Kremlinin terrori omaa kansaansa kohtaan ja maan yleinen näköalattomuus vaikuttavat niin ratkaisevasti maastamuuttoon ja syntyvyyteen, että vuonna 2022 Venäjän väestörakenteen kehitys alkaa vertautua jo nykyaikaisiin nälänhätiin. Putinin hallinnon ylipitkällä jatkoajalla (2018- ) rappio on edennyt pisteeseen, jossa maan yhteiskunnallisen ja teknologisen kehityksen sekä talouskasvun mahdollisuudet on tuhottu pitkälle tulevaisuuteen. Järjenvastaista politiikkaa harjoittava naapuri nostaa varautumisen hintaa Suomessa.
Putinin vallan kolmet kasvot
Putinin vallan aika Venäjällä voidaan jakaa kolmeen osaan, mitkä eroavat toisistaan merkittävästi niin talouskasvussa, ulkopolitiikassa kuin diktatuurikehityksessäkin.
Suosittua ensimmäistä osaa (2000-2012) sävyttivät voimakas talouskasvu, venäläisittäin hieman nykyistä rehellisemmät vaalit, ja järjestyksen palauttaminen kriminalisoituneeseen ja epävakaaseen yhteiskuntaan – minkä hintana toki oli uuden, oligarkkivetoisen laittomuuden juurtuminen valtaan. Kansalle tämä näyttäytyi kuitenkin jokapäiväisen turvallisuustilanteen selkeänä paranemisena.
Putin jopa kunnioitti perustuslain kieltoa jatkaa presidenttinä kahden kauden jälkeen ja siirtyi pääministeriksi vuosiksi 2008-2012. Suhteet länteen olivat ajoittain jännittyneet, mutta hyvällä tolalla verrattuna nykytilaan.
Koska presidenttikausien jatko-osat eivät ole olleet yhtä menestyksekkäitä, suurin osa Putinin jäljellä olevasta suosiosta perustuu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen saavutuksiin.
Toinen osa (2012-2018) oli selvästi heikompi. Valtaan ihastunut mutta suosionsa menettänyt Putin joutui rikkomaan perustuslakia ja turvautumaan vaalivilppiin palatessaan presidentiksi vuonna 2012. Kansan tyytymättömyys purkautui mielenosoituksissa, jotka hajotettiin voimalla. Diktatuurikehitys kiihtyi, mielenosoituksista tehtiin laittomia, ja opposition toimintaedellytykset käytännössä tuhottiin.
Taloudessa alkoi yhä jatkuva nollakasvu ja kansan reaaliansiot ovatkin tippuneet vuosi vuodelta. Hallinnon suosiota nostettiin keinotekoisesti ja kyynisesti valtaamalla Krim Ukrainalta, poistamalla kriittiset äänet tuhoamalla loputkin vapaasta lehdistöstä, ja kasvattamalla valtiollisen propagandan määrää.
Myöhäisputinilainen kolmas osa (2018-) on riisunut aiemmat naamiot hallinnon kasvoilta. Sen sijaan, että Kreml olisi pyrkinyt katkaisemaan kansan kurjistumisen kierteen, se on kiihdyttänyt vastakkainasettelua lännen kanssa ja tehnyt muutoksia aiemmin pyhänä pidettyyn perustuslakiin, jotta Putin voi säilyä vallassa ainakin vuoteen 2036 saakka. Kaikki talousuudistukset ja poliittiset reformit on lopullisesti hylätty, ja hallinnon ainoa huomio on keskittynyt ulkopolitiikkaan.
Venäläinen voi äänestää ainoastaan jaloillaan ja nämä äänestysprosentit ovat olleet viime vuosina todella korkeita.
Vuonna 2018 20% kaikista venäläisistä ja uskomattomat 44% alle 30-vuotiaista haaveili muuttavansa pysyvästi pois maasta. Vuonna 2017 maasta muutti 377 000 ihmistä, ja vuonna 2020 tämä oli kiihtynyt jo puoleen miljoonaan. Maastamuuttava väestö on yleensä keskimääräistä varakkaampaa ja koulutetumpaa, mistä seuraa tyypillisesti kehitysmaita piinaava aivovuoto-ilmiö.
Kiihtyvän maastamuuton lisäksi väestökehitykseen vaikuttavat myös alhainen syntyvyys ja vähäinen maahanmuutto, jotka ovat myös suurimmaksi osaksi seurauksia Putinin pitkän aikakauden poliittisista valinnoista. Näilläkin mittareilla venäläisten määrä pienenee kiihtyvään tahtiin ja jatkaa ennusteiden mukaan pienenemistään vielä vuosikymmeniä.
Ulkopolitiikassa tapahtui helmikuussa 2022 Putinin aikakauden pahin virhearvio, eli täysimittainen hyökkäys Ukrainaan.
Vuoden 2022 tilastoja ei ole vielä saatavilla, mutta esimerkiksi Aleksanteri-instituutin tutkija Margarita Zavadskaya arvioi maasta paenneen tänä vuonna jopa 1,5 miljoonaa ihmistä. Tämä on jo aivan häkellyttävä luku, yli prosentti väestöstä. Siihen päälle tulee vielä sodassa kaatuneet, joiden tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.
Putinin ja Venäjän muun nykyjohdon vaikutus maan väestökehitykseen alkaa olla samanlainen kuin nälänhädillä, sillä erotuksella että pääsyynä on kuolleisuuden sijaan maastapako ja luonnonkatastrofin sijaan poliittinen katastrofi.
Venäjän kehityssuunta on turvallisuusuhka Suomelle
Huono väestökehitys on tragedia Venäjälle, mutta myös epäsuorasti uhka meille. Kremlinin prioriteetit ovat niin hukassa, ettei sen valintoja pysty käsittämään länsimaisten silmälasien läpi katsottuna. Tämä tekee naapurin toiminnan ennakoinnista vaikeaa.
Kukaan ei tiedä kauan Putinin hallinnon ylipitkäksi venynyt jatko-aika kestää. Tuomarit ovat sen verran korruptoituneita, että sinne suuntaan on turha katsoa. Putinia ei oikeustein eikä rehellisten vaalien kautta vallasta kammeta. Kun kriittiset äänet pakenevat maasta, jäljelle jää vain helpommin hallittavat. Tämä pidentää keinotekoisesti epäsuositun hallinnon valtakautta.
Varmaa tuntuu olevan se, että Venäjän tilanne ainoastaan pahenee ajan myötä. Vielä tällä hetkellä se päästää kansalaisensa lähtemään maasta, joten Suomessa voidaan odottaa jatkossakin tasaista virtaa maasta poistuvia venäläisiä. Jos kuitenkin maahan julistetaan sotatila, voi pohjoiskorealaistuva itänaapurimme muuttua jälleen kerran jättimäiseksi avovankilaksi.
Yhtä varmaa on se, että Kremlin valtaapitäjiä ei kiinnosta lainkaan tilanteen paheneminen. Harjoitettu politiikka tuhoaa valtion ja koko kansan tulevaisuuden pitkällä aikavälillä, mutta nämä asiat eivät ole prioriteetteja.
Valtion tulisi pyrkiä luomaan kansalaisilleen mahdollisimman vapaa, turvallinen ja vauras elämä ilman ylimääräistä puuttumista. Venäjä sen sijaan on malliesimerkki mitä käy, kun valtio kaapataan pienen piirin korruptoituneeksi rahantekovälineeksi.
Tulevaisuudestaan välinpitämätön naapuri on ennalta-arvaamaton ja epäluotettava. Neuvostotyyliin se allokoi supistuvista varoistaan koko ajan suurempia osuuksia armeijaan ja sisäiseen turvallisuuteen, mikä jo itsessään on uhkaavaa.
Suomen turvallisuuden hinta on kasvussa
Aiemmin yksi suomalaisen turvallisuuden tukipilareista oli hyvät suhteet Venäjään. Se aika on ohi, sillä taantuva nyky-Venäjä ei tule enää koskaan olemaan tämän politiikan edellyttämä vastapari. Nyt on sen sijaan pidäkkeiden uskottavuuden varmistamisen aika.
Tuleva NATO-jäsenyys on hyvin tärkeä osa kokonaisturvallisuutta, mutta ei ainoa. Vahva ja kestävä talous on myös avainasemassa kun tarkastellaan uskottavia pyrkimyksiä pysyvään rauhantilaan Venäjän kyljessä. Vain kestävällä valtiontaloudella meillä on varaa ylläpitää uskottavaa puolustusta ja kantaa kortemme kekoon NATO:n yhteisen puolustuksen suunnittelussa.
Velkaantuminen on epäisänmaallista
Kolikon kääntöpuoli on, että kroonisesti alijäämäinen valtiontalous voi ennen pitkää johtaa meidät ylivelkaantuneeksi. Tällä on monenlaista negatiivisia seurauksia, sillä se voi vähentää ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumavaraa sekä vaarantaa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rahoituksen.
Tasapainoisesta taloudenpidosta on pidettävä kiinni. Jos joku alkaisi tässä hetkessä esittämään puolustusvoimien alasajoa, tätä pidettäisiin epäisänmaallisena puheena. Ylivelkaantunut maa saattaa kuitenkin menettää talouspoliittista määräysvaltaansa, kuten Kreikalle kävi eurokriisissä. Sille kirjoitettiin lainoituksen ehtona ulkopuolisten rahoittajien toimesta pitkiä pätkiä hallitusohjelmaa, mukaan lukien jättimäiset leikkaukset maan puolustusvoimien budjettiin.
Kun maa on tässä määrin kykenemätön päättämään itse puolustuskykynsä ylläpidosta tai varautumisensa asteesta, voidaan aidosti kyseenalaistaa sen itsenäisyys.
Näin ollen, maanpuolustuksesta huolta kantavien tulee ymmärtää, että myös väitteet siitä että meidän ei tulisi olla niin huolissamme talouden tilasta tai valtion velkaantumisesta ovat loppujen lopuksi epäisänmaallista toimintaa.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Tero Lundstedt
Sisältöjohtaja
+358 44 304 4350
Tero Lundstedt johtaa Liberan kaikkea sisällöntuotantoa. Oikeustieteen tohtorina Tero on tehnyt monipuolisesti tutkimusta oikeustieteen ja politiikan aloilta.
6 kommenttia artikkeliin Myöhäisputinilainen rappio
Venäjä se aina yllättää, uudestaan ja uudestaan, kuten talvi suomalaisen autoilijan.
Viimeisen 100 vuoden aikana Venäjän historia kätkee sisäänsä pahuutta, pakkovaltaa ja korruptiota. Jokunen aavistuksenomainen toivonpilkahdus on vilahtanut, juuri ja juuri.
1917 lokakuussa, Leninin ja bolsevikkien kaapattua Venäjällä vallan, alkoi kommunismin julma lihamylly jauhaa välittömästi. Lenin maalitti porvariston, aristokratian, papiston, maatilalliset, älymystön, kulttuuri- ja bisnes-eliitin joita salainen poliisi Tseka jahtasi, pidätti, kidutti ja teloitti kammottavissa kellarikammioissaan. Gulag vankileiri-infrastruktuuri lähti niinikään Leninin kynästä.
1918-22 Venäjällä raivonnut sisällissota tuotti valtavan määrän kuolleita.
1924 vallan Leniniltä perinyt Stalin kiihdytti kaikkea edeltäjänsä aloittamaa yhä kamalampiin mittoihin.
Stalinin kuoltua, Malenkovin lyhyen ylimenokauden jälkeen Neuvostoliiton johtoon noussut Nikita Hrustsev ”höllensi korsettia” kuten sanonta kuului, mitään demokratiaan viittaavaakan ei tietenkään annettu kehittyä mutta Leninin ja Stalinin aikojen pahin terrori laantui. Jopa kuolemanrangaistuksia peruttiin.
1964 Leonid Brezhnev syrjäytti epäluotettavaksi politbyroossa koetun Hrustsevin. Tähän oli mitä ilmeisimmin syynä se, että hänen epäonnistunut painostus Kuubaan sijoitetuilla ydinaseilla USA.n suuntaan 1962 epäonnistui nöyryyttävästi Neuvostoliiton kannalta. Myös se että Hrustsev julkisesti tuomitsi Stalinin aikakauden menetelmät, herätti närää. Brezhnev ei vienyt maata takaisin täyteen stalinismiin mutta kovensi otteita selvästi ja samalla Neuvostoliiton ulkopolitiikan linjaa mikä kulminoitui verisessä Tsekkoslovakian miehityksessä 1968. Tämä oli shokki myös Suomessa joka synnytti hieman vastaavan reaktion mikä nähtiin nykyiseltä presidentiltämme Niinistöltä Putinin määrättyä Venäjän joukot hyökkäämään Ukrainaan helmikuun 24. ”Naamiot pudonneet ja sodan kylmät kasvot paljastuneet” Prahan tapahtumien johdosta Suomen vasemmistokin järkyttyi ja pettyi. Mutta ei pitkäksi aikaa, sillä vuoden -68 jälkeen läpi koko seuraavan vuosikymmenen äärivasemmistolaisuus punasi maamme henkisen ilmaston läpikotaisin. Pahimmat ajat sijoittuivat aikavälille 1970-73 kun Suomessa julhittiin suurin ja näyttävin menoin ja mitä erilaisin teemoin Leninin syntymän 100-vuotispäivää ja YYA.n tasavuosia. Neuvostoliittoa tungettiin joka paikkaan.
Viimeisillä voimillaan puu-ukoksi vähitellen muuttunut Brezhnev sytytti vielä tuhoisan Afganistanin sodan 1979 jota käytiin kymmennen vuotta kunnes puna-armeija nilkutti turpiin saaneena ja sotakassan loppuun polttaneena takaisin kotiinsa.
On käsittämätöntä kuinka tuhoon alunperin jo tuomittu Neuvostojärjestelmä kesti kasassa niin kauan kun se kesti, mutta sen loppu oli väistämätön. Kaikki siinä valtakunnassa oli huonosti suunniteltua ja tehotonta paitsi sortokoneisto joka kasvatti Neuvostokansalaisista tahdotonta karjalaumaa, passiivista, apaattista ja kaikenkaikkiaan kelvotonta.
Neuvostoliiton romahdettua Venäjän federaation ruorissa keikkui humalainen Boris Jeltsin 8-9 vuotta. Tuona aikana aukesi ikkuna Venäjälle rehabilitoitua kauheasta Neuvosto-menneisyydestään ja kehittyä demokraattiseksi markkinatalousmaaksi ja oikeusvaltioksi. Niin ei kuitenkaan käynyt sillä Venäjä oli lähes anarkistiessa kaaoksen tilassa, rosvokapitalimsin ja järjestäytyneen rikollisuuden ottaen valtaa maassa.
Jeltsinin jälkeen Venäjän komennon otti entinen KGBn ”tsekisti” Vladimir Putin joka alkoi taannuttaa Venäjää takaisin valtioterroriin. Putinin yli 20 vuotta tähän asti kestäneen valtakauden aikana Venäjällä on pidätetty ja murhattu kriittisiä journalisteja, opposition edustajia ja muita toisinajattelijoita. Putinin Venäjä on käynyt tuhoamissotia Tsetseniassa, Georgiassa, Syyriassa ja nyt Ukrainassa.
Meillä on huonosti tekosyitä sille, että havahduimme vasta kuluvan vuoden helmikuussa todellisuuteen. Venäjän koko karmiva olemus on ollut kaikkien nähtävillä kokoajan. Olemme rakentaneet tulevaisuuttamme Venäjän varaan ja altistaneet kansakuntaamme hirvittävään vaaraan anteeksiantamattomalla typeryydellä.
Jos olisimme olleet fiksuja, olisimme ilman muuta hakeneet NATOon samaan aikaan kun haimme EU-jäsenyyttä. Mutta kävi kute tiesin/pelkäsin aina käyvän, eli jätämme sen päätöksen niin viime tinkaan kun se mitenkään on mahdollista. Nyt Suomi on sitten todella vaikeassa sillassa kun Venäjän ohjukset kylvävät tuhoa Ukrainassa ja olemme seuraava potentiaalinen kohde koska Ukrainan tavoin edelleen Naton turvatakuiden ulkopuolinen rajanaapuri jonka Kreml on jo kirjoittanut ”tappolistalleen”
Voimme toki syyttää Turkkia ja Unkaria siitä että ne ovat lyöneet NATO-oven Suomen ja Ruotsin edestä säppiin, mutta vähintään yhtä syyllisiä ovat Suomen päättäjät ja kansa joka on vastustanut ja suorastaan demonisoinut NATOa kaiken aikaa, kunnes tyhmäkin pää tajusi että se olisi ainoa järkevä vaihtoehto Suomen turvallisuuden kannalta.
Jostain olen lukenut teorian siitä, että öljykriisit pelastivat Neuvostoliiton kahdesti. Ensimmäisen kerran systeemi olisi ollut kuilun partaalla 60-70-lukujen vaihteessa, jolloin erilaiset seikkailut mm. kehitysmaiden kapinaliikkeiden ja kommunistihallintojen tukemisessa – sekä erityisesti Vietnamin sota (aika harvoin muistetaan, että NL oli sodassa varsin aktiivinen osapuoli ja Pohjois-Vietnam soti käytännössä neukkujen rahojen ja anteliaan materiaaliavun turvin) oli yhdessä varustelumenojen kanssa syöneet tehottoman komentotalouden kirstut tyhjiksi. Aivan kuin tilauksesta ensimmäinen öljykriisi moninkertaisti raakaöljyn hinnan ja NL pystyi jatkamaan ilman mitään todellisia uudistuksia – itseasiassa taisi käydä päin vastoin – Kremlin kassaan virranneet öljymiljardit mahdolistivat kylmän sodan kylmimmän ajan 70-luvulla.
Kuitenkin taas 70-80-lukujen taitteeseen tultaessa neukkujen varat alkoivat olemaan syötyinä – mutta Kremlin onneksi koitti toinen öljykriisi ja jälleen kasvaneet öljynvientitulot auttoivat tehotonta kansantaloutta rämpimään eteenpäin. Onneksi Reagan ”Tähtien sota” -hämäyksellään sai politbyroon papparaiset piiskaamaan sotavarustelut entistä järjettömimpiin mittoihin – ja käytännössä Gorban tehtäväksi jäi hoitaa konkurssipesä rauhassa hautaan.
Kaiken tämän rinnalla on jotekin hurjaa miten hyvin Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä ovat kyenneet manipuloimaan mm. suoran rahallisen tuen kautta länsimaisia ”kansanliikkeitä” edistämään itämaisen tyranian etuja – oli sitten kyse rauhaliikkeestä ja vapaiden länsimaiden puolustuskyvyn rampauttamisesta – tai erilaisista ”ympäristöjärjestöistä”, joiden perimmäinen saavutus on ollut kasvattaa länsimaiden riippuvuutta venäläisestä energiasta ja raaka-aineista.
Ruotsalaiset ovat valon lapsia ja me suomalaiset vastaavasti pimeän menninkäisiä. Jos tällainen kärjistys sallitaan.
Mutta väitteelleni on seuraava peruste. Ruotsilla on Suomen levyinen etäisyys Venäjään, jonka kanssa me taas jaamme yli 1300km maarajaa. Läntisiin naapureihin Ruotsiin ja Norjaan meillä on maayhteys paljon lyhyemmätä matkalta Luoteis- ja Pohjois-Suomessa. Länsi ja etelä ovat meille merien takana.
Olemme olleet vasallikansaa historiamme läpi, ensin satoja vuosia Ruotsin kruunun osana, ja sen perään osana Venäjän suur-ruhtinaskuntaa. Suomalaisilla on ikuinen lapsipuolen trauma ja tykinruoan osa käydyissä sodissa itäisen naapurimaan kanssa. Sotien jälkeinen suomettuneisuuden ja YYA.n sysisynkkä aikakausi turmeli kansamme jo ennestään alemmuudentntoista mielenlaatua pahan kerran. Pessimistisen penseä elämänasenne ja orjan mentaliteetti leimaavat suomalaisia koska olemme olleet hierarkiassa renkejä ja piikoja sekä agressiivisen diktatuurijärjestelmän painostamia ja pelottelemia.
Maantieteellinen asemamme on meille äärettömän epäkiitollinen siitä huolimatta että olemme hurrikaanien ja massiivisten maanjäristysten ulottumattomissa. Sijaintimme on muokannut meistä ikuisia pimeässä vaeltajia, siinä missä länsinaapurimme ovat menestyneempiä, terveempiä, kauniimpia, valoisempia, sivistyneempiä ja dynaamisempia.
Mistä kumpuaa sellaisten kansojen kun venäläisten, iranilaisten ja pohjois-korealaisten nationalistinen ylemmyyskompleksi suhteessa länteen.
II Maailmansodan aikana Natsi-Saksassa ja Keisarillisessa Japanissa elettiin kansallisen yli-ihmiskäsityksen hurmoksessa. Sitä saattoi jossain määrin käsittää sitä taustaa vasten, että Saksa oli kehittynyt nopeasti ja pitkälle tieteen, teknologian ja teollisuuden saralla. Japanissa oltiin niinikään menty vauhdilla eteenpäin ja saarivaltakunta ei ollut tunnetun historiansa aikana kokenut ensimmäistäkään tappiota käymissään sodissa. Valitun soturikansan syndrooma oli siis ihan perusteltua. Vasta väistämätön tappio USA-johtoisen liittouman ylivoiman edessä romahdutti kahden sotilaallisesti latautuneimman akselivallan harhakuvitelmat itsestään.
Mutta millä perusteella Venäjäällä uskotaan mahtiharhoihin 2020-luvun maailmassa? Miten Pohjois-Korea tai Iran kuvittelevat olevansa muita parempia? Vaikeaa ymmärtää sillä kukin näistä valtioista häviää lännelle kaikessa 100-0.
Venäjän talous on kaatumassa hitaasti mutta varmasti länsimaisten pakotteiden voimasta ja länsimaisten yritysten hylättyä Venäjän. Venäjän siviili- ja sotilasteollisuus taantuu roimasti sillä länsimaisia (amerikkalaisia, japanilaisia, saksalaisia) komponentteja ei ole enää saatavilla. Länsimainen lääketeollisuus on niinikään ihan välttämätöntä venäläisille.
Samalla kun Venäjän valtionpropaganda lyttää läsnimaisuutta ja ylistää venäläisyyttä, todellisuus jyllää. Länsimaalaiset elävät pidempään, ovat vauraampia, menestyneempiä, oma-aloitteisempia, ahkerampia, innovoivempia, dynaamisempia,… joka suhteessa parempia.
Pohjois-Koreassa köyhyys ja nälänhätä kurittavat suurinta osaa kansasta. ”Juche-aate” eli ”kansallinen omavaraisuus” merkitsevät tavallisille pohjois-korealaisille ankeaa kurjuutta, kun vastaavasti maan johtoeliitti nauttii länsimaisesta luksuksesta.
Iran käännähti 1970-luvulla 1000 vuotta ajassa taaksepäin ja on yhä sillä tiellä. Valtionjohto kuuluttaa heidän olevan oikeassa ja länsimaiset arvot suoraan saatanasta.
Totuus on se että kaikissa noissa diktatuurimaissa vähänkään ajattelemaan kykenevät kansalaiset ymmärtävät olevansa kusessa. Heille länsi on toivoa paremmasta ja oma systeemi tuhon tuomio. Despoottiset hallinnot pyrkivät kontroloimaan kansojaan vakuuttamalla heitä siitä että he edustavat kaikkea parempaa mitä vastapuolelta löytyy. Näin on aina ollut ja varmasti tulee olemaan. Viimeisimpiä Venäjän valtion propaganda-vetoja on visio jossa eurooppalaiset syövät lemmikkejään nälkäänsä vuonna 2023. Kuitenkin tämä profetia istuu osuvimmin juuri venäläisten omaan tulevaisuuden ennusteeseen.