Valtionhallinto on otettava tarkempaan kansalaisvalvontaan

Kohu valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) esiintymiskoulutuksesta herättää kysymyksen, ovatko valvontaprosessit todella kunnossa ja valvooko niiden asianmukaisuutta kukaan? Miksi tämänkin tapauksen piti tulla esiin vain sattumalta?

Julkisuusperiaate on turvattu sekä Suomen perustuslaissa (731/1999) että julkisuuslaissa (621/1999). Oikeuskirjallisuudessa [1] taas on kirjoitettu kansalais- tai kuntalaisvalvonnasta liittäen tiedon julkisuus nimenomaan niin julkisen vallan käytön kuin julkisten varojen käytön valvontaan [2]. Avoimessa yhteiskunnassa hallinnon tulee olla avointa ja tiedon julkisesti saatavilla (Popper, Open Society and Its Enemies, 1974). Näiden tulisi olla kantavia periaatteita, kun Suomessa pohditaan, miten väärinkäytöksien mahdollisuus voitaisiin ehkäistä ennalta. Mikä parasta, tällainen järjestelmä on meillä on jo osittain käytössä.

Kuntalain (410/2015) voimaan tulleessa kokonaisuudistuksessa julkisuuteen ja tiedonsaannin avoimuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Nykyisin laki velvoittaa kuntaa julkaisemaan valtuuston kokouskutsun yleisessä tietoverkossa, jonka lisäksi hallintosäännössä on annettava vastaavat määräykset muita toimielimiä koskien. Esityslistan valmistuttua kunnan on annettava yleisen tiedonsaannin kannalta tarpeellisten tietojen julkaisusta yleisessä tietoverkossa.

Vaikka säännös ei sinänsä velvoita itse esityslistojen julkaisuun, on kunnissa laajasti omaksuttu julkisuusperiaatetta toteuttava tapa julkaista esityslistat hyvissä ajoin ennen kokousta. Kuntien toimielinten kokouskutsut (ja esityslistat) on perinteisesti julkaistu ensin kuntien ilmoitustauluilla ja lehti-ilmoituksilla. Sittemmin mukaan on tullut sähköpostitiedottaminen medialle sekä verkkotiedottaminen.

Kokousten jälkeen toimielimen pöytäkirjat on tarkastettava ja pidettävä nähtävillä yleisessä tietoverkossa. Tällä on kunnissa erityinen merkitys kuntalaisten suorittaman kuntalaisvalvonnan näkökulmasta. Valvontaan heillä on myös keinoja muutoksenhakuinstrumenteista johtuen. Lain 140.2 §:ssä kuntiin tuotiin uutta sääntelyä, jonka myötä merkittävä osa kuntien viranhaltijoidenkin tekemistä päätöksistä tulee viran puolesta julkaista yleisessä tietoverkossa. Toki salassapitovelvollisuus huomioiden.

Kuntien ja erityisesti kuntakonsernin sekä muun kunnan toimintakäsitteen piiriin kuuluvien organisaatioiden osalta on vielä tekemistä, jotta julkisuusperiaate aidosti toteutuisi ja voisimme puhua aidosti avoimesta yhteiskunnasta. Syksymmällä julkaistavasta vertaisarvioidusta tutkimuksestani käy ilmi, että laki velvoittaa kunnat itseasiassa hyvinkin laajaan asiakirjojen, asiakirjaryhmien ja tietojen verkkojulkaisuun. Uuden tiedonhallintalain (906/2019) myötä viranomaiset tulevat olemaan velvollisia julkaisemaan verkossa kuvauksen hallinnoimistaan tietovarannoista ja asiarekistereistä (tiedonhallintalaki 28 §, julkaistava viimeistään 1.1.2021). Tämä on edistysaskel, mutta toimia saatavilla olevan tiedon lisäämiseksi tarvitaan lisää.

Valtion hallinto näyttäisi tässä suhteessa olevan lapsen kengissä. Toki esimerkiksi COVID-19 pandemian aikana esimerkiksi aluehallintovirastot ovat hallintolain (434/2003) uusitun 10 luvun säännöksiä noudattaen julkaisseet päätöksiään koskien rajoitustoimia. Sen sijaan lukuisat sinänsä julkiset asiakirjat, makaavat esimerkiksi ministeriöissä ja ovat saatavissa vain pyynnöstä.

Mikäli valtiolta edellytettäisiin vastaavaa tai mielellään jopa laajempaa, kaikkia päätöksiä koskevaa verkkojulkaisuvelvollisuutta kuin kunnilta, toteutuisi julkisuusperiaate huomattavasti paremmin. Samalla myös korruptoivia rakenteita ja vallan sekä julkisten varojen väärin käytöksiä voitaisiin ehkäistä huomattavasti paremmin sekä median että kansalaisten suorittaman valvonnan avulla.

Myös valtioneuvostoa koskevaa päätöksenteon avoimuutta tulisi lisätä velvoittamalla valtio julkaisemaan asialistat aineistoineen hyvissä ajoin ennen yleisistuntoja niiltä osin kuin asiakirjat eivät sisällä salassa pidettävää tietoa. Lisäksi myös kokousten pöytäkirjat – olipa sitten kyse valtioneuvostosta tai muista valtion toimielimistä – tulisi julkisine liitteineen julkaista heti kokousten jälkeen. Esimerkkinä verkkojulkaisun tarpeessa olevasta aineistosta ovat hankintapäätökset sekä valtion virkanimityksiä koskevat muistiot.

Kuten John Rawls on oikeudenmukaisuusteoriassaan [3] hahmotellut, tulisi kaikkiin julkisiin virkoihin olla avoin pääsy. Mikäli emme tiedä keitä ja millä perusteilla julkisiin virkoihin valitaan, emme myöskään voi tietää onko ansiovertailu hakijoiden kesken tehty oikein, vai onko esimerkiksi poliittista suosintaa tapahtunut.

Valtioneuvoston ohella myös sitä kritisoimassa olevan eduskunnan soisi tehdä toimintatapoihinsa muutoksia. Malli, jossa valiokuntien työskentely on pääosin suljettua, lienee aikansa elänyt. Näin myös erityisesti se periaate, etteivät valiokunnille toimitetut asiantuntijalausunnot tule julkisiksi ennen kuin itse mietintö tai lausunto on valmistunut.

Olisi huomattavasti paljon hedelmällisempää, mikäli erityisesti muu tiedeyhteisö voisi esittää arvionsa siitä ovatko vaikkapa perustuslakivaliokunnan kuulemat valtiosääntöoikeuden asiantuntijat huomioineet kaikki kussakin asiassa relevantit kysymykset vai eivät. Toisaalta valiokunnille olisi perusteltua säätää perusteluvelvollisuus myös sen osalta ketä he kuultaviksi kulloinkin valitsevat.

Näillä toimin uskon, että julkinen sektori saataisiin paremmin pysymään sille osoitetuissa tehtävissä, toimimaan avoimemmin sekä ehkäisemään väärinkäytösten syntymistä. Kriisit eivät ole kenellekään eduksi ja siksi tavoitteena pitää aina olla avoin sekä nimenomaan yksilöitä kunnioittava julkinen valta. Tasavallan Presidenttimme on oivallisesti todennut, että ”yhteisistä asioista on pidettävä parempaa huolta kuin omistaan”. Tämä olisi jokaisen julkista tehtävää tai virkaa hoitavan syytä muistaa!

[1] Mäenpää, Hallinto-oikeus, 2003, 49 ja Muukkonen, Kunnan velvollisuudesta pitää tietoja saatavilla yleisessä tietoverkossa, Oikeus 3/2020, julkaistaan

[2] Mäenpää, Julkisuusperiaate, 2016, 9–10

[3] Rawls, Theory of Justice, 1971, 266, The Equal Opportunity Principle