Perustulo päihittää aktiivimallin

Aikamme keskeinen paradoksi on se, että hyvinvointivaltio on läpikotaisin jähmeä ja vaikea muuttaa, kun taas markkinat vaativat jatkuvaa muutoskykyä – niin yksilöiltä kuin instituutioiltakin. Uudistuksia tarvitaan, mutta “aktivoiva sosiaaliturva” on vain näennäisratkaisu, sillä juuri usko asiantuntijajohtoiseen politiikkaan on luonut monet niistä ongelmista, joita nyt pyritään korjaamaan.

Yksi hyvinvointitaloustieteen keskeinen periaate on suorien rahansiirtojen hyöty markkinataloudessa hyvinvoinnin tehokkaana välittäjänä. Ne ovat hyvin simppeli ja elegantti tapa jakaa rahaa köyhille ihmisille. Tästä syystä monet taloustieteiljät ovat puhuneet automaattisen perustulon ja sen sukulaismallien, kuten negatiivisen tuloveron, puolesta jo vuosikymmeniä. Nobel-palkituista sitä ovat puoltaneet mm. George Stigler, Milton Friedman, James Tobin, James Buchanan ja Christopher Pissarides.

Viime aikoina on lisäksi kertynyt runsaasti empiriistä todistusaineistoa maailmanlaajuisista kenttäkokeista vahvistamaan perustulon ja sitä lähellä olevien rahansiirtomekanismien tehokkuutta useilla mittareilla (Ks. erityisesti s. 21-33).

Oikein toteutettuna perustulo tarjoaa rohkean mutta realistisen vaihtoehdon vastikkeelliselle sosiaaliturvalle. Asiantuntijavallan mukanaan tuomia ongelmia ei voi ratkaista lisäämällä byrokratiaa vaan karsimalla sitä.

Tukiviidakon laki

Hyvinvointivaltion palveluiden tarkoituksena on auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Järjestelmä on kuitenkin rakennettu väärien kannustimien päälle. Sosiaaliturvaviidakosta on muodostunut eturyhmien välinen taistelutanner, jossa ihmisryhmät ja yksilöt kilpailevat keskenään, ja toisaalta virkamieskoineistoa vastaan, rajatuista resursseista.

Ajatus yhteisestä sosiaaliturvasta, joka kattaa kaikkien perustarpeet ja kohtelee kaikkia yksilöitä tasa-arvoisesti, on taantunut eturyhmäpolitikoinniksi, mm. eläkeläisten, opiskelijoiden, työttömien, sairaiden, työkyvyttömien, maanviljelijöiden ja yrittäjien kahmiessa itselleen mahdollisimman suuria viipaleita rajatusta kakusta.

Sosiaaliturvajärjestelmän sotatanner on synnyttänyt voittajia ja häviäjiä, mutta suurin häviäjä on varmasti keskivertokansalainen, joka ei kuulu mihinkään eturyhmään. Samalla populistipoliitikot, kuten Trump ja Corbyn, tarjoavat vaarallisia (plasebo)lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset voivat olla taloudellisesti tuhoisia.

Tilkkutäkkiratkaisujen ja katteettomien lupausten sijaan nykytilanteessa tarvitaan rohkea ja realistinen sosiaaliturvan kokonaisuudistus. Tarjolla on lähinnä kaksi eri vaihtoehtoa: vastikkeellinen aktiivimalli tai vastikkeeton perustulo.

Valinta näiden välillä on ennen kaikkea valinta maailmankuvien välillä, mutta siinä on kyse myös kestävien kannustimien luomisesta instituutioiden rakenteita uudistamalla. Juuri nämä argumentit puoltavat perustuloa ja sen rinnakkaismalleja, kuten negatiivista tuloveroa tai perustiliä.

Tarjoan Adam Smith Instituten raportissani sekä empiiristä että teoreettista todistusaineistoa tälle väitteelle, joten kehoitan lukijoita tutustumaan siihen huolella.

Aktiivimalli aktivoi asiantuntijoita

Suomen aktiivimallin tarkoituksena on työllistää työttömiä, mutta lähinnä se työllistää virkamiehiä. YLE uutisoi, että “Kela palkkaa sata työntekijää setvimään aktiivimallia.” Järjestelmän hallinnointi tulee luultavasti työllistämään yhteensä tuhansia ihmisiä yhteiskunnallisesti tuottamattomiin töihin. Näiden “säästöjen” saavuttamisen kustannus lasketaan miljoonissa. Ja vaikka sillä tuotettaisiinkin työttömyysasteen liikahduksia, sen nettohinta nousee korkeaksi, koska työmarkkinat valjastetaan yhä enemmän virkamieskoneiston hallintaan.

Tätä ilmiötä taloustietelijä William Easterly on kutsunut “asiantuntijoiden tyranniaksi” – perusteettomaksi uskoksi koulutettujen ihmisten erityislaatuisesta kyvystä hallita monimutkaista maailmaa. Tämä ajattelutapa on vallankahvaan takertuneille taloustieteilijöille valitettavan tyypillinen. Tämän koulukunnan mukaan päätöstenteko tulee siirtää kansalaisilta asiantuntijoille,. En kiistä, etteikö kansalaisten joukossa olisi holhousta kaipaavia ihmisiä, mutta moni ihminen olisi valmis ottamaan vastuusta elämästään jos sosiaaliturva ja muu sääntely loisi tähän suotuisan ilmanpiirin. Ihmisten asenteisiin voi vaikuttaa positiivisesti lisäämällä heidän autonomiaansa – ei vähentämällä sitä.

Yhteenvetona voisi todeta, että monimutkainen sosiaaliturva – oli kyse sitten holhoavasta kehitysavusta tai “aktivoivasta” sosiaaliturvasta – sisältää ainakin seuraavat ongelmat: 1) Se yliarvioi virkamiesten kyvyn tehdä kaikkitietäviä päätöksiä ja aliarvoi köyhien kyvyn ottaa vastuuta omasta elämästään. 2) Se vahvistaa byrokratian ja eturyhmien valtarakenteita. 3) Se lisää työmarkkinoiden vääristymiä. 4) Se työllistää lähinnä asiantuntijoita ja poliitikkoja, vieläpä yhteiskunnallisesti haitallisiin tehtäviin.

Kehitysapua, korruptiota ja kokeilukulttuuria

Tämä teknokraattinen harha ei rajoitu Suomeen. Globaali kehitysapu on rakennettu korkeakoulutetuista (lähinnä valkoisista) ihmisistä koostuvan asiantuntijakoneiston varaan. Eivätkä kehitysmaiden kansalliset koneistot ole  parempia. Tulonsiirtojen korruptio on arkipäivää monessa maassa. Esim. Intiassa, jossa toteutettiin perustulokokeilu vuosina 2010-2011, on havahduttu ongelmaan. Maan valtiovarainministeriön v. 2017 julkaiseman raportin mukaan “Intian köyhille kohdennettujen sosiaaliturvajärjestelmien tulokset ovat olleet kehnot. (…) Kohdentaminen [on ollut] sekä tehotonta että epätasa-arvoista. Se on ollut kannustin huijaamiseen, joka on synnyttänyt kokonaisen välistävetäjien ja väärinkäyttäjien verkoston.” Kyseinen raportti ehdottaakin perustuloa pitkän tähtäimen suunnitelmana, vaikka ei pidä sen toteuttamista Intiassa mahdollisena lyhyellä tähtäimellä.

Yksi syy ongelmavyyhtiin on se, että rahat eivät mene suoraan apua tarvitseville. Hyväntekeväisyysjärjestö GiveDirectly toimii uudella periaatteella: se pyrkii auttamaan köyhiä suoraan. Apujärjestöjen tehokkuutta vahtivan GiveWell-järjestön mukaan tämä metodi on ollut hedelmällinen mm. Keniassa: “Vahva todistusaineisto osoittaa, että suorat rahansiirrot laittavat rahansaajat kuluttamaan enemmän perustarvikkeisiin (kuten ruokaan) ja auttavat heitä tekemään korkean tuottavuuden investointeja ilman mitään todistusaineistoa siitä, että he käyttäisivät merkittävästi enemmän rahaa alkoholin ja tupakan kaltaisiin tuotteisiin. (…) Uskommekin, että GiveDirectly jakaa tehokkaasti rahaa erittäin pienituloisille yksilöille.” GiveDirectly on myös aloittanut 12-vuotisen perustulokokeilun Keniassa (2016-2027).

Köyhät ovat köyhiä koska heiltä puuttuu rahaa, ei virkamiehiä. Perustulokokeilut soveltuvatkin maahan kuin maahan, vaikka ongelmat ovat erilaisia. Rikkaammissa maissa perustulokokeiluja ollaan tehty tai suunniteltu mm. USA:ssa, Kanadassa, Skotlannissa, Suomessa ja Hollannissa. Näistä kaikista voi lukea enemmän raporttini sivuilta 21-33.

Järjestelmän monimutkaisuus, läpinäkymättömyys, kafkamaisuus ja korruptio (johon lasken myös sosiaaliturvan väärinkäytön ja hallinnolliset rikkeet) piinaavat asiantuntijoiden viisauteen ja virkamiesten sulavaan toimintaan luottavia järjestelmiä. Nämä ovat selvästi ylitsepääsemättömiä ongelmia liian byrokraattiseksi ja monimutkaiseksi suunnitelluissa tulonsiirroissa. On aika katsoa kokonaisuudistusta teknokratian purkamisen näkökulmasta.

Pelkoa ja inhoa TE-toimistossa

Ajatus siitä, että köyhät ihmiset eivät kykene pitämään itsestään huolta on uurtunut syvälle sosiaalipolitiikkaan. Toivottavasti asiantuntija nukkuu yönsä hyvin, koska ainakaan sosiaaliturvan asiakas sitä harvoin tekee.

Perustulo ohittaa monet holhoavien ja vastikkeellisten järjestelmien ongelmat. Se on yksinkertainen ja helposti hallinnoitava järjestelmä, jonka kannustimet ovat selkeät ja muokattavissa. Siinä yhdistyvät työmarkkinoiden tehokkuusnäkökulma kansantalouden resurssien oikeudenmukaisempaan jakoon. Perustulon automaattisuus ja läpinäkyvyys (kuka saa, kuinka paljon ja milloin?) takaavat sen, että perusturvan ennustettavuus paranee samalla kun väärinkäytökset – niin kansalaisten kuin hallintokoneistonkin toimesta – voidaan pitää paremmin kurissa.

Perustulo ei tietenkään ratkaise kaikkia ongelmia. Ainakin lyhyellä tähtäimellä perustuloon siirtyminen nostaa sosiaaliturvamenoja maltillisesti, vaikka pitkän tähtäimen säästöjä voi syntyä. TE-toimiston “aktivoiva” valvonta ja KELA:n paperisota voivat pitää järjestelmän kokonaiskustannukset lyhyellä tähtäimellä kurissa, ainakin nimellisesti, mutta vain hölmöläinen jahtaa säästöjä kustannuksella millä hyvänsä. Byrokratian kasvattaminen lisää asiantuntijoiden ylimielisyyttä ja toisaalta kansalaisten passiivisuutta, joiden nettokustannus kansantaloudelle on negatiivinen, koska ne yhdessä tekevät lähes mahdottomaksi reagoida nopeisiin talouden liikkeisiin niin sisä- kuin ulkomarkkinoillakin.

Vaikka asiantuntijat ovatkin tarpeeksi ylimielisiä kuvitellakseen, että he kykenevät ratkaisemaan monimutkaisen ja tarveharkintaisen järjestelmän väärinkäyttöön liittyvät ongelmat, tämä on vain harhaluulo. Yksilöiden tasolla järjestelmän monimutkaisuus johtaa väistämättä sosiaaliturvakikkailuun ja perusturvan huonoon ennakoitavuuteen. Valvonnan lisääminen ei ratkaise tätä ongelmaa niin kauan kuin yksilön oman hyvinvoinnin kannalta hänen kannattaa käyttää järjestelmää hyväkseen ja olla ottamatta työtä vastaan sanktioiden ja tukien menettämisen pelossa.

Paraskin tarveharkintaisuus, jonka kunniallisena tarkoituksena on kohdentaa apua sitä todella tarvitseville, lisää virkamiesten määrävaltaa suhteessa kansalaisiin, mikä heikentää ajatusta yksilöiden vapaudesta ja vastuusta. Eivätkä kannustimet kohdistu pelkästään kansalaisiin: instituutioiden tasolla tämä johtaa eturyhmäpolitiikan vahvistumiseen, kun ryhmäkohtaisia tulonsiirtoja pyritään vetämään kotiinpäin, josta seuraa se, että jotkut ihmiset saavat liian paljon tulonsiirtoja, suhteessa tarpeisiinsa, kun taas toiset ihmisevät saavat liian vähän. Perustulo ei tarjoa mitään taikakeinoa, jonka avulla tulonsiirtojen kohdentuminen olisi täydellisen tehokasta, mutta se tutkitusti edesauttaa heikossa asemassa olevien ihmisten pääsyä minimiturvan piiriin kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Yhdistettynä asiantuntijoiden päätäntävallan ja eturyhmäpolitiikan rajoittamiseen se myös auttaa kitkemään korruptiota.

Vapautta ja tasa-arvoa

Tarvitaan sosiaaliturvaa, joka kykenee sopeutumaan markkinatalouden tulevaisuuden haasteisiin. Ilman rohkeita, päättäväisiä uudistuksia emme tule pärjäämään Piilaakson teknologioiden ja Kiinan talouskasvun määrittelemällä aikakaudella.

Perustulokeskustelussa on tärkeää muistaa, että tulonsiirtojen tehokkuus on suorassa suhteessa rahan ostovoimaan ja sen kautta markkinoiden vapauteen. Perustulo lisää kansalaisten tasa-arvoa ja vapautta, mutta se tekee sen kaikista tehokkaimmin, jos erilaisia kilpailun rajoituksia poistetaan ja rohkeita reformeja uskalletaan tehdä myös työmarkkinoilla. Ilman kilpailukykyisiä markkinoita perustulo menettää kykynsä tyydyttää ihmisten tarpeita.

Tästä seuraa se johtopäätös, että pelkän rahan jakamisen lisäksi meidän pitää kasvattaa köyhien taloudellista vapautta – joka tarkoittaa myös vapautta TE-toimiston ja KELA:n määrittelemistä ehdoista.

Suvereenit kansalaiset eivät toki kykene ratkaisemaan kaikkia ongelmia markkinoiden kautta. Mm. luonnonresurssien liikakulutuksen ja eläinten hyvinvoinnin ottaminen mukaan päätöksentekoon vaatii korjausliikkeitä. Nämä eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ihmisten välisen hyvinvoinnin välittäjänä avoimet markkinat toimivat huomattavasti tehokkaammin kuin sen vaihtoehdot – varsinkin sen jälkeen kun kaikille ihmisille on taattu perustulo ja laadukkaat julkiset palvelut.

Suunnanmuutos vaatii kansalaisten vapauden palauttamista asiantuntijoilta ja eturyhmiltä takaisin heille itselleen. Se vaatii vastikkeettoman perustulon ja avoimen markkinatalouden.