajentumisista, sillä se asetti maille tietyt kriteerit, jotka niiden oli täytettävä voidakseen liittyä sotilasliittoon. Ennen vuotta 2004 liittyneiden maiden ei ollut tarvinnut käydä läpi MAP-prosessia ennen liittymistään. Sittemmin kaikkien uusien jäsenten – Romanian, Bulgarian, Albanian, Slovakian, Slovenian, Kroatian ja Montenegron – on täytynyt käydä läpi säännölliset arvioinnit, joissa tarkastellaan niiden Nato-kelpoisuutta.

Huomion arvoista on, että MAP muutti Naton jäsenyysvaatimuksia ja siitä tuli jäsenyyttä tavoittelevien maiden uusi tavoite. Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008 Saksa ja muut vanhat Nato-maat vaativat, että Georgian ja Ukrainan jäsenhakemukset tulee hylätä (tuolloin Vladimir Putin, Suomen pääministerin Viro-lausuntoa mukaillen, ilmaisi George Bushille, ettei Ukraina ”ole edes oikea valtio”). Naton kyvyttömyys tarjota mahdollisuutta edes jäsenyyden ensivaiheeseen vaikutti eittämättä Venäjään, joka tulkitsi hylkäyksen tarkoittavan, että Nato pesee kätensä näiden hakijamaiden kohtalosta. Nämä vaikutukset näkyivät lähes vuosikymmenen ajan aina nykypäivään saakka, erityisesti Ukrainassa vuonna 2014.

Ennen kuin Venäjä elokuussa 2008 miehitti Georgian, eivät vanhat Nato-jäsenet suhtautuneet vakavasti Venäjän vihamieliseen käyttäytymiseen itäeurooppalaisia liittolaisia kohtaan eivätkä välttämättä vielä miehityksen jälkeenkään. Voidaan kenties sanoa, että niiden suhtautuminen muuttui vasta Krimin Venäjään liittämisen myötä vuonna 2014. Venäjän miehitettyä Georgian Nicolas Sarkozy, joka tuolloin johti Ranskaa sen EU-puheenjohtajakaudella, sekä EU:n ”rauhansuunnitelman” laatija asettivat venäläisjoukkojen vetäytymisen Georgian miehitetyiltä alueilta EU:n ja Venäjän laajan kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen (Partnership and Co-operation Agreement) jatkamisen ehdoksi. Kuukautta myöhemmin samainen presidentti Sarkozy runnoi läpi PCA-sopimuksen jatkamisen Venäjän kanssa todeten, että ”Luojan kiitos terve järki voitti”, kun kaikista sanktioista luovuttiin, vaikka venäläiset joukot olivat yhä Georgiassa ja rikkoivat näin Sarkozyn itse neuvottelemaa sopimusta. Kuvio ei ole poikkeuksellinen. Sarkozy kumartelee edelleen Venäjän presidentti Putinia, kuten tekivät myös Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder, Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi sekä monet vähemmän tunnetut hahmot, esimerkiksi Tšekin presidentti Miloš Zeman ja Suomen entinen pääministeri, joka nykyisin toimii Gazpromin Nord Stream II -kaasuputken lobbarina.

Lisäksi vuonna 2009 Baltian maille, toisin kuin muille Naton liittolaisille, ei ollut olemassa yksityiskohtaista valmiussuunnitelmaa, joka olisi määritellyt Nato-joukkojen vastareaktion siinä tapauksessa, että jokin näistä maista joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Saksa ja muut liittolaiset olivat viiden vuoden ajan toistuvasti torjuneet valmiussuunnitelmien laatimisen aina Baltian maiden liittymisestä lähtien, vaikka Venäjä oli vuotta aiemmin, huhti–toukokuussa 2007, suorittanut mittavia palvelunestohyökkäyksiä Viroon. Selvästi Nato-jäsenyyden laatu vaihteli maasta riippuen. Venäjä oli jo osoittanut olevansa valmis miehittämään naapurimaansa, mutta Nato päätti silti seurata EU:n esimerkkiä ja teeskennellä, ettei Venäjän ja Georgian välinen sota ollut muuttanut mitään. Lopulta vuonna 2011 Viro, Latvia ja Liettua onnistuivat kuitenkin saamaan itselleen valmiussuunnitelmat lukuisten vaatimustensa ja vastalauseidensa voimalla. Nato hyväksyi vastahakoisesti myös CCDCOE-tietoturvakeskuksen (Cyber Defense  Center of Excellence) perustamisen, osittain Viroa vastaan vuonna 2007 tehdyn tietoverkkohyökkäyksen vuoksi.

Ruotsi ja Suomi ovat säilyneet pitkälti näiden kylmän sodan jälkeisten kehityskulkujen ulkopuolella, mutta niiden lähestymistavat asiaan ovat olleet erilaiset. Useimmat keskustelut Ruotsin ja Suomen asenteista mahdollista Nato-jäsenyyttä kohtaan keskittyvät oikeutetusti yleiseen mielipiteeseen sekä poliitikkojen lausuntoihin. Silti on valaisevaa tarkastella näiden kahden maan reaktioita Baltian maiden pyrkimyksiin viimeisen 20 vuoden aikana.

Ruotsalaisten asenne on melko mutkaton: Ruotsi ei tällä hetkellä halua liittyä Natoon, mutta sillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Baltian maat liittyivät. Itse asiassa Baltian maiden itsenäisyys ja Naton myöhempi laajeneminen vain hälvensivät Ruotsin turvallisuushuolia. Neuvostoliiton romahdus ja venäläisjoukkojen vetäytyminen Baltian maista, mikä oli lähes yksinomaan Yhdysvaltojen ja Ruotsin aikaansaannosta, loivat valtavan puolustuksellisen edun Ruotsille. Noin 35 minuutin edun. Kun venäläisillä vielä oli lentotukikohdat Latviassa ja Saarenmaalla, Ruotsin varoitusaika Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen sattuessa oli korkeintaan 10 minuuttia. Venäjän nykyiset ilmavoimat sijaitsevat 300 kilometriä idempänä, joten Ruotsin ainoa huoli äkillisestä ilmaiskusta kohdistuu Kaliningradiin. Ja todellakin ainoat koneet, jotka pitkänäperjantaina vuonna 2013 riensivät torjumaan Venäjän valehyökkäystä Ruotsiin, olivat peräisin Naton ilmavalvonnasta, Liettuan Siauliaista. Ruotsin ilmavoimat olivat viettämässä vapaata. Samaan aikaan Venäjän johdon, diplomaattikunnan ja sotilasjohtajien lukuisat sanalliset uhkaukset ovat tyypillisesti epäonnistuneet tarkoituksessaan: asenteet Natoa kohtaan ovat muuttuneet entistä suopeammiksi, joskaan ne eivät aivan vielä muodosta enemmistöä.

Suomi sen sijaan on valinnut lähestymistavakseen olla sekaantumatta muiden asioihin, joskin se on myös toisinaan suoraan puuttunut Baltian maiden pyrkimyksiin. Suomi vältteli voimakkaasti osallistumasta painostukseen vetää venäläisjoukot Baltian maista, vaikka Venäjän lentotukikohtien sulkeutuminen 80 kilometrin päässä toikin merkittäviä turvallisuushyötyjä. Päinvastoin useat suomalaiset diplomaatit tekivät kaikkensa, jotta Baltian maiden Nato-jäsenyys ei toteutuisi. Pääministeri Alexander Stubb ja myöhemmin presidentti Sauli Niinistö ovat muodostaneet tässä poikkeuksen, samoin kuin entinen presidentti Martti Ahtisaari ja Suomen ulkopolitiikan parissa pitkään toiminut, nyt jo edesmennyt Max Jakobson. Molemmat olivat Baltian maiden sekä Suomen Nato-jäsenyyden kannalla, mutta kumpikaan ei ollut tuolloin vallassa.

Sen sijaan Baltian Nato-jäsenyyshalut koettiin uhaksi jopa siinä määrin, että eräs vanhempi diplomaattikunnan edustaja kehuskeli minulle (olin siihen aikaan ulkoministeri), kuinka hän oli järjestänyt asiat niin, että vuonna 1997 Viron Paldiskissa pidetyissä rauhankumppanuusharjoituksissa ei otettu esiin minkäänlaisia sotilaskalustoa eivätkä F-16-hävittäjät suorittaneet (puhtaasti symbolista) ylilentoaan. Kun otin asian puheeksi Suomen silloisen suurlähettilään kanssa, hänen alentuva vastauksensa oli, että ”se oli viisaasti toimittu”. Tällaisen suoran sekaantumisen jälkeen on mielenkiintoista havaita, kuinka herkkänahkaisesti suomalaiset noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin suhtautuvat Baltian maiden mielipiteisiin Suomen Nato-jäsenyydestä.

Eroista huolimatta yleinen mielipide on Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä vastaan. Viimeisimmässä gallupissa syksyllä 2017 vain 22 prosenttia suomalaisista antoi tukensa maan Nato-jäsenyydelle. On mielenkiintoista, että Verkkouutisten vuonna 2014 tekemän mielipidekyselyn mukaan yhtä harva vastaaja kannatti Nato-jäsenyyttä, mutta mikäli poliittinen johto asettuisi jäsenyyden kannalle, myös yleinen kannatuslukema nousisi 53 prosenttiin ja vain 34 prosenttia kansasta vastustaisi. Tämä puolestaan on merkittävä muutos vuodesta 2009, jolloin vain 32 prosenttia olisi kannattanut Nato-jäsenyyttä, vaikka pääministeri ja presidentti olisivat olleet jäsenyyden kannalla, ja 61 prosenttia olisi silti vastustanut.

Ruotsissa mielipidekyselyistä on saatu kirjavia tuloksia. Alkuvuonna 2017 tehdyn kyselyn mukaan 41 prosenttia kannattaa jäsenyyttä ja 39 prosenttia vastustaa sitä, kun taas Dagens Nyheterin äskettäin tekemän gallupin mukaan 44 prosenttia kansalaisista on jäsenyyttä vastaan. Oli miten oli, Ruotsissa kannattajien ja vastustajien leireistä ei kumpikaan muodosta enemmistöä. Vaikka luottaisimmekin viimeisimpään gallupiin, voivat kömpelö härnäys tai aidot provokaatiot nopeasti muuttaa nykyistä tilannetta, jossa pieni enemmistö vastustaa liittymistä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Nato ei tule laajenemaan Ruotsiin tai Suomeen lähiaikoina. Suomessa yleinen mielipide on liittymistä vastaan. Ruotsissa taas kannat ovat positiivisempia, mutta kannattajat ovat silti vähemmistössä. Ruotsi on aloittanut neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa ostaakseen Patriot-ohjuksia 1,2 miljardilla dollarilla, mutta tämä on kaukana Nato-jäsenyydestä tai viidennen artiklan takuista. Suomi todennäköisesti jatkaa omillaan toivoen ilmeisesti läheisempää suhdetta Yhdysvaltoihin. Tulevaisuutta ajatellen ei tosin olisi huono ajatus tarkastella Nato-kysymystä muustakin kuin pelkästään Baltian maiden mollaamisen näkökulmasta. Paremmat suhteet Yhdysvaltoihin ovat toki hyödylliset, mutta kuten Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen totesi Ruotsille tiiviimmästä Nato-yhteistyöstä, viides artikla koskee vain puolustusliiton jäsenmaita. Saman viestin toisti pääsihteeri Jens Stoltenberg vuoden 2018 alussa sanomalla, ettei ole mitään takeita siitä, että Nato tulisi Ruotsin avuksi. Viides artikla koskee vain liittolaisia eli niitä, jotka ovat puolustusliiton jäseniä.

Toisinto EU-jäsenyyshakemuksesta

Suomessa on edelleen niitä, jotka pelkäävät toisintoa Ruotsin vuoden 1993 EU-jäsenhakemuksesta. Suomi ja Ruotsi olivat aiemmin sopineet ilmoittavansa toisilleen, jos jompikumpi päättäisi hakea EU-jäsenyyttä. Ruotsi ei kuitenkaan noudattanut tätä sopimusta. Mitä jos vain Ruotsi hakee Nato-jäsenyyttä mutta Suomi ei? Se ei olisi täysin mahdotonta, sillä Ruotsissa vuonna 2018 järjestettävissä valtiopäivävaaleissa valtaan saattavat nousta jäsenyyttä tukevat puolueet. Suomen poliittisen johdon keskuudessa vallitseva konsensus vaikuttaisi olevan, että Ruotsin jäsenhakemus ei muuttaisi yleistä mielipidettä Suomessa eikä Suomen asemaa.

Tämä on tosin pelkkää spekulointia. Tällä hetkellä kummankaan maan kannassa ei vaikuta tapahtuneen muutosta.

Liitymme, jos tilanne muuttuu vakavaksi ja Onhan meillä artikla 42(7)

Lopuksi on tarkasteltava kahta seikkaa: nopeaa liittymistä Natoon ja EU:n yhteisvastuulauseketta. Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden vastustajien katsantokanta tällä hetkellä on, että liittyminen tulee ajankohtaiseksi, ”mikäli tilanne muuttuu vakavaksi”. Tämänhetkinen turvallisuusympäristö ei nimittäin vielä vaadi liittymistä Natoon, mutta jos tässä ympäristössä tapahtuu muutoksia, maat liittyvät ilman muuta.  Tällaisia ajatuksia olen kuullut lähinnä ruotsalaisilta, en niinkään suomalaisilta.

Kunpa asiat vain olisivatkin niin yksinkertaisia. Ensinnäkin, kuten edellä on mainittu, ennen vuotta 1999 liittyneiden maiden ei tarvinnut käydä MAP-prosessia läpi ennen liittymistään. Olen kuullut joidenkin suomalais- ja ruotsalaistahojen suusta, että ”maamme on niin hyvä, ettei sen tarvitse läpäistä Naton jäsenyyttä koskevaa toimintasuunnitelmaa”, mutta kyseessä on päätös, jonka tekemisestä vastaa Pohjois-Atlantin neuvosto mukaan lukien ne kolmetoista jäsenvaltiota, jotka ovat itse käyneet tämän prosessin läpi. En odottaisi niiden sallivan Suomen tai Ruotsin erilaista kohtelua, sillä se olisi sama kuin jos ne myöntäisivät olevansa jollain tapaa vähempiarvoisia. Vaikka jotkut Suomessa ja Ruotsissa muuta epäilisivätkin, on Nato konsensukseen perustuva organisaatio, joten MAP-prosessista luopumiseen tuskin kannattaa luottaa. Naton jäsenyyttä koskevaan toimintasuunnitelmaan osallistuminen vie lisäksi aikaa, ja Pohjois-Atlantin neuvoston on hyväksyttävä prosessi.

Toisekseen puolustusliiton uudet jäsenet tietävät varsin hyvin omasta kokemuksestaan, että esitykset Naton laajenemisesta johtavat väistämättä siihen, että jokin jäsenmaista kyseenalaistaa sen, onko kyseinen hetki otollinen laajenemiselle. Etenkin jos toiveikkaasti ajatellaan, että liittyä voidaan, jos tilanne muuttuu vakavaksi. Toisin sanoen aikoina, jolloin Euroopan jännitteet ovat korkeat ja turvallisuusuhat selvät, eli kun tilanne todella on vakava, on lähes varmaa, että jotkin liittolaisista vastustavat laajenemista välttääkseen tilanteen eskaloitumisen. Tuleva vastustus nopeutettua liittymistä kohtaan ei ole syy liittyä Natoon nyt, mutta sellaista vakavaa turvallisuuskeskustelua ei myöskään kannattaisi käydä, joka luottaa tähän viimeiseen ja mahdollisesti melko lyhytkestoiseen toivoon.

On myös syytä huomata, että Nato-jäsenyys vaatii kaikkien jäsenvaltioiden parlamenttien vahvistuksen. Myös se vie aikaa. Vaikka prosessia nopeutettaisiinkin siitä syystä, että tilanne on viimein muuttunut vakavaksi, se on tismalleen sama asia, kuin jos hankkisi palovakuutuksen vasta kun metsäpalo on saartanut kotitalon.

Poliitikot sekä Ruotsissa että Suomessa ovat vedonneet myös Lissabonin sopimuksen artiklaan 42(7) eli niin sanottuun yhteisvastuulausekkeeseen, joka velvoittaa kaikkia EU-jäsenmaita Nato-jäsenyyden korvikkeena. Lausekkeessa säädetään, että mikäli jokin EU-valtioista joutuu omalla alueellaan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, on muilla EU-mailla velvollisuus auttaa ja avustaa käytössään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51. artiklan mukaisesti.

Valitettavasti ei kuitenkaan ole laisinkaan selvää, mitä tämä velvollisuus kattaa – tarkoitetaanko sillä joukkojen ja ilmavoimien vaiko oliiviöljyn lähettämistä? ”Käytössään olevin keinoin” on liian epämääräisesti ilmaistu.  Pohjois-Atlantin sopimuksen (NAT) viides artikla on muotoiltu samantyylisesti, mutta kuka tahansa turvallisuuspolitiikkaa opiskellut tietää, että tämä sopimus muuttui puolustusliitto Natoksi vasta kun sen nimeen lisättiin ”O” ja että puolustusorganisaatio luotiin varmistamaan, että sopimus todella toimii. Tässä vaiheessa, vaikka tilanne saattaakin muuttua, EU:ssa ei ole sellaista organisaatiota, joka pystyisi tekemään artiklasta 42(7) toimivan ja käytettävän. Vielä kummallisempia ovat suomalaisten poliitikkojen toisinaan käymät keskustelut siitä, pitäisikö Suomen todella tulla vaikkapa Viron avuksi, jos sen alueelle hyökättäisiin.

Yhteenvetona todettakoon, että tässä Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyydestä esitettyjen näkemysten taustalla on useita turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita. On varmasti ilmeistä, että allekirjoittanut pitää koko alueen turvallisuuden kannalta tärkeänä, että tekstissä käsitellyt maat liittyisivät Natoon. Politiikan todellisuus näyttää kuitenkin tekevän sen mahdottomaksi. Vaikka tämä hankaloittaakin koko alueen turvallisuutta, on kyse vallalla olevista turvallisuustilanteeseen ja politiikkaan liittyvistä realiteeteista. Sen sijaan meidän Nato-liittolaisten on laadittava suunnitelmat, jotka soveltuvat vallitseviin olosuhteisiin. Samoin on tehtävä myös niissä maissa, jotka päättävät edelleen pysytellä Naton ulkopuolella.