Vahingossa hyvinvointivaltioksi 

Tämä kirjoitus on osa Liberan raporttia suomalaisen hyvinvointivaltion historiasta ja uudesta yhteiskuntasopimuksesta.

Suunnitelmallista suunnittelemattomuutta

Suomen sotienjälkeinen taloudellinen menestys vuoden 2008 finanssikriisiin saakka on kiistatonta.

Suomalaiset ovatkin tyypillisesti onnitelleet itseään ja kiitelleet päättäjiään talouskasvusta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Nämä kehityskulut liitetään tiiviisti toisiinsa. 

Loogiselta kuulostava tarina on kuitenkin osittain keksittyä kansallista tarua. Hyvinvointivaltion rakentamisessa ja tulonsiirtojen kasvattamisessa oli kyse yleiseurooppalaisista trendeistä, ei suomalaispäättäjien erityisestä taitavuudesta.

Talouden kiistaton menestys taas johtui todellisuudessa yhdistelmästä agraarin Suomen takamatkaa 1950-luvulle tultaessa, onnistunutta rakennemuutosta kaupunkeihin suuntautuvan muuttoliikkeen muodossa, sekä vahvaa talouskasvua tärkeimmissä vientikohdemaissa idässä ja lännessä.

Suomi ei siis erotu länsieuroopasta hyvinvointipalveluiden tarjoamisessa, vaan pikemminkin prosessin suunnittelemattomuudessa. Tämä ero vaikuttaa tänäkin päivänä. 

Paisuva järjestelmä – kasvavan ja kutistuvan talouden olosuhteissa

Hyvinvointivaltion rakentaminen oli sekava prosessi, jossa kustannukset kasvoivat nopean talouskasvun oloissa kuin varkain. Tämäkin oli yleiseurooppalainen ilmiö, mutta 1970-luvun öljykriisin myötä muualla alettiin päätösperusteisesti rajoittamaan paisuneen valtion kokoa ja kuluja. 

Suomi ei kuitenkaan kärsinyt öljykriisistä yhtä paljon, koska merkittävänä öljyntuottajana tärkein kauppakumppanimme Neuvostoliitto hyötyi siitä. Talouskasvun jatkuessa suunnittelematon julkisen sektorin kasvattaminen eteni entiseen malliin, kuin itsestään. Suomi souti päinvastaiseen suuntaan kuin muu Eurooppa.

Esimerkiksi sosiaalisten tulonsiirtojen kohdeyleisö laajennettiin 1970-luvulla koskemaan myös kasvavaa keskiluokkaa. Tämä räjäytti pankin ja vuosina 1975-2018 tulonsiirtojen määrä Suomessa kasvoi systemaattisesti kolme kertaa kokonaistuotantoa nopeammin ja maksettujen sosiaaliavustusten määrä kahdeksankertaistui! 

Julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen turposivat vuoden 1960 27 prosentista 46 prosenttiin 1980-luvun loppuun mennessä. Valtiokeskeinen talous oli kuitenkin hyvin altis ulkoisille shokeille.

Velaksi elämisen poliittinen momentum

1990-luvun talousromahdus oli vedenjakajahetki, jolloin kehitys olisi voitu kääntää. Mutta edes se ei muuttanut poliitikkojen taipumusta pumpata rahaa kasvavaan julkissektoriin – pumppaaminen jouduttiin vain tekemään osittain velaksi. Vaikka aikakauden leikkauksetkin olivat merkittäviä, tehtiin tuolloin myös ratkaiseva päätös kuitata osa vaikeista ja poliittisesti epäsuosituista leikkauskysymyksistä velanotolla.

Tämä muutti hyvinvointivaltion sisäänrakennettua logiikkaa vaarallisella tavalla. Aiemmin julkissektori ja palvelut olivat kasvaneet, kun nopean talouskasvun oloissa valtiolla oli enemmän rahaa käytössään. Mutta 1990-luvulla alkoi yleistyä käsitys saavutetuista eduista, joista leikkaaminen olisi “hyvinvointivaltion romuttamista” – riippumatta siitä onko niihin varaa. 

Eihän kukaan poliitikko halua hyvinvointivaltiota romuttaa. Sama kehitys on siis jatkunut. Esimerkiksi vuosina 2008–2018 Suomen tulonsiirtojen suhde bruttokansantuotteeseen kasvoi 3,8 prosenttiyksikköä, eli nopeimmin kaikista EU-maista. Hälyttävästi, samalla ajanjaksolla Suomi oli maailman kahdeksanneksi hitaimmin kasvanut talous 141 maan vertailussa.

Suomessa jaetaan kasvavalla innolla rahaa, jota meillä ei ole

Valtavat rahansiirrot julkiselle sektorille paisuttivat hallintoa niin, että viimeisen 50 vuoden aikana työvoiman määrä julkisyhteisöissä on kasvanut peräti 140 prosenttia, kun se samalla ajanjaksolla kasvoi yksityisellä puolella 15 prosenttia.

Tällä työmarkkinoiden julkispainotteisuudella on aivan väistämättä äänestysvaikutuksia, kun julkisella sektorilla työskentelee jo yli 700 000 suomalaista. Esimerkiksi julkisen puolen työpaikkojen vähentämisen ehdottaminen vaatii poikkeuksellista rohkeutta poliitikolta, kun Suomessa on EU-maista kolmanneksi eniten työvoimaa julkisella sektorilla. Tämä tekee valtiontalouden tasapainottamisesta poliittisesti aina vain vaikeampaa.

Näin ollen, jopa 15 vuoden nollakasvun jälkeen muutoksia on edelleen vaikeaa perustella äänestäjille. Mikä tahansa menolisäys sementoituu välittömästi saavutetuksi eduksi, josta ei voida peruuttaa.

Vastaavasti pieninkin leikkausehdotus ainoastaan velalla pystyssä pysyvän hyvinvointivaltion korttitaloon saa vastaansa syytöksiä koko konseptin romuttamisesta.

Vaihtoehdottomuus on yhteisen harhan jakavan kansan valinta. 

Umpikuja

Suomalainen hyvinvointivaltio ei siis ole innovaationa mitenkään erityinen, ainoastaan kalliimpi. 

Poikkeava hintalappu johtuu siitä, että muita taloudellisesti alempaa aloittanut Suomi kasvoi nopeammin, eikä maassa koskaan pysähdytty ajattelemaan mitä seuraisi, jos talouskasvu puolittuisi tai suotuisa ikärakenne alkaisi heikentymään.

Vaikka 1990-luvulla olosuhteet alkoivat jo kääntyä epäsuotuisammiksi, yleinen tendenssi politiikassa oli jo vuosikymmenien ajan ollut julkisen sektorin kasvattaminen. Nokia-ihmeen kasvuvuodet saivatkin siten 2000-luvulla aikaan viimeisen kurotuksen aina vain laajemman valtion suuntaan. 

Suomen politiikka on ehdollistunut niin valtiokeskeiseksi, että tätä epätoivoista kurottamista on jatkettu aivan kuin ennenkin, vaikka talous ei kasva.

Kaikkien suuntausten poliitikot maassamme ovat aina ja joka tilanteessa puolustamassa “pohjoismaista hyvinvointivaltiota”. Mutta puolustaminen on kovin onttoa kun tekemättömyys puhuu puolestaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio edellyttäisi pohjoismaalaista työllisyysastetta ja lähes päinvastaista suhtautumista velanottoon. 

Se edellyttäisi muutoskykyä eikä muutosvastarintaa lakkosumien muodossa. 

Väestörakenteemme huomioiden se edellyttäisi valtion muiden kuin väestön ikääntymiseen liittyvien menojen karsimista ja laajaa työperäistä maahanmuuttoa.

Ennen kaikkea se edellyttäisi kasvua.

Yhteen sanaan tiivistettynä, se vaatisi suunnitelmallisuutta, joka historian perusteella näyttäisi aina uupuneen suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.